Part 48

"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan edessä."

KOLMASTOISTA LUKU.

Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi, kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin. "Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."

Kenelm nyykäytti myöntäväisesti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.

He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi sukkelasti ja liikutetulla äänellä:

"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr Chillingly, jos minä erehdyin -- jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla äänellä -- jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:

"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa -- te tiedätte, ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida -- vaikka hän olisi tullut teidän --."

"Eikö hän silloin vielä eläisi?" huudahti Kenelm kiivaasti.

"Ei -- ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut! Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä -- tyytyväisenä ja onnellisena. Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui, nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä olin erehtynyt -- pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä -- ei milloinkaan ennenkuin oli liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- juuri kun minun surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi, minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi, jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."

"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala lohduttakoon meitä molempia."

Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja purskahti itkuun.

Kun hän oli rauhoittunut, sanoi hän Kenelmille:

"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn? Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."

"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte. Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt ajaksi."

Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen minulle päivää ennenkuin hän kuoli."

Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.

On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen luokseen tuntemattomasta maailmasta -- hieno, epävakainen käsi-ala -- ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.

Hän käänteli kirjettä kääntelemistään -- ei kärsimättömästi niinkuin rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa, vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.

Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä -- ainoan, minkä hän eläissään voi saada häneltä -- niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, kuin hänen haudallansa?

Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon; pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:

"Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka hellästi teitä rakastin -- ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani! hyvästi rakkaani!

"Lily."

"Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vähän enemmän kuin vuosi on kulunut. On aikainen kevät Londonissa. Puissa on jo hiirenkorvat. Leopold Travers on pitänyt lyhyen, mutta totisen keskustelun tyttärensä kanssa, ja on nyt lähtenyt ratsastamaan. Hän on vielä kaunis ja muhkean näköinen ja kun hän on London'issa, on hän tuskin vähemmän huvitettu nuorien seurasta kuin silloin kun hän itse oli nuori. Hän ratsastaa Serpentine-joen rantaa pitkin, eikä kukaan istu paremmin hevosen selässä, eikä ole paremmasti puettu, tai kauniimman näköinen, eikä puhu sujuvammin niistä asioista, jotka hänen kumppaneitansa miellyttävät, kuin hän.

Cecilia on yksin Lady Glenalvonin kanssa pienemmässä salongissa, joka on yksinomaisesti hänen käytettävänänsä.

Lady Glenalvon: "Minä myönnän, rakas Cecilia, että minun vihdoin täytyy mennä isänne puolelle. Eihän minun tarvitse sanoakaan kuinka hartaasti kerta toivoin että Kenelm Chillingly saisi morsiamekseen sen, joka minusta oli sopivin koristamaan ja sulostuttamaan hänen elämäänsä. Mutta kun hän Exmundhamissa pyysi minua puoltamaan hänen valitsemistaan ja hankkimaan hänen äitinsä suostumusta siihen -- vaikka tämä valitseminen nähtävästi oli sopimaton -- niin minä luovuin hänestä. Ja vaikka tämä asia nyt on päättynyt, niin ei ole luultavaa että hän milloinkaan vakaantuu niin, että hän tottuu kodillisiin tapoihin ja käytöllisiä velvollisuuksia täyttämään, vaan hän tulee aina olemaan hyödytön kuljeksija maan päällä, joka vaeltaa kaukaisilla seuduilla ja kummallisten kumppanein seurassa. Hän kenties ei milloinkaan enää Englantiin palaa."

Cecilia: "Hän on nyt Englannissa ja täällä Londonissa."

Lady Glenalvon: "Te peloitatte minua! Kuka sitä teille kertoi?"

Cecilia: "Hänen isänsä, joka on hänen kanssansa. Sir Peter kävi eilen meillä ja puhutteli minua niin ystävällisesti."

Cecilia kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olivat hänen silmiinsä nousseet.

Lady Glenalvon: "Tapasiko Mr Travers Sir Peterin?"

Cecilia: "Kyllä; ja minä luulen että jotain tapahtui heidän välillään, joka saattoi isäni puhuttelemaan minua -- ensi kerran -- miltei ankarasti."

Lady Glenalvon: "Hän puolsi Gordon Chillinglyn kosimista."

Cecilia: "Hän käski minun miettiä asiaa ennenkuin rukkaset annan. Gordonin on onnistunut viehättää isääni."

Lady Glenalvon: "Niin on hän tehnyt minuunkin nähden. Te voisitte tietysti muiden kosijoidenne joukosta valita toisen, joka yhteiskunnalliseen asemaan ja varallisuuteen katsoen on häntä paljoa etevämpi, mutta koska jo olette niille rukkaset antaneet, oli Gordonilla vielä suurempi syy toivoa että hänen ansionsa pidettäisiin arvossa. Hän on jo saavuttanut aseman, jommoista paljas sääty ja paljas rikkaus ei voi saavuttaa. Kaikkiin puolueihin kuuluvat puhuvat paljon hänen parlamentaarisista ansioistansa. Häntä pidetään jo yleisessä mielipiteessä tulevaisuuden miehenä -- tulevana ministerinä. Hän on nuori ja kaunis mies, hänen siveellinen luonteensa on moitteeton, ja hän on käytöksensä puolesta suora ja luonnollinen ja teeskentelemätön. Jokainen nainen voisi mieltyä hänen seuraansa; ja te, joka olette niin hyväpäinen ja sivistynyt, te, joka olette syntynyt korkeaan säätyyn yhteiskunnassa; teidän ennen kaikkia tulisi olla ylpeä siitä että saisitte ottaa osaa hänen rientojensa huoliin ja hänen kunnianhimonsa palkintoihin."

Cecilia (kovasti puristaen hänen käsiänsä): "Minä en voi, minä en voi. Hän olkoon kaikkea mitä te sanotte -- minulla ei ole mitään Mr Chillingly Gordonia vastaan -- mutta koko luontoni vastustaa hänen luonnettaan, ja vaikkei olisikaan niin --."

Hän keskeytti itsensä äkisti; hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, mutta puna katosi pian ja kasvot jäivät kalpeiksi ja kylmiksi.

Lady Glenalvon (hellästi suudellen häntä): "Ette siis vielä ole voittanut ensimmäistä rakkauttanne; tuo kiittämätön on vielä muistettu?"

Cecilia nojasi päätään ystävänsä rintaa vasten ja jupisi rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko hänestä pahaa, hän on ollut niin onneton. Kuinka hellästi hän on mahtanut rakastaa."

"Mutta hän ei rakastanut teitä."

"Jokin tässä, jokin tässä sydämessäni sanoo että hän vielä tulee minua rakastamaan; ja vaikka se ei tapahdukaan, niin minä tyydyn olemaan hänen ystävänsä."

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kun yllämainittu keskustelu Cecilian ja Lady Glenalvonin välillä tapahtui, istui Gordon Chillingly kahden kesken Miversin kanssa tämän pilkallisen vanhan nuoren miehen mukavassa huoneessa. Gordon oli ollut sukulaisensa luona aamiaisella, mutta oli jo aikaa sitten syöty; molemmilla miehillä oli ollut paljon puhumista toistensa kanssa aineista, jotka hyvin miellyttivät nuorempaa ja jotka vanhempaakin huvittivat.

Se on totta että Chillingly Gordon oli, siinä lyhyessä ajassa, joka oli kulunut siitä kun hän pääsi alihuoneesen, saavuttanut sellaista mainetta, joka ilmoittaa että henkilö aikaisin edistyy yleisen toiminnan alalla -- se ei ollut mikään pintapuolinen, vaan hyvin vakava maine. Hänellä ei ollut yhtäkään sellaista ominaisuutta, jotka ovat varsinaisissa puhujissa tavalliset, ei kiihkoa, ei vilkasta mielikuvitusta, ei mitään varomatonta tulisen mielen ilmausta. Mutta hänellä oli kaikki hyvän puhujan ominaisuudet: selvä, heleä ääni; hyvin mietitty, miellyttävä esitystapa, joka ei ollut vähemmän arvollinen sentähden että oli melkein liian tyyni; aina valmis suoraa päätä vastaamaan kaikkeen. Mutta hänen etevin ansionsa parlamentin-johtajien mielestä oli hyvä, terävä järki ja taitavaisuus käytökseen katsoen, jotka tekivät hänestä vakaan puhujan. Näistä ominaisuuksista oli hän kiitollisuuden velassa Chillingly Miversille, jonka kanssa hän usein piti keskusteluja. Tämä herrasmies oli tuttu kaikkien puolueiden päällikköjen kanssa, joko erinomaisten seurallisten lahjainsa takia tahi 'The Londonerin', vaikutuksen johdosta yleiseen mielipiteesen, ja seisoi korvia myöten maallisessa viisaudessa. "Ei mikään vahingoita nuorta parlamentin-puhujaa niin kuin kiivaus mlelipiteihin nähden," oli hänen tapansa sanoa. "Välttäkää sitä. Toimittakaa aina niin että voidaan paljon sanoa molemmin puolin. Kun teidän puolueenne johtajat äkisti osoittavat kiivautta, niin voitte mennä niiden puolelle, tai vastustaa niitä, sen mukaan miten teille itselle paraiten sopii."

"Me olemme luullakseni nyt", sanoi Mivers, joka makasi sohvallaan lopettaen toista sikariansa (hän ei milloinkaan polttanut muuta kuin kaksi) "me olemme nyt määränneet sen muodon, jota teidän tulee käyttää puhuessanne tänä iltana. Se on tärkeä tilaisuus."

"Se on totta. On ensi kerta kuin väittely on niin järjestetty, että minä saan puhua kymmenen aikana tai myöhemmin. Se on jo itsessään suuri etu; ja sitä paitsi tulee minun vastata ministerille -- kaikeksi onneksi on hän hyvin ikävä mies. Luuletteko että uskallan laskea leikkiä -- ainakin lausua sukkeluuden?"

"Hänestäkö? Ei suinkaan. Vaikka hänen asemansa pakoittaa häntä esittelemään tätä ehdoitusta, niin hän ei ensinkään hyväksynyt sitä kun siitä kabinetissa keskusteltiin; ja vaikka hän on ikävä, niinkuin sanotte, niin se on juuri sellainen ikävyys, joka on hyvin tarpeellinen arvossa pidetyn kabinetin perustamiseen. Laskea leikkiä hänestä! Tietäkää se, että ylhäinen ikävyys ei milloinkaan rakasta leikkipuhetta -- kun se sitä itseä koskee. Turhamainen mies! käyttäkää tätä tilaisuutta, jota hänen ehdoituksensa moittiminen tarjoo, hankkiaksenne teille hänen kiitostaan: kehukaa häntä. Mutta nyt on valtioasioista kyllin puhuttu. Ei ole koskaan hyvä ajatella liian paljon sitä, jonka jo on päättänyt sanoa. Jos miettii sitä paljon, voi tulla liian innokkaaksi ja tehdä tuhmuuden. Vai on Kenelm tullut takaisin?"

"Kyllä. Minä kuulin sen eilen illalla Travers'ilta Whites'illä. Sir Peter on käynyt Travers'in luona."

"Travers yhä vielä suosii teitä hänen tyttärensä kosijana?"

"Entistä enemmin, luullakseni. Menestys parlamentissa tekee syvän vaikutuksen mieheen, jolla itsellä on menestys muodin maailmassa ja panee arvoa klubien mielipiteesen. Mutta eilen illalla hän oli tavallista ystävällisempi. Minä luulen, olkoon se meidän kesken sanottu, että hän vähän pelkää että Kenelm vielä voi tulla kilpailijakseni. Minä huomasin sen siitä, että hän sanoi Sir Peter'in puheen olleen ikävää laatua."

"Miksi on Travers niin nurjamielinen Kenelm parkaa kohtaan? Hän näytti ennen olevan mieltynyt häneen."

"Niin, mutta ei vävynä, eikä myöskään ennen kuin minulla oli toivo siksi tulla. Ja kun Travers Exmundham'issa ollessaan sai tietää, sen jälkeen kun Kenelm oli siellä käynyt, että tämä oli rakastunut toiseen tyttöön ja tahtoi hänen naida, mutta että tämä näytti antaneen Kenelm'ille rukkaset, ja kun hän vielä lisäksi sai kuulla että Kenelm sittemmin oli matkustanut mantereelle erään veijarin kanssa, joka oli juopon ja riitaisen hevoskengittäjän poika, niin käsitätte kai että niin hieno ja tunnokas mies kuin Leopold Travers ei tahtoisi antaa tytärtänsä miehelle, josta on niin vähän toivoa saada hauska vävy. Minä en Kenelmiä pelkää. Mutta mainitsiko Sir Peter onko Kenelm tullut vallan terveeksi? Hän oli puoli toista vuotta sitten haudan partaalla, kun lääkärit kutsuivat Sir Peter'in ja Lady Chillingly'n tulemaan kaupunkiin."

"Hyvä Gordon, minä pelkään ett'ei teillä ole mitään toivoa saada periä Exmundhamia. Sir Peter sanoo että hänen kuljeksiva Herkuleensa on niin voimakas, kuin hän ei milloinkaan ole ollut, ja luonteeltaan tasaisempi, harvapuheisempi ja totisempi kuin ennen -- sanalla sanoen, vähemmän kummallinen. Mutta kun sanotte ett'ette pelkää Kenelm'iä kilpailijana, niin tarkoitatte kai tätä vaan Cecilia Travers'iin katsoen?"

"Minä en pelkää häntä Ceciliaan nähden enkä muutenkaan; ja mitä Exmundham'in perimiseen tulee, niin hän saa antaa sen kelle hän tahtoo, eikä minulla ole mitään syytä luulla että hän sen minulle antaa. Luultavampaa on että John pastori tahi hänen poikansa sen saapi -- tahi miks'ei te itse? Minä usein ajattelen että on parempi, sen päämaalin saavuttamiseen, jonka olen pannut päämääräkseni, olla ilman maa-omaisuutta: maa tekee näön himmeäksi."

"Niin, se on kyllä osaksi totta. Mutta mitä tulee pelkoonne maan omistamiseen katsoen, eikö se mielestänne puhu teidän kosimistanne vastaan?"

"Cecilia Travers'in isä tulee luultavasti elämään siksi kunnes minä tyydyn lepäämään ja olemaan kiitollinen ylihuoneessa; ja minä en mielelläni tahtoisi tulla maattomaksi peer'iksi."

"Siinä olette oikeassa; mutta minä saan ilmoittaa teille että nyt, kun Kenelm on tullut takaisin, on Sir Peter päättänyt että hänen poikansa pitää tulla teidän kilpailijaksenne."

"Ceciliaanko nähden?"

"Kenties sitäkin; mutta varmaan parlamenttien maineesen katsoen. Kreivikunnan vanhin jäsen aikoo erota, ja Sir Peter'iä on hyvin kehoitettu antamaan poikansa ruveta vaali-kandidaatiksi -- sen mukaan kuin olen kuullut, on varmaa että hän onnistuu."

"Mitä! vaikka hän piti tuon kummallisen puheen täysi-ikäiseksi tullessaan?"

"Oh! nyt ymmärretään että se oli vaan uusien aatteiden ja niiden äänenkannattajan 'The Londoner'in' pilkkaamista. Mutta jos Kenelm tulee alihuoneesen, niin hän ei tule olemaan teidän puolellanne, ja jos minä en arvaa liian suureksi hänen kykyänsä -- mikä on hyvin luultavaa -- niin hänestä saatte kilpailijan, jota ei saa halveksia. Paitsi sitä, että hänellä kenties on vika, joka meidän aikoina voisi tehdä hänen sopimattomaksi julkista elämää varten,"

"Mikä se vika on?"

"Se on Chillingly-veressä. Tällä aikakaudella ei Englannissa voi olla kylliksi Chillingly. Minä pelkään että jos valtiolliset abstraktionit hurmaavat Kenelmin -- sanokaa niitä miksi tahdotte, 'isänmaan rakkaudeksi', tahi joksikin muuksi vanhan-aikuiseksi hullutukseksi -- niin pelkään -- pelkään suuresti että hän voi -- innostua."

VIIMEINEN LUKU.

Oli taistelu-ilta alihuoneessa -- lykätty väittely, jonka George Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän lopetti.

Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta herättävällä lauseella:

"Sir, minä vastustan korkeasti-kunnioitettua herraa vastapuolueesta. Hän sanoo ett'ei tätä asiaa ole puolueasiana pidetty. Minä kiellän sen. Hänen Majesteetinsä hallitus on vaarassa."

Tässä kaikui hyväksymisen huutoja niin raikkaasti ja ne olivat niin outoja tälle ministerille, että hän vallan joutui hämille ja lausui moniaita "ah" ja "oi" ennenkuin hän taas taisi jatkaa puhettansa. Sen jälkeen hän jatkoi keskeytymättömällä, mutta nukuttavalla kielevyydellä, luki pitkiä otteita julkisista kirjoituksista, lopetti lausumalla kunnianarvoisia typeryyksiä, katsoi kelloa, näki että hän oli puhunut sen tunnin, jonka ministerin, joka ei ole olevinaan kaunopuhuja, toivotaan puhuvan, ja istui paikalleen.

Joukko innokkaita kasvoja nousi, joiden joukosta puhemies, sen johdosta kuin ennen oli päätetty puolue-pieksijäin kanssa, valitsi yhdet -- nuoret, rohkeat, kylmät kasvot.

Eihän minun tarvitse sanoa että ne olivat Chillingly Gordon'in kasvot.

Hänen asemansa tänä iltana vaati taitavuutta ja tarkkaa tuntoa. Hän tavallisesti puolusti hallitusta; hänen puheensa oli tähän saakka ollut sen hyväksi. Tässä tilaisuudessa hän oli toista mieltä. Tämän tiesivät vastustuspuolueen johtajat, ja sentähden olivat pieksijät toimittaneet niin että hänen ensi kerta tulisi puhua kello kymmenen jälkeen ja ensi kerta vastaamaan ministeriä. Sellaisessa tilaisuudessa nuori puoluemies luopi itselleen tulevaisuuden tai hävittää sen. Chillingly Gordon puhui kolmannelta riviltä hallituksen takaa; Mivers oli varoittanut häntä osoittamasta teeskenneltyä itsenäisyyttä, tai rupeamasta "kiihkoiseksi" ylen-vapaamielisiin mielipiteihin nähden, istumalla pää-käytävän alapuolelle. Kun hän näin keskellä hallituksen puolustajia lausui mielipidettä, joka soti ministeripenkin mielipidettä vastaan, oli hän varma siitä että hän herättäisi suurempaa huomiota kuin jos hän puhuisi kapinallisten Bashi Bozouk'ien riveistä, joita pää-käytävä eroittaa paremmin järjestetyistä joukoista. Hänen ensimmäiset lyhyet lauselmansa kiinnittivät alihuoneen huomiota, sovittivat ministerin puoluetta ja pitivät vastustuspuoluetta epätietoisuudessa. Koko puhe oli hyvin kokoonpantu, etenkin siinä että, samalla kuin se vastusti hallitusta sen kokonaisuudessa, se lausui ne mielipiteet, joita etevä osa kabinetiä hyväksyi, joka, vaikka se tätä nykyä oli vähemmistönä, kuitenkin oli hyvin ihastunut uusiin aatteihin ja luultavasti tulisi aikakauden edistymisen kautta oikeuttamaan sitä luottamusta, jota rehellinen Gordon pani sen toiveihin voittaa kumppaneitansa.

Vasta kun Gordon oli lopettanut puheensa, osoitti hänen kuulijoidensa hyväksymishuudot kalterialle ja sanomalehtien referenteille minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Vastustuspuolueen päällikkö kuiskasi naapurillensa: "Minä toivoisin että me saisimme sen miehen." Se ministeri, jonka puheesen Gordon oli vastannut -- joka oli enemmän hyvillään persoonallisesta kiitoksesta hänelle itselle, kuin tyytymätön siitä että oli vastustettu ehdoitusta, jota hänen asemansa pakoitti häntä puoltamaan -- sanoi esimiehellensä: "Tuota miestä emme saa kadottaa."

Kaksi herrasmiestä, jotka olivat istuneet puhemiehen kalterialla väittelyn alusta asti, lähtivät nyt pois sieltä. Kun he tulivat etuhuoneesen, joutuivat he suureen ahdinkoon parlamentin-jäsenten joukkoon, jotka myöskin olivat Gordon'in puheen jälkeen lähteneet paikoiltaan ja nyt kokoontuivat virvoituspöytäin ääreen. Näiden joukossa oli George Belvoir, joka, nähdessänsä nuoremman puhemiehen-kalterialla olleista miehistä, puhutteli häntä ystävällisesti tervehtien:

"Ah! Chillingly, kuinka voitte? Minä en tiennyt että te olitte kaupungissa. Oletteko ollut täällä koko illan? Niin; se oli hyvin hyvä väittely. Mitä piditte Gordon'in puheesta?"

"Minä pidin paljon enemmän teidän puheestanne."

"Minun!" huudahti George, hyvin mielissään ja hyvin hämillänsä ollen, "Oh! minun puheenihan oli ainoastaan vähäpätöinen asia, yksinkertainen selitys sen votum'in syistä, jota aion esittää. Ja Gordon'in oli vallan toista. Ettekö pitänyt hänen mielipiteistään?"

"Minä en tiedä mitkä hänen mielipiteensä ovat. Mutta minä en pidä hänen periaatteistaan."

"Minä en oikein teitä ymmärrä. Mitkä periaatteet?"

"Uudet, joiden kautta näytetään toteen kuinka pikaan iso valtio voi tulla pieneksi."

Tässä eräs parlamentinjäsen tuli puhumaan Mr Belvoir'in kanssa tärkeästä asiasta, jota ehdoiteltaisiin lohenpyynnin valiokunnalle, johon he molemmat kuuluivat; ja Kenelm kulki kumppaninsa, Sir Peter'in, kanssa täpö täynnä olevan etuhuoneen läpi ja katosi. Kun he tulivat sille avaralle paikalle, missä korkea kellon-torni oli, pysähtyi Sir Peter, osoitti vanhaa Abbeyta ja sanoi:

"Tämä puhuu paljon kansan pysyväisyydestä, sillä se on yhtäpitävä ihmisen kuolemattomuuden vaiston kanssa, kun kunnioitettu hauta katsotaan olevan palkinto jalon elämän vaivoista ja vaaroista. Kuinka suuri osa Englannin historiaa eikö Nelson yhdistänyt noihin yksinkertaisiin sanoihin: 'Voitto tai Westminster Abbey'."

"Erittäin hyvin lausuttu, rakas isäni", vastasi Kenelm lyhyesti.