Part 47

On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite. Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä, joita sen filosofiia säälii ja vihaa.

"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa, jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen! Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä -- minä, Kenelm Chillingly, olisin siis -- siis --." Tässä tuli, juuri tämän kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen itkuun.

Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.

Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään. Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen ohitsensa -- se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin, antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut ikkunat, jotka antoivat pihalle päin -- hauskan salin ikkunat, jossa hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.

Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."

Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli ikkunasta sisään.

Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa. Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja; soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, _se_ ei ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän äkkiä nousi ja soitti kelloa.

Somasti puettu palvelustyttö astui sisään -- hän oli vallan outo. Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia," ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily, vaan Mrs Cameron.

Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti, tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli suuremmalla huomiolla lukea.

Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm, "kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen syntymistä."

Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon. Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää, kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti kirjeen esille.

Moniaita minuutteja myöhemmin tuli palvelustyttö sisään tuoden teekeittimen ja kupit; asetettuansa ne pöydälle meni hän ikkunan luo. Kenelm vetäysi varjoon, piika sulki ikkunanluukut ja laski akuttimet alas -- tuo hiljaisen kodin mukavuus katosi katsojan näkyvistä.

Kenelm oli hyvin ihmeissään. Mihin oli Lily joutunut? Oliko hän todella poissa kotoa? Oliko se ehkä oikein arvattu että kirje, joka nähtävästi oli Melvilleä ilahuttanut, oli Lilyltä, tahi oliko se mahdollista -- tässä valtasi häntä niin iloinen ajatus, että hän ei voinut hengittää -- oliko se mahdollista että Lily ei ollutkaan mennyt holhojansa kanssa naimiseen; oliko hän löytänyt kodin muualla -- ja oli vapaa? Kenelm meni pihan alapuolelle, rannalle päin, voidaksensa paremmin katsella sitä osaa tuosta säännöttömästä rakennuksesta, jossa Lilyn makuusuoja ennen oli ollut ja hänen oma -- oma huoneensa. Siellä oli vallan pimeä; luukut olivat suljetut. Se paikka, jossa tuo lapsellinen tyttö oli enin lapsellisia haaveitansa uneksinut, hoitaessansa ja kesyttäissänsä hunajan juojat, joiden tarkoitus oli tulla haltiattareiksi, tämä heikko asunto ei ollut suljettu tuulilla ja lumella; sen ovet olivat auki; hienossa ristikossa oli isot reijät; sen kauniista akuttimista oli ainoastaan muutamia jäännöksiä siellä täällä; ja tyhjälle laattialle loi kuu kylmän ja aaveenkaltaisen valonsa. Ei mitään tirinää kuulunut pienestä suihkulähteestä; sen vesisäiliö oli rikki; se vähä vesi, mikä siinä oli, oli jäätynyt. Kaikista niistä kauniista perhosista, joita Lily luuli voivansa kesyttää, ei ollut yhtäkään jäljellä. Oi! oli siellä kuitenkin yksi, mutta luultavasti se ei ollut entisen perheen jäseniä; se oli muukalainen, joka kukaties oli hiipinyt sinne saadakseen suojaa talven ensi tuulelta ja oli nyt nurkassa siivet riipassa -- nukuksissa, ei kuolleena. Mutta Kenelm ei sitä nähnyt; hän huomasi vaan paikan yleisen yksinäisyyden.

"Se on vallan luonnollista," ajatteli hän. "Lily on kasvanut tuommoisista pienistä lapsellisuuksista. Vaimo ei voi lapseksi jäädä. Mutta jos hän olisi ollut minun..." Se ajatus tukehdutti senkin, jonka hän aikoi itselleen sanoa. Hän kääntyi pois, pysähtyi hetkeksi ison halavan lehdittömien oksien alle, jotka vieläkin riippuivat vedessä, ja meni sitten kärsimättömin askelin takaisin puutarhan portille.

"Ei -- ei. Nyt en voi mennä tuohon huoneesen Mrs Melvilleä kysymään. On vaikea kyllä viipyä yhden yön vanhalla paikalla. Minä palaan kaupunkiin. Minä menen Jessien luo ja siellä saan tietää onko Lily todella onnellinen."

Hän astui polkua myöten joen rantaa pitkin; yö kävi yhä kylmemmäksi, mutta myöskin yhä valoisammaksi ja kuu kohosi hiljaa korkeammalle taivaalla. Kenelm oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että kun hän tuli sille paikalle, jossa polku jakautuu kahdelle haaralle, niin hän ei mennytkään suoraan kaupunkiin vievää polkua myöten. Hänen askeleensa, jotka tietysti noudattivat hänen ajatuksiensa juoksua, veivät häntä sille polulle, joka oli yhteydessä hänen ajatuksiensa esineen kanssa. Hän huomasi olevansa hautausmaalla ja vastapäätä vanhaa rappeutunutta hautaa, jossa oli tuo kulunut kirjoitus.

"Oi! lapsi -- lapsi!" jupisi hän melkein ääneen, "kuinka paljon naisellista hellyyttä ja syvyyttä sinussa oli! Kuinka suurella rakkaudella entisyyteen sinä panit kukkiasi sille haudalle, jolle sinä loit runoilijan historian, naisen sydämen selittämänä, aavistamatta että kiven alla lepäsi sankari sinun omasta langenneesta suvustasi."

Hän meni ebenholtsipuiden suojaan, joiden lehtiä ei mikään talven tuuli voi hajoittaa, ja pysähtyi rappeutuneen haudan viereen -- sen kivellä ei ollut yhtään kukkaa, ainoastaan lunta sen juurella -- lunta oli jokaisen hautakummun juurella. Liikkumattomana kohosi suippuinen kirkontorni kylmään ilmaan, ja yhä korkeammalle nousi ijäti liikkuva kuu taivaalla. Sen ympärillä ja alapuolella ja yläpuolella olivat tähdet, joita ei mikään tiede voi lukea; mutta yhtä vaikeat lukea ovat ne ajatukset, halut, toiveet, jotka lyhyemmässä ajassa kuin talviyössä voivat kulkea ihmissielun äärettömän syvyyden läpi.

Götiläiseltä haudalta Kenelm katseli hautausmaan yli, hakien silmillään lapsen hautaa, jota Lilyn hurskas huolen-pito oli kukilla kaunistanut. Niin, tuolla näkyi vielä jotain kirjavaa; oliko mahdollista että siellä oli kukkia näin kovassa talvipakkasessa -- kuu on niin pettäväinen, se hopeilee muratin lehtiä niin että ne näyttävät jasminin lehdiltä.

Hän meni valkoisen hautakummun tykö. Hänen näkönsä oli häntä pettänyt; ei yhtään kalpeaa kukkaa, ei murattia sen reunalla -- ainoastaan mustaa multaa, kuihtuneita varsia ja lumihiuteita.

"Ja kuitenkin sanoi hän minulle," jupisi Kenelm suruisesti, "että hän ei milloinkaan ole lupausta rikkonut; hän oli tehnyt lupauksen kuolevalle lapselle. Ah! hän on liian onnellinen nyt voidaksensa ajatella kuolleita."

Näin puhuessaan aikoi hän juuri kääntyä ja lähteä kaupunkiin päin, kun hän aivan lapsen haudan vieressä näki toisen haudan. Tämän jälkimäisen ympärillä kasvoi murattia, pieniä laakeripuita, ja neljässä kulmassa jouluruusuja; haudalla oli valkoinen kivi, jonka terävät laidat selvästi kuvastuivat kirkkaaseen ilmaan; ja kiveen oli hiljan kirjoitettu seuraavat kirjaimet:

L. M:n muistoksi. 17 vuoden vanha.

Kuoli 29 p. Lokakuuta vuonna 18--.

Tämän kiven pystytti sille haudalle, joka kätkee hänen kuolevaiset jäännöksensä, yhtä synnittömän lapsen rinnalla, ne, jotka enin häntä surevat ja kaipaavat.

ISABEL CAMERON, WALTER MELVILLE.

"Sallikaat lasten tulla minun tyköni."

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna näki Mr Ewlyn, kun hän puutarhastansa lähti Moleswichin kaupunkiin päin, ihmisen makaavan hautausmaalla ja levottomasti, mutta hyvin hiljaa liikuttavan jäseniänsä, ikäänkuin äkkinäinen väristys olisi häntä vaivannut; hän kuuli tämän lausuvan katkonaisia sanoja, tuskin kuultavia, ikäänkuin valitus, jota ihminen turhaan koettaa tukehduttaa.

Pappi riensi paikalle. Mies makasi suinpäin eräällä hautakummulla; hän ei ollut kuollut, eikä nukkunutkaan.

"Poika poloinen! hän on juovuksissa, luullakseni," ajatteli hyvä pastori; ja koska hän enemmän sääli hairahdusta kuin surua, niin hän puhutteli luultua syntistä hyvin lempeällä äänellä -- koettaen nostaa häntä maasta ylös -- ja ystävällisillä sanoilla.

Silloin mies nosti päätänsä pään-alukselta hautakummulla, katseli haaveksivasti ympärilleen harmaassa aamu-ilmassa ja nousi hiljaa ja hitaasti seisaalleen.

Pastori hämmästyi; hän tunsi nuo kasvot, jonka omistajan hän viimeksi oli nähnyt terveyden ja voiman kukoistuksessa. Mutta kasvojen sävy oli muuttunut -- hyvin muuttunut: niiden entinen kirkkaus, joka oli samalla totinen ja lempeä, oli kadonnut, ja raskaat silmäluomet ja vapisevat huulet ilmoittivat tuskaa.

"Mr Chillingly -- te! Onko se mahdollista?"

"Varus, Varus," huudahti Kenelm kiihkoisesti, "mihin olet legionini vienyt?"

Kun Kenelmin vanha ystävä kuuli lausuttavan tämän Augustuksen tutun tervehdyksen hänen onnettomalle kenraalilleen, hämmästyi hän. Oliko hänen nuori ystävänsä joutunut mielenvikaan -- kukaties liiallisesta lukemisesta?

Hän rauhoitettiin kuitenkin pian; Kenelmin kasvot kävivät jälleen tyveniksi, vaikka se oli kolkko tyyneys, talvipäivän tyyneyden kaltainen.

"Suokaa anteeksi, Mr Ewlyn; minä en ole vielä aivan vapautunut kummallisesta unesta. Minä näin unta että olin pahemmassa pulassa kuin Augustus; hän ei kadottanut maailmaa, kun ne legionit hävisivät hautaan, jotka hän oli toiselle uskonut."

Tässä Kenelm tarttui pastorin käsivarteen -- johon hän hyvin raskaasti nojasi -- ja vei hänen mukaansa hautausmaalta sille aukealle paikalle, missä molemmat tiet yhtyivät.

"Mutta kuinka pitkä aika on siitä kuin te Moleswichiin palasitte?" kysyi Ewlyn; "ja mistä syystä te valitsitte näin kostean vuoteen aamu-uinahdukseenne?"

"Talvipakkanen hiipi suoniini kun seisoin hautausmaalla, ja minä olin hyvin väsynyt; en ollut ensinkään nukkunut yöllä. Älkää antako minun viivytellä teitä; minä menen Grasmereen. Eräästä hautakirjoituksesta näen että on enemmän kuin vuosi siitä kuin Mr Melvilleltä vaimo kuoli."

"Vaimo? Ei hän ole milloinkaan naimisissa ollut."

"Mitä?" huudahti Kenelm. "Kenenkä hautakivi on tuo, jossa on kirjaimet L. M.?"

"Oi! se on Lily-raukkamme."

"Ja hän kuoli naimatonna?"

Kenelm katsoi ylöspäin tätä sanoessaan ja aurinko loisti harmaan aamu-sumun läpi. "Minä voin siis saada sinut omakseni kun jälleen tapaamme toinen toisemme," ajatteli hän itsekseen.

"Naimatonna -- niin," jatkoi pappi. "Mutta hän oli kihloissa holhojansa kanssa; he olisivat menneet naimisiin syksyllä, kun Melville tulisi takaisin Rheinin seuduilta. Hän lähti sinne maalaamaan sitä isoa kuvaansa, joka nyt on niin mainio -- 'Roland, yksinäinen ritari, joka katsele luostarin ristikkoa kohti, nähdäksensä pyhää nunnaa vilahdukselta.' Melville oli tuskin ehtinyt lähteä ennenkuin sen taudin oireet alkoivat ilmaantua, joka tuli niin turmiolliseksi Lily raukalle; lääkärintaito ei voinut sille mitään -- hän heikontui heikontumistaan hyvin äkkiä. Hän olikin aina hyvin heikko, mutta ei kukaan ollut hänessä huomannut keuhkotaudin oireita. Melville palasi vasta pari päivää ennen hänen kuolemaansa. Rakas, lapsellinen Lily! Kuinka me kaikki häntä surimme! -- eikä vähimmin köyhät, jotka uskoivat hänen haltiatar-voimaansa."

"Ja kaikkein vähin, nähtävästi, se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin."

"Hänkö? -- Melville? Kuinka voitte niin pahaa hänestä ajatella? Hänen surunsa oli syvä -- katkera -- jonkun ajan."

"Ajan! minkä ajan?" mutisi Kenelm, mutta niin matalalla äänellä, että pastori ei sitä kuullut.

He kulkivat ääneti eteenpäin. Mr Ewlyn jatkoi:

"Te huomaatte varmaankin Lilyn haudalla kirjoituksen: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni?' Hän määräsi sen itse päivää ennen kuin hän kuoli. Minä olin silloin hänen luonansa, minä olin siellä loppuun saakka."

"Olitteko siellä -- olitteko siellä -- silloin kun -- silloin kun hän kuoli? Hyvästi Mr Ewlyn; ne olemme jo puutarhan portin näkyvillä. Ja -- suokaa anteeksi -- minä tahtoisin tavata Mr Melvillen yksinään."

"No hyvästi sitten! mutta ettekö tahdo tulla meidän vieraaksemme, jos aiotte viipyä jonkun ajan naapuristossa? Meillä on huone teitä varten."

"Kiitoksia paljon; mutta minä palaan Londoniin tunnin kuluttua. Odottakaas hetkinen. Te olitte hänen tykönänsä hänen viimeisellä hetkellään. Kuoliko hän tyytyväisellä mielellä?"

"Tyytyväisellä! se on tuskin sopiva sana. Se hymyily, joka jäi hänen huulillensa, ei ollut inhimillisen tyytyväisyyden vaikuttama; se oli taivaallisen ilon hymyily."

KAHDESTOISTA LUKU.

"Kyllä, sir, Mr Melville on kotona, atelierissaan."

Kenelm seurasi piikaa porstuan läpi huoneesen, joka ei vielä ollut rakennettu silloin, kun Kenelm viimein oli tässä talossa käynyt: taiteilija, joka Lilyn kuoleman jälkeen muutti asumaan Grasmereen, oli rakennuttanut sen sille autiolle paikalle, jossa Lily oli häkissä pitänyt "ristimättömäin lasten sielut."

Se oli korkea huone, jossa oli yksi ikkuna pohjaiseen päin; seinällä oli joukko maalauksia ja suunnitelmia; vanhanaikaisia roikeloisia huonekaluja ja kallisarvoisia italialaisia silkkikankaita oli hujan hajan ilman järjestystä huoneessa; etäällä staffliilla oli iso peitetty kuva; toinen yhtä iso, keskieräinen, jonka edessä maalaaja seisoi. Hän kääntyi äkkiä, kun Kenelm ilmoituttamatta astui sisään, pani pensselin ja palletin kädestänsä, riensi innokkaasti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, nojasi päätänsä Kenelmin olkapäätä vasten ja sanoi syvää liikutusta ilmoittavalla äänellä:

"Mikä suru, mikä murhe siitä kuin erosimme!"

"Minä tiedän sen; minä olen nähnyt hänen hautansa. Älkäämme puhuko siitä. Mikä hyöty siitä on että turhaan uudestaan herättää teidän suruanne? Niin -- niin -- teidän hartaat toiveenne ovat tulleet täytetyiksi -- maailma on vihdoin viimein tunnustanut teidän ansionne oikeiksi. Minä kuulin Ewlyniltä että olette maalannut varsin kuuluisan kuvan."

Kenelm oli puhuessansa istunut. Maalaaja seisoi vielä surullisessa asennossa keskellä laattiaa ja vei pari kertaa kätensä kyyneleisille silmilleen ennenkuin hän vastasi: "Niin, mutta odottakaas hiukan, älkää vielä maineesta puhuko. Säälikää minua, tämä äkkinäinen jälleentapaaminen on minulta voiman vienyt."

Taiteilija istui hänkin vanhalle madonpanemalle götiläiselle arkulle ja kurtisti ja repi rikki kulta- tai hopea-langat kalliissa ja kuluneessa silkkikankaassa, joka oli heitetty kalliille ja madonpanemalle kirstulle.

Kenelm katseli taiteilijaa, ja hänen huulensa, joilla ennen näkyi teeskennelty ylönkatse, puristettiin nyt yhteen. Melvillen taistelussa koettaa salata liikutustansa näki voimakas mies toisen voimakkaan miehen -- näki, ja ihmetteli ainoastaan, ihmetteli kuinka sellainen mies, jonka vaimoksi Lily oli luvannut ruveta, voi näin pian Lilyn kuoleman jälkeen maalata kuvia ja välittää siitä kiitoksesta, jota annettiin kangaskyynärälle.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi Melville taas kanssapuhetta -- ja osoitti niin vähän huomiota Lilyä kohtaan, kuin hän ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan. "Niin, viimeinen maalaukseni on todella kiitosta saanut, se on täydellisesti palkinnut minua, vaikka myöhään, kaikesta katkeruudesta ennen turhaan taistelemissa otteluissa, kaikesta kärsimästäni vääryydestä, tuskasta, jota ainoastaan taiteilija tuntee, kun kelvottomia kilpailijoita pidetään häntä etevimpinä.

"'On viholliset herkät moittimaan Ja ystävät ei kiittää uskalla.'

"Se on totta että minulla on vielä paljon voitettavaa, klickit koettavat vielä minua vahingoittaa, mutta minun ja klickin välillä on kuitenkin yleisön jättiläismuoto, ja arvostelijat, jotka ovat klickejä etevämmät, ovat myöntäneet minulle vieläkin korkeamman arvon kuin yleisö vielä antaa. Ah! Mr Chillingly, te ette pidä itseänne arvostelijana maalauksiin nähden, mutta, suokaa anteeksi, lukekaa tämä kirje. Minä sain sen eilen illalla etevimmältä taiteeni tuntijalta, mikä löytyy Englannissa, kenties koko Europassa."

Melville otti takkinsa syrjätaskusta kirjeen ja antoi sen Kenelmille. Kenelm luki sitä haluttomasti, ja rupesi yhä enemmän ylönkatsomaan taiteilijaa, joka turhamielisyyden tyydyttämisessä sai lohdutusta rakkaan olennon kadottamisesta. Mutta vaikka hän lukikin kirjettä välinpitämättömyydellä, vaikutti kuitenkin sen sisällön suora ja innokas ihastus häneen, ja allekirjoitetun nimen etevä auktoriteeti oli kieltämätön.

Kirje oli kirjoitettu sen johdosta että Melville hiljan oli valittu kuninkaallisen akademian jäseneksi erään etevän taideniekan sijaan, jonka kuoleman kautta oli jäänyt avonainen paikka akademiaan. Hän antoi kirjeen takaisin Melvillelle ja sanoi: "Tämä on se kirje, jota minä näin teidän lukevan eilen illalla, kun kurkistin teidän ikkunastanne sisään. Sellaiselle miehelle, joka panee arvoa muiden ihmisten mielipiteesen, on tämä kirje hyvin imarteleva; ja sille maalaajalle, joka rahoista välittää, on hyvin hauska tietää kuinka monella guinealla joka tuuma hänen kankaassansa peitetään." Kenelm ei enää voinut hillitä vihaansa, ylönkatsettansa ja tuskaansa, vaan purskahti sanomaan: "Mies, mies, jonka minä kerran otin opettajaksi inhimilliseen elämään katsoen, opettajaksi lämmittämään, valaisemaan ja innostuttamaan minua omasta välinpitämättömyydestäni, uneilemisestani ja kylmäkiskoisuudestani! eikö se ainoa nainen, jonka valitsit tästä liiaksi kansoitetusta maailmasta tulemaan luuksi sinun luustasi ja lihaksi sinun lihastasi, ainaiseksi ole maan päältä kadonnut -- eikö vähää enemmän kuin vuosi sitten hänen äänensä ole vaiennut, hänen sydämensä herennyt tykyttämästä? Mutta kuinka vähäpätöinen sellainen suru on sinun elämällesi verrattuna sen kiitoksen arvoon, joka turhamielisyyttäsi mairittelee!"

Taiteilija nousi seisoalleen suutuksissaan. Mutta vihan puna katosi hänen poskiltaan, kun hän katseli soimaajansa kasvoja. Hän meni hänen luoksensa ja aikoi tarttua hänen käteensä, mutta Kenelm sieppasi ylönkatseella kätensä pois.

"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton, enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut, te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä, minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää. Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä, ja jotka toimittavat maailman työtä -- voitteko täydellä syyllä halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme. Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa, jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."

Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan, kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen loppupuolella.

"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin. Hyvästi!"