Part 46

"Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi: 'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää; tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi, että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.

"Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta, puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen: 'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'

"Teidän uskollinen

"W. M."

Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"

Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä tehnyt?"

"Kyllä; samana iltana kun sain kirjeen."

"Ja -- te epäätte; puhukaa, olkaa hyvä, suoraan asia. Ja -- hän --."

"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi: 'Se on uni -- se ei voi olla totta -- se ei voi! Minä Leijonan vaimona -- minä -- minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä, täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta, kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella -- voinko itse ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin, joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi, niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt -- enkä ole tehnyt sitä turhaan, siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"

Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa. Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."

Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen näköiset.

"Teidän kihlattunne -- teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."

Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt; hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.

Mrs Cameron otti hatun ylös ja antoi sen hänelle.

"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."

"Mutta ettehän toki vielä mene pois -- juuri kun minä tulen. Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella, mitä, haltiatar?"

"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi junassa Londoniin."

Näin puhuen hän oli tullut ovelle, kumarsi ja lähti.

"Suo anteeksi, Lily, että hän on noin jörö; hänkin on rakastunut; hänkin toivoo pian tapaavansa morsiantansa," sanoi taiteilija iloisesti; "mutta koska hän nyt tietää kalleimman salaisuuteni, niin luulen että minullakin on oikeus saada tietää hänen salaisuuttansa! minä aion koettaa."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat ennenkuin hänkin lähti huoneesta ja saavutti Kenelmin juuri porstuankynnyksellä.

"Jos menette takaisin Cromwell Lodgeen -- luultavasti panemaan kapineitanne kokoon -- niin sallikaa minun tulla mukaanne sillalle saakka."

Kenelm nyykäytti päätänsä myöntymisen merkiksi ja he astuivat ääneti puutarhan portista maantielle, joka kierteli aitausta pitkin; kun tulivat sille paikalle, jossa Kenelm oli nähnyt Lilyn kasvot lehdikon välitse päivällä sen jälkeen kun he ensimmäisen ja ainoan kerran olivat riidelleet, samana päivänä kun vanha vaimo Lilystä erotessaan oli sanonut: "Jumala teitä siunatkoon!" ja jolloin pastori oli puhunut Lilyn haltiattaren kaltaisesta suloudesta; no niin, juuri kun sille paikalle tulivat, näkyivät jälleen Lilyn kasvot, mutta tällä kertaa ne eivät olleet loistavan näköiset, jos ei voi sanoa mitä kapeimman kuun kalpeutta sädettä loistavaksi. Kenelm näki, hämmästyi, pysähtyi. Hänen kumppaninsa, joka juuri iloisesti puhui, josta puheesta Kenelm ei ollut sanaakaan kuullut, ei nähnyt eikä pysähtynyt; hän kulki edelleen iloisesti puhellen.

Lily ojensi kätensä lehdikosta. Kenelm tarttui siihen kunnioituksella. Tällä kertaa ei Kenelmin käsi vavissut.

"Hyvästi!" kuiskasi Lily, "hyvästi ainaiseksi tässä maailmassa. Te käsitätte -- te käsitätte kyllä minua. Sanokaa että sen teette."

"Minä ymmärrän. Jalo lapsi -- jalo valinta. Jumala teitä siunatkoon! Jumala minua rohkaiskoon!" jupisi Kenelm. He katsoivat toinen toisensa silmiin. Oi, mikä suru: ja oi, mikä rakkaus molempain silmissä.

Kenelm kulki edelleen.

Kaikki oli sanottu yhdessä silmänräpäyksessä. Kuinka usein kaikki sanotaan yhdessä silmänräpäyksessä! Melville oli keskellä kiihkoista lausetta, jota hän oli aloittanut kun Kenelm jäi jälkeen ja jonka päätös kuului näin:

"Sanoin ei voi selittää kuinka ihanalta elämä näyttää, kuinka helpolta tuntuu maineen voittaminen siitä päivästä -- siitä päivästä --" ja hän pysähtyi vuoroonsa, loi silmäyksen auringon valaisemaan maisemaan ja hengitti syvään, ikäänkuin huoaten sieluunsa kaiken sen maan ilon ja ihanuuden, jota hänen silmänsä käsitti ja näköpiirin kaari rajoitti.

"Eivät nekään, jotka häntä parhaiten tuntevat," jatkoi taideniekka, kulkien edelleen, "ei hänen tätinsäkään voinut milloinkaan aavistaa kuinka totinen ja vakaa tämän tytön luonne on sen lapsellisien haaveksimisien ohessa. Me kuljimme pitkin joen rantaa kun minä aloin kertoa hänelle kuinka yksinäinen maailma minulle olisi, jos en saisi häntä elämäni kumppaniksi; sillä aikaa kun minä puhuin, oli hän poikennut siltä tieltä, jota me kuljimme, ja vasta kun olimme sen kirkon suojassa, jossa meitä vihitään, lausui hän ne sanat, jotka hopeareunoilla varustavat jokaista pilveä kohtalossani; sillä hän osoitti kuinka likeisessä yhteydessä rakkaus on uskonnon pyhyyden kanssa hänen sielussansa."

Kenelmiä värisytti -- kirkko -- hautausmaa -- vanha götiläinen hauta -- kukkaset lapsen haudan ympärillä.

"Matta minä puhun aivan liiaksi itsestäni," pitkitti taiteilija. "Rakastajat ovat enin itsekkäitä kaikista itsekkäisistä ihmisistä, ja enin puheliaat kaikista kielikelloista. Te olette toivottanut onnea minun aiottuun naimiseeni, milloin minä saan toivottaa onnea teidän naimiseenne? Koska me nyt olemme ruvenneet uskomaan toisillemme elämämme yksityiskohtia, niin te olette minun velalliseni."

He olivat nyt saapuneet sillalle. Kenelm kääntyi äkkiä: "Hyvästi; erotkaamme tässä toisistamme. Minulla ei ole mitään kertomista teille, joka ei teidän korvissa kuuluisi pilkalta, kun toivotan teille onnea." Tämän sanottua Kenelm puristi kumppaninsa kättä voittamattoman tuskan voimalla, ja riensi sillan yli ennenkuin Melville ehti hämmästyksestään toipua.

Taiteilijalla olisi ollut hyvin vähän oikeutta neron todelliseen ominaisuuteen, se on, intohimon sääli intohimoa kohtaan, jos tämä Kenelmin salaisuus, jota hän niin iloisesti oli sanonut voivansa vaatia saada tietää, ei olisi käynyt hänelle selväksi niinkuin sähkökipinän kautta. "Mies parka!" sanoi hän itsekseen sääliväisesti; "kuinka luonnollista se oli että hän rakastui Haltiattareen! mutta kaikeksi onneksi hän on niin nuori, ja niin filosoofinen, että se on ainoastaan yksi niitä koetuksia, joita minä olen kokenut vähintään kymmenen kertaa vuodessa ja joiden tekemistä haavoista ei mitään arpia jää."

Näin itsekseen puhellen palasi lämmin-verinen luonnon ihailija kotiin, ollen liian onnellinen oman rakkautensa voiton riemussa voidaksensa tuntea muuta kuin ystävällisintä osanottoa sitä haavoitettua sydäntä kohtaan, jonka hän epäilemättä sen parantavaa vaikutusta uskoi nuoruuden epävakaisuuden ja filosofiian lohdutuksen huostaan. Onnellinen kilpailija ei hetkeäkään aavistanut että Lily rakasti Kenelmiä; että yksi atoomi sen tytön sydämessä, joka oli luvannut ruveta hänen morsiamekseen, voisi saada valonsa ja varjonsa toisesta rakkaudesta, kuin hänen. Mutta hän ei puhunut Mrs Cameronillekaan Kenelmin salaisuudesta ja surusta; ja tietysti ei Mrs Cameron eikä Lily tahtonut kysyä mitään pois-lähteneestä vieraasta.

Kenelm Chillinglyn nimeä mainittiin ani harvoin, tuskin ensinkään tässä talossa niinä harvoina päivinä, jotka kuluivat ennenkuin Walter Melville lähti Grasmerestä mennäksensä Rheinin rannoille, josta hän ei aikonut palata ennenkuin syksyllä, jolloin hänen ja Lilyn häät vietettäisiin. Lily oli näiden päiväin kuluessa tyyni ja näennäisesti iloinen -- hänen käytöksensä sulhastaan kohtaan oli, vaikka vähän ujosteleva, yhtä hellä kuin ennenkin. Mrs Cameron oli iloinen siitä että hän niin helposti oli Kenelm Chillinglystä päässyt.

KAHDEKSAS LUKU.

Jos ei Kenelm Chillingly olisi lausunut nuo varoittavaiset sanat balkongin alla Luscombessa, niin hän ei olisi Walter Melvillestä kilpailijaa saanut. Mutta lukija arvostelisi Kenelmin luonnetta väärin, jos hän luulee että sellainen ajatus teki hänen surunsa katkerammaksi. Hän ei surrut sitä että jalo henkilö oli pelastunut kiusauksesta suureen syntiin.

Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä, minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut hänen hyvää tehdä.

Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir Peterille, joka tässä seuraa:

"Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne, ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni. Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen -- sinun vaimosi tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen, kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen vaimoksi -- toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus -- minä tarkoitan sen ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee oman onnensa -- tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt. Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia. Ja tapaahan jokapäivä miehiä -- jopa naisiakin -- jotka ovat sitä kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.

"Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme on voitto.'

"Teidän ijäti teitä rakastava poikanne,

"K. C."

YHDEKSÄS LUKU.

Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta, etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan, jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen ei ilmoittanut.

Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.

Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi; Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten oli tummansininen taivas vallan selkeä.

Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi se, joka oli pitkällään nurmikossa -- se oli nuorempi mies -- äkisti ja ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne, Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta, niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan tulemasta."

"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne Moleswichissa."

"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä, sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin -- ja kuitenkin -- sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat, jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus. Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."

"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."

"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa. Muistatteko koskaan häntä -- ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"

"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."

"Tehkää se."

Tom otti povitaskustansa viimeisen näistä kirjeistä.

Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.

Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje, joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin korjata.

Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat uteliaisuutta -- ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken -- myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.

"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne -- suokaa anteeksi --."

"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta -- Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä -- mitä?"

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin, eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli. Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.

Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla aallottoman lammen pohjasta pintaan.

"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana, jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän sydämenne."

"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."

"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään asemaan yhteiskunnassa.

KYMMENES LUKU.