Part 39

"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin. Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan, sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi, minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin onnellinen, ihan viime aikaan saakka."

"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa kirjojen valitsemisesta --."

"Älkää sitä tehkö. Leijona ei hyväksyisi sitä."

"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"

"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän, arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee ajatella vähemmän itseäni."

Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti lepäsi hänen käsivarrellaan.

"Tunnetteko eroitusta eri runolajien välillä?" kysyi Lily äkisti.

"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta, jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."

"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä -- minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle --: Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä, hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia. Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin, vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."

"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä, Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"

"Paljon -- sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän: 'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen: 'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas minuun."

"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"

"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee Leijonaa ilahuttamaan!"

"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi Kenelm mustasukkaisesti.

"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut -- hän olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."

"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän isänne, olen kuullut."

"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."

Kenelm hymyili -- mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.

Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut -- tulkaa!"

He ohjasivat kulkuansa Cromwell Lodgen vastapäätä olevaa siltaa kohti.

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki sen ensin, sanoen:

"Teidän vanhempanne elävät vielä, Mr Chillingly."

"Kyllä, Jumalan kiitos."

"Kumpaista te enemmän rakastatte?"

"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni; mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin --."

"Minä tiedän -- on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua ymmärrä."

"Minä luulen sitä tekeväni."

Lily pudisti päätänsä merkiksi että hän oli toista mieltä.

"Ainakin niin hyvin kuin mies voi nuorta neitoa käsittää."

"Minkälainen nuori neito on Miss Cecilia Travers?"

"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen henkilö on olemassa?"

"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."

"Minä muistan -- hän sanoi hänen olleen hovin baalissa."

"Hän sanoi että hän on hyvin kaunis."

"Niin hän onkin."

"Onko hänkin runo?"

"Ei; sitä en ole milloinkaan huomannut."

"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle, tyttö-raukalla!"

"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot, jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka hovin baaleissa käyvät."

"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen Kenelmin kasvoihin.

He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille väärää."

"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada saattaa teitä ainakin puutarhan portille."

Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän kotiseutunne -- onko se tämän seudun kaltainen?"

"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä kohti."

Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."

"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."

"Te siis kaipaisitte rikkautta?" sanoi Lily äkkiä.

"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö minä sen? -- on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä paljon kuin teitä."

He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.

SEITSEMÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kenelm ei palannut kotiin ennenkuin iltahämärässä, ja juuri kun hän oli istunut pöytään halpaa ateriaansa syömään, soitettiin kelloa ja Mrs Jones toi Mr Thomas Bowlesin sisään.

Vaikka tämä ei ollut kirjoittanut että hän tulee, oli hän kuitenkin yhtä tervetullut.

"Mutta," sanoi Kenelm, "jos teillä on yhtä hyvä ruokahalu kuin ennen, niin pelkään että tänään saatte huonoa ruokaa. Istukaa, olkaa hyvä."

"Kiitoksia, mutta minä söin pari tuntia sitten päivällistä Londonissa, enkä todellakaan nyt voi syödä enempää."

Kenelm oli liian sivistynyt pakoittaaksensa toiselle vastenmielistä vierasvaraisuutta. Muutaman minuutin kuluttua hän oli lopettanut yksinkertaisen ateriansa, ruoka oli otettu pois pöydältä, ja molemmat miehet olivat kahden kesken.

"Teillä on tietysti kortteeri täällä, Tom; teille hyyrättiin huone täällä samana päivänä kuin kutsuin teitä tänne, mutta teidän olisi pitänyt kirjoittaa minulle ja ilmoittaa milloin tulette, että olisin voinut käskeä emännän laittaa päivällistä tai illallista. Poltattehan tupakkaa vielä? sytyttäkää piippunne."

"Kiitoksia, Mr Chillingly, minä tupakoin tätä nykyä harvoin; mutta jos suotte anteeksi, niin otan sikarrin," ja Tom otti esille hyvin soman sikarrikotelon.

"Olkaa kuin kotonanne. Minä lähetän sanan Will Somersille että te ja minä huomenna tulemme heille illalliselle. Annattehan anteeksi minulle että ilmaisin teidän salaisuutenne. Kaikki on nyt selvällä. Te tulette heidän kotiinsa niinkuin ystävä, joka vuosi vuodelta tulee heille yhä rakkaammaksi. Ah, Tom, tuo rakkaus naiseen on minusta hyvin ihmeellinen asia. Se voi painaa miestä pahuuden syvyyteen ja koroittaa häntä hyvyyden kukkuloille."

"Minä en tiedä mitä se voi toimittaa hyvään katsoen," sanoi Tom surullisesti ja pani sikarrinsa pois.

"Polttakaa edelleen sikarrianne; minä mielelläni pitäisin teille seuraa; voitteko antaa minulle yhden sikarreistanne?"

Tom ojensi hänelle kotelonsa. Kenelm otti sikarrin, sytytti sen, veti muutamia savuja, ja kun näki että Tom jälleen oli ottanut oman sikarrinsa, jatkoi hän kanssapuhetta.

"Te ette tiedä mitä hyvää se toimittaa; mutta sanokaa minulle suoraan, luuletteko että olisitte niin hyvä ihminen kuin nyt olette, jos ette olisi Jessie Wilesiä rakastanut?"

"Jos olen parempi kuin olen ollut, niin se ei tule rakkaudestani tyttöön."

"Mistä sitten?"

"Siitä että hänen kadotin."

Kenelm säpsähti, kävi hyvin vaaleaksi, heitti sikarrin pois, nousi ja astui nopein, äänettömin askelin edes takaisin huoneessa.

Tom pitkitti tyynesti: "Jos olisin saanut Jessien ja nainut hänen, niin en luule että mikään parannuksen ajatus olisi minussa herännyt. Minun setäni olisi kovin suuttunut, jos olisin päiväläisen tyttären nainut, eikä olisi kutsunut minua luoksensa Luscombeen. Minä olisin jäänyt Graveleighiin, ilman muuta kunnianhimoa kuin olla tavallinen hevosenkengittäjä, oppimaton, riitainen mies; ja jos en olisi saanut Jessieä rakastamaan minua niin kuin olisin tahtonut, niin en olisi herennyt juomasta, ja minua kammottaa ajatellessani mikä hirviö minusta olisi voinut tulla, kun sanomalehdissä luen aviomiehestä, joka juovuksissa ollen lyö vaimoansa. Ei tiedä vaikka tämä vaimon-lyöjä rakasti vaimoansa ennenkuin menivät naimisiin, ja tämä ei hänestä välittänyt. Hänen kotinsa oli onneton, ja niin hän alkoi juoda ja lyödä vaimoansa."

"Minä olin siis oikeassa," sanoi Kenelm, pysähtyen, "kun sanoin teille että olisi kovin surkeata joutua naimisiin tytön kanssa, jota rakastaa vallan rajusti ja jonka sydäntä ei milloinkaan voi lämmittää, jonka elämää ei koskaan voi onnelliseksi tehdä?"

"Aivan oikeassa!"

"Jätetään tällä kertaa tämä aine," sanoi Kenelm, istuen entiselle paikalleen, "ja puhukaamme teidän matkahalustanne. Vaikka olette iloinen siitä ettette Jessieä nainut, vaikka nyt voitte ilman tuskaa tervehtiä häntä toisen miehen vaimona, niin kuitenkin vielä ajattelette häntä, ja ne ajatukset saattavat teitä levottomaksi; ja te luulette että helpommin voisitte näistä ajatuksista päästä olopaikan muuttamisen ja seikkailujen kautta, että voisitte ne kokonaan haudata vieraan maan multaan. Eikö niin?"

"Kyllä, jotain sinnepäin, sir."

Kenelm alkoi nyt puhua vieraista maista ja ehdoitteli matkasuunnitelmaa, jonka mukaan matka tulisi kestämään moniaita kuukausia. Hän oli iloinen kun kuuli että Tom jo oli oppinut ranskan kieltä sen verran että hän voi puhua ainakin jokapäiväisiä asioita, ja vielä iloisemmaksi hän tuli huomatessaan että Tom ei ainoastaan ollut lukenut varsinaisia matka-käsikirjoja tärkeimmistä paikoista Europassa, joita kannatti käydä katsomassa, vaan myöskin oli huvitettu näistä paikoista sen maineen vuoksi minkä ne olivat saaneet historiassa muinaisuuteensa katsoen tahi niissä löytyvien taideteoksien tähden.

Siten istuivat he puhellen myöhään yön päälle, ja kun Tom meni huoneesensa, lähti Kenelm hiljaa ulos huoneesta ja astui hitain askelin vanhan kesähuoneen tykö, jossa hän oli Lilyn kanssa istunut. Oli ruvennut tuulemaan ja tuuli hajoitti ne pilvet, jotka edellisenä päivänä olivat peittäneet taivaan, niin että tähdet näkyivät taivaalla pilvien yläpuolella -- ne tuikkivat hetkisen milloin yhdellä milloin toisella paikalla, sillä joutuisat pilvet väliin niitä peitti. Eri äänien joukossa, jotka kuuluivat puissa kun yötuuli kiiti niiden läpi, luuli Kenelm kuulevansa joen toisella puolella olevan Grasmeren pihalla kasvavan pajun huokauksia.

TOINEN LUKU.

Kenelm lähetti varhain seuraavana aamuna kirjeen Will Somersille, jossa hän sanoi Mr Bowlesin kanssa tulevansa heille illalliselle. Hänellä oli kyllin tarkka tunto tietääksensä että sellaisessa seurassa voisi olla vapaampi, kun jos Tom päivällä menisi heille oikein vasituiselle visiitille, jolloin Jessie oli puodissa myymässä.

Mutta hän vei Tomin läpi kaupungin ja näytti hänelle puodin sen ikkunassa olevine kauniine tavaroineen, sitten hän vei hänen mukaansa vainioille ja niityille maalla, ja saattoi häntä ihmettelemään näiden silminnähtävää parannusta viljelykseen katsoen ja johti hänen ajatuksiaan sellaisiin esineihin, joita viljelys herättää ja edistää.

Mutta Kenelm huomasi kuitenkin että Tom oli hajamielinen koko ajan; ajatus, että hän pian saisi tavata Jessien, painoi hänen mieltänsä.

Kun he illalla lähtivät Cromwell Lodgesta mennäksensä Willen luo illalliselle, huomasi Kenelm että Bowles oli käyttänyt matkalaukkunsa sisällystä muutamiin sievistämiin muutoksiin puvussansa. Nämä muutokset pukivat häntä.

Kun he astuivat puodin takaiseen huoneesen, nousi Will tuoliltansa ja hänen kasvonsa ilmoittivat syvää liikutusta; hän meni Tomille vastaan, tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja päästi sen taas irti, sanaakaan puhumatta. Jessie tervehti molempia vieraita samalla tavalla, silmät alaspäin luodut ja syvästi niiaten. Vanha äiti oli ainoa, joka täydellisesti malttoi mielensä.

"Minä olen iloinen siitä että saan nähdä teitä, Mr Bowles," sanoi hän, "ja niin me kaikki kolme olemme, ja niin meidän tuleekin olla; jos pienokainen olisi vanhempi, niin meitä olisi neljä."

"Mutta missä ihmeen on pienokainen?" huudahti Kenelm. "Varmaankin olette pitäneet häntä ylhäällä tänä iltana, koska minua odotettiin; kun viime kerralla olin täällä illallisella, tulin odottamatta, ja sentähden minulla ei ollut oikeutta olla pahoillani pienokaisen kunnioituksen puutteesta vanhempiensa ystävää kohtaan."

Jessie kohoitti akutinta ja osoitti sen takana olevaa kehtoa. Kenelm kävi Tomin käsivarteen, vei hänen kehdon luo, jätti hänen sinne yksin nukkuvaa pienokaista katselemaan ja istui pöydän ääreen Mrs Somersin ja Willen välille. Willen silmät olivat luodut akuttimeen, jota Jessie piti syrjään vedettynä, ja kauhistavainen Tom, joka oli ollut kotiseutunsa kammona, kumartui hymysuin kehdon yli, laski vihdoin ison kätensä hiljaa ja varovasti päänalukselle, jotta ei nukkuva lapsi heräisi, ja hänen huulensa liikkuivat; epäilemättä hän lausui siunauksen; sitten hänkin meni pöydän luo ja istui, mutta Jessie vei kehdon yläkerrokseen.

Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.

"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän, ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on kunnia, joka -- joka --."

"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn arkkipiispan isäksi. Mutta -- noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei yhdenkään meistä tule siitä nurista."

Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.

Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset, eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään; mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta, joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli hauska ilta -- Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will, joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi -- minä tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."

Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.

Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin, ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.

Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:

"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta -- hyvin kiitollinen!"

"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"

"Ei; minun mieleni on paljon rauhallisempi kuin luulin olevan mahdollista sen jälkeen kun olin hänen jälleen nähnyt."

"Onko se todella niin!" sanoi Kenelm itsekseen. "Miltähän minulle tuntuisi jos näkisin Lilyn toisen miehen vaimona: hänen lapsensa äitinä?" Häntä hirvitti tämä ajatus ja hänen huuliltaan pääsi väkinäinen huokaus. Hän oli pysähtynyt, kun Tom herkesi puhuttelemasta häntä, ja tunsi, että jokin hiljaa koski hänen käsivarteensa, jota hän nojasi aitaa vasten. Hän katsoi sinne ja näki, että se oli Blanche. Se oli tavalla tai toisella päässyt huoneuksen sisällä olevalta vuoteeltaan ulos ja kun se oli kuullut äänen, joka tuntui tutulta sen korvissa, oli se hiipinyt esiin pensastosta ja hypännyt aitaukselle. Siinä se seisoi, selkä köyryssä ja hyrräsi, ikäänkuin ystävällisesti tervehtien.

Kenelm kumartui ja suuteli useampia kertoja sitä sinistä nauhaa, jota Lilyn käsi oli sitonut lemmityisen kaulaan. Blanche hyväksyi vähän aikaa hyväilyä, mutta kun se kuuli hiljaisen ratinan pensastosta, jota joku heräävä lintu oli matkaansaattanut, hyppäsi se vapisevien lehtien sekaan ja katosi näkyvistä.

Kenelm astui nopein, kärsimättömin askelin eteenpäin, eikä sanaakaan enää puhuttu ennenkuin he tulivat asuntoonsa ja erosivat toisistaan yöksi.

KOLMAS LUKU.

Seuraavana päivänä päivällisen aikana Kenelm ja hänen vieraansa, kävellessänsä joen rantaa pitkin, pysähtyivät Izaak Walton'in kesähuoneen edustalla ja menivät Kenelmin ehdoituksesta sisään lepäämään ja rauhassa jatkamaan aloitettua keskustelua.

"Te juuri sanoitte minulle," sanoi Kenelm, "että teistä tuntuu kuin kivi olisi rinnaltanne nostettu, siitä saakka kun jälleen Jessie Somersin tapasitte, ja että hän teistä on niin muuttunut, ettei hän enää ole se nainen jota te rakastitte. Mitä muuttumiseen tulee, niin se minusta näyttää olevan muutos parempaan, hänen ulkonäköönsä, käytökseensä ja luonteesensa katsoen; tietysti en sanoisi tätä, jos en olisi vakuutettu siitä että puhuitte aivan vilpittömästi kun sanoitte että muka haavanne on parantunut. Mutta minusta on hyvin kummallista että palava rakkaus, joka on syttynyt ja saanut sijaa niin harrasmielisen ja tulisen miehen sydämessä kuin teidän, yhtäkkiä voi, yhden ainoan yhtymisen kautta, haihtua tai muuttua tyveneksi ystävyydeksi; selittäkää se minulle."

"Se on minustakin ihmeellistä," vastasi Tom, "ja minä en tiedä voinko sitä selittää."

"Miettikää sitä ja koettakaa."

Tom mietiskeli vähän aikaa ja alkoi sitten: "Te tiedätte että minä olin vallan toinen mies silloin kun rakastuin Jessie Wilesiin ja sanoin: 'Tapahtukoon mitä tahansa, tuo tyttö on tuleva minun vaimokseni. Ei kukaan muu häntä saa.'"

"Sen myönnän; jatkakaa."