Part 37

Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä, korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat -- tiedosta, joka on saavutettu terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus -- sitä meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat -- vaan valittuja osia vanhojen runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen, häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta. Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.

Mutta minkä vaikutuksen -- ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut -- minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?

Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi -- eikä ilman syytä: se olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä tiedä mitä rakkaus on."

Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa. Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman ikäiseensä mieheen -- hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.

Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta, jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat, parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa -- kenties koko kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.

Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta. Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi -- luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä "niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.

Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa -- joka oli hänen Clemmynsä leikkikumppani ja ystävä.

Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen, eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.

Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin hän oli enin huoleton ja leikillinen.

Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.

"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."

"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni mitä olen oppinut."

"Saanko luvan kysyä mitä erityistä tieteen haaraa te tarkoitatte?"

"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä 'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä? Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."

Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:

"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman rakkautta."

"Kauheaa, todella, jos toinen puoliso rakastaa ja toinen ei sitä tee."

"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."

Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä, pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen, pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot, jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.

"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään ensi junassa kaupunkiin."

"Tuletteko takaisin?"

"Tietysti -- tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä -- muutamia epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan. Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"

"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen hoidokkaansa tulemaan mukaan."

"Minkä päivän itse tahdotte," vastasi Kenelm iloisesti.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kenelm löysi todella suuren kasan kirjeitä ja pilettejä kun hän tuli autioon kortteeriinsa Mayfairissa -- useat niistä olivat vaan kutsumuskirjeitä aikaa sitten menneihin päiviin, eikä mitkään olleet tärkeitä paitsi kaksi kirjettä Sir Peteriltä, kolme hänen äidiltänsä ja yksi Tom Bowlesilta.

Sir Peterin kirjeet olivat lyhyet. Ensimmäisessä hän hiukan toruu Kenelmiä siitä että hän on lähtenyt pois jättämättä adressia; ja kertoo että hän oli tutustunut Gordonin kanssa, että tämä nuori herrasmies miellytti häntä, että hän siirsi nuo 20,000 puntaa hänelle, ja että hän oli kutsunut Gordonin, Traversin perheen ja Lady Glenalvonin Exmundhamiin. Toisessa kirjeessä, joka oli myöhemmin kirjoitettu, Sir Peter ilmoitti että kutsutut vieraat olivat tulleet ja puhui erittäin suurella lämpimyydellä Cecilian viehättävistä ominaisuuksista ja käytti tilaisuutta muistuttaaksensa Kenelmiä tämän antamasta pyhästä lupauksesta, ettei milloinkaan kosia nuorta ladya, ennenkuin Sir Peter oli tutkinut asian ja antanut siihen suostumuksensa. "Tule Exmundhamiin, ja jos minä en anna suostumustani sinulle kosia Cecilia Traversia, niin pidä minua tyrannina."

Lady Chillinglyn kirjeet olivat paljon pitemmät. Hän puhuu enemmän surustansa siitä että Kenelmin tavat yhä edelleen ovat niin kummalliset -- niin vallan erilaiset kuin muiden ihmisten, niinkuin sekin että hän juuri säsongin kestäessä lähti London'ista, ja lähti niin ettei edes palvelijakaan tiennyt mihin hän meni -- hän ei tahdo Kenelmin tunteita loukata; mutta tällainen menetystapa ei ollut nuorelle korkeasukuiselle herrasmiehelle luonnollista. Jos hän ei kunnioittanut itseänsä, tuli hänen ainakin kunnioittaa vanhempiansa, etenkin äitiparkaansa. Sitten Lady Chillingly alkoi puhua Leopold Traversin hienosta käytöksestä ja Chillingly Gordonin hyvästä päästä ja miellyttävästä puheesta; hän oli nuori mies, josta jokainen äiti voisi ylpeillä. Tästä aineesta hän kääntyi vaikeroivaan perheellisten seikkain kertomiseen. John pastori oli hyvin tylysti lausunut mielipiteensä Chillingly Gordonille erään ulkomaalaisen kirjailijan kirjan johdosta -- jonka kirjailijan nimi oli Comte tai Count taikka jotain sinnepäin -- jossa kirjassa Mr Gordon oli huomannut moniaita varsin hyväntahtoisia mielipiteitä ihmiskuntaa kohtaan, joita John pastori hyvin sopimattomalla tavalla oli väittänyt olevan hyökkäyksiä uskontoa kohtaan. Mutta todellisuudessa John pastori hänen mielestänsä oli liian ankara Korkean kirkon puoltaja. Näin puhuttuansa John pastorista, teki hän muutamia naisellisia muistutuksia noiden kolmen Miss Chillingly'jen kummallisesta puvusta. Sir Peter oli hänen tietämättänsä -- se oli niin Sir Peterin kaltaista -- kutsunut heitä heidän vieraillensa seuraksi, Lady Glenalvon'ille ja Miss Traversille, joiden puku oli niin täydellinen (tässä hän kertoi mimmoinen heidän pukunsa oli), ja he tulivat ruohonpäisissä leningeissä, joissa oli hienot pitsit reunuksina, ja Miss Lallylla oli kiharat ja jasmiiniseppele päässä, "jommoista ei minkään kahdeksantoista vuotta vanhemman tytön tulisi pitää."

"Mutta, poikaseni," lisäsi hänen arvonsa, "sinun isä parkasi suku on todella hyvin omituinen. Minulla on enemmän kärsimyksiä kuin kukaan tietää. Minä kannan ristiäni niin hyvin kuin voin. Minä tunnen velvollisuuteni ja tahdon niitä täyttää."

Kun näitä perhesuruja näin oli kerrottu ja niistä oli vaikeroittu, palasi Lady Chillingly vieraidensa luo.

Hän nähtävästi ei tiennyt mitään miehensä tuumista Cecilian suhteen ja puhui hänestä hyvin lyhyesti: "Hyvin kaunis nuori lady, vaikka liian valkoverinen hänen mielestänsä, ja käytöksensä puolesta miellyttävä." Viimeksi hän laveasti puhui kuinka hauskaa hänelle oli tavata nuoruuden ystäväänsä, Lady Glenalvonia.

"Häntä ei ole ensinkään suuri maailma pilannut, jonka minä, valitettavasti, aikaa sitten jätin, käyttääkseni velvollisuuksiani vaimona ja äitinä, vaikka minun alttiiksi panemistani niin vähässä arvossa pidetään. Lady Glenalvon ehdoittelee että täyttäisimme tuon kamalan vanhan lammikon -- joka olisi suuri edistys. Mutta tietysti sinun isä-parkasi panee vastaan."

Tomin kirje oli kirjoitettu mustareunaiselle paperille ja kuului näin:

"Hyvä Sir! Siitä kuin minulla oli kunnia tavata teitä Londonissa, olen kärsinyt suuren tappion -- minun setäni ei enää ole elävitten joukossa. Hän kuoli äkisti iloisen illallisen jälkeen. Yksi lääkäri sanoo että hän kuoli halvaukseen, toinen sanoo sydämentautiin. Hän on tehnyt minun perillisekseen, määrättyään sisarelleen osan omaisuudestaan -- ei kellään ollut aavistusta siitä että hän oli koonnut niin paljon. Minä olen nyt rikas mies. Ja minä aion luopua eläinlääkärin virasta, joka viime aikoina -- siitä asti kuin rupesin lukemaan, johon te hyväntahtoisesti minua neuvoitte -- on käynyt minulle vastenmieliseksi. Etevin viljakauppias täällä on pyytänyt minua kauppaliittoon kanssansa; ja minun nähdäkseni on se erittäin hyvä ja edullinen asema elämässä. Mutta, sir, minä en voi tätä nykyä siihen tuumaan ruveta -- en voi, vaikka tahtoisin, mitään päättää. Minä tiedän että te nauratte minulle kun sanon että minulla on kummallinen halu matkustaa vähäsen. Olen lukenut matkakertomuksia ja ne kummittelevat minun mielessäni enemmän kuin mitkään muut kirjat. Mutta en luule voivani lähteä maasta tyytyväisellä mielellä ennenkuin olen saanut vielä kerta luoda silmäyksen siihen, jonka kyllä tiedätte, ennenkuin olen saanut häntä nähdä ja tietää että hän on onnellinen. Minä olen varma siitä että voisin puristaa Willen kättä ja suudella tuon toisen pientä kättä ilman pahaa ajatusta. Mitä te siihen sanotte, sir? Te lupasitte kirjoittaa minulle hänestä. Mutta en ole kuullut mitään teistä. Susyllakin, tuolla pienellä kukkapallilla leikkivällä tytöllä, on ollut suru -- se vanha mies, jonka luona hän oli, kuoli muutamia päiviä setäni kuoleman jälkeen. Muistaakseni olen kertonut teille että äitini muutti tänne, kun paja Graveleighissä myytiin; ja hän ottaa Susyn tykönsä. Hän pitää hyvin paljon Susysta. Antakaa minun pian kuulla teistä, hyvä sir, ja antakaa minulle neuvoja matkan suhteen -- ja häneen nähden. Ymmärrättehän että mielelläni soisin hänen ajattelevan parempaa minusta, kun olen kaukaisessa maassa.

"Minä olen, hyvä sir,

"Teidän kiitollinen palvelijanne

"T. Bowles."

"P. S. -- Miss Travers on lähettänyt minulle Willen viimeisen rahalähetyksen. Ainoastaan hyvin vähän on enää maksamatta velasta; varmaankin ne menestyvät hyvin. Toivon ettei hän rasita itseänsä liiaksi."

Kun Kenelm palasi junassa illalla, meni hän Will Somersin taloon. Puoti oli jo kiinni, mutta eräs roteva palvelustyttö vei hänet puodin takaiseen huoneesen, jossa hän tapasi koko perheen illallisella, paitsi pienokaista, joka jo aikaa sitten oli kehtoonsa vetäytynyt, ja kehto oli kannettu yläkerrokseen. Will ja Jessie olivat hyvin mielissään, kun Kenelm itse tarjousi syömään illallista heidän kanssansa, joka ei suinkaan huono ollut, vaikka se oli kohtuullinen. Kun ateria oli päätetty ja ruoan tähteet viety pois, siirsi Kenelm tuolinsa lähelle sitä lasi-ovea, joka vei pieneen hyvästi hoidettuun puutarhaan -- sillä Will hoiti sitä aina ennenkuin hän aamuin alkoi varsinaista työtänsä. Ovi oli auki; siitä tulvasi tähdikkään illan viileys sekä uinailevien kukkasien tuoksu.

"Teillä on täällä hauska koti, Mrs Somers."

"Niin on todella, ja me tiedämme siunata häntä, jota meidän tulee siitä kiittää."

"Se ilahuttaa minua. Kuinka usein Jumala, kun Hän tahtoo osoittaa meille jonkun erityisen hyvän, vuodattaa hyvyyttä kanssaihmisen sydämeen -- kenties sellaisen ihmisen, josta me kaikkein vähimmin sitä voisimme ajatella; mutta siunaessamme sitä ihmistä, kiitämme Jumalaa, joka hänen sydämeen tämän hyvyyden vuodatti. Rakkaat ystäväni, minä tiedän että te kaikki kolme luulette minun olevan sen välikappaleen, jonka Jumala on valinnut hyväntekeväisyytensä toimeenpanemiseen. Te luulette että se oli minulta kun te saitte sen lainan, joka saattoi teitä tilaisuuteen muuttaa Graveleighista ja asettua tänne asumaan. Te olette erehtyneet -- te katsotte epäileväisesti minuun."

"Eihän se voinut olla Squiri," huudahti Jessie. "Miss Travers vakuutti minulle ettei se ollut hän eikä hän itse. Se on varmaankin te. Suokaa anteeksi, mutta kukapa se muuten olisi?"

"Teidän miehenne arvaa sen. Otaksukaa, Will, että olette kohdellut pahoin ihmistä, josta kuitenkin pidätte, ja että te, likemmältä asiaa ajateltuanne, olette ollut hyvin pahoillanne ja hävennyt itseänne, ja otaksukaa että teillä myöhemmin olisi tilaisuutta ja kykyä tehdä tälle henkilölle palveluksen, luuletteko että tekisitte sen?"

"Muuten olisin huono mies."

"Hyvä! Ja olettakaa että kun se henkilö, jolle te olette tämän palveluksen tehnyt, saisi tietää että te olitte sen hyvän työn hänelle tehnyt, ei olisi siitä kiitollinen, ei katsoisi sitä kauniiksi teidän puolestanne täten sovittaa sen pienen vääryyden, minkä hän kukaties ennen oli teille tehnyt, vaan olisi epäkohtelias, äkäinen ja suuttunut, ettekö katsoisi tätä henkilöä kiittämättömäksi olennoksi -- kiittämättömäksi ei ainoastaan teitä, hänen kanssaihmistänsä -- vaan Jumalaakin kohtaan, joka herätti teidän sydämessänne ajatuksen olla Hänen inhimillinen välikappaleensa tehdyn hyvän työn toimeen panemiseen?"

"Kyllä, sir, tietysti," sanoi Will, joka, vaikka hän oli paljoa älyllisempi Jessiä, ei huomannut mitä Kenelm tarkoitti; sillä välin Jessie kovasti puristi käsiänsä yhteen, kävi vallan kalpeaksi ja, katsellen säikähtyneenä Willen kasvoihin, vastasi äkkiä:

"Oi Mr Chillingly, minä toivon ettette tarkoita Mr Bowlesia?"

"Ketäpä toista tarkoittaisin?"

Will nousi äkkiä tuoliltansa, hänen kasvonsa vallan muuttuivat.

"Sir, sir, tämä on kova kohtaus, kovin kova."

Jessie riensi Willen luo, pani käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja huokasi.

Kenelm kääntyi hiljaa vanhan Mrs Somersin puoleen, joka oli herennyt sitä työtä tekemästä, jota hän oli tehnyt illallisen jälkeen; hän, näet, kutoi sukkia pienokaiselle.

"Hyvä Mrs Somers, mitä hyötyä siitä on että olette isoäiti ja kudotte sukkia pienille lapsenlapsille, jos ette voi vakuuttaa näitä tuhmia lapsianne siitä että he ovat liian onnelliset voidaksensa pitää vihaa miestä kohtaan, joka olisi tahtonut heitä eroittaa ja nyt sitä katuu?"

Kenelmin ihmeeksi vanha Mrs Somers nousi paikaltansa ja läheni arvoisuudella, jommoista ei kukaan olisi voinut hiljaiselta talonpoikaiselta naiselta odottaa, avioparia, nosti toisella kädellänsä Jessien kasvot ylös, pani toisen Willen pään päälle, ja sanoi: "Jos ette toivo saada jälleen tavata Mr Bowlesia ja sanoa hänelle: 'Jumala teitä siunatkoon, sir!' niin ette ansaitse sitä Jumalan siunausta, joka teillä on." Sitten hän taas palasi tuolilleen ja alkoi kutoa.