Part 36

"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa --" tässä hän taas taukosi, ja koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti lopettaman katkaistua lausettaan.

"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin -- mitä minä sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä --."

"Väsytätte minua, ei suinkaan! jatkakaa."

"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten ladyjen piirissä, jotka hän --' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Se oli hyvin pieni iloinen seura, joka tänä iltana oli pappilaan kokoontunut. Lily ei ollut tiennyt että hän saisi tavata Kenelmiä, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti, kun Kenelm hänen sisään tullessaan kääntyi pois kirjahyllyiltä, joihin Mr Ewlyn oli hänen huomiotansa tarkkauttanut. Mutta sen sijaan että Lily olisi häntä lähestynyt, juoksi hän ulos kentälle, jossa Clemmy ja joukko muita lapsia tervehti häntä ilohuudoilla.

"Ettekö tunne Macleanen 'Juvenalia?'" sanoi arvoisa oppinut; "te tulette pitämään siitä paljon -- tässä se on -- posthuminen teos, Georg Long'in ulosantama. Minä voin lainata teille Munro'n Lucretius nimisen kirjan vuodesta 69. Ah! meillä on vielä muutamia oppineita asettaa saksalaisia vastaan."

"Minua suuresti ilahuttaa kuulla sitä," sanoi Kenelm. "Tulee olemaan pitkä aika, ennenkuin ne mielivät kilpailla meidän kanssa siinä leikissä, jota Miss Clemmy nyt paraikaa järjestää kentällä ja jossa Englanti on saavuttanut euroopalaista mainetta."

"Minä en teitä käsitä. Mikä kaikki se on?"

"Kissa nurkassa. Jos suvaitsette, niin menen ulos katsomaan pääseekö kissa matolle." Kenelm meni ulos lasten tykö, joiden joukossa Lily ei näyttänyt olevan vähimmin lapsellinen. Hän hylkäsi kaikki Clemmyn kehoitukset tulla leikkimään heidän kanssaan ja istui vähän matkan päässä olevalle penkille toimettomana katsojana. Hänen silmänsä seurasivat Lily'n nopeita liikkeitä, hänen korvansa huokuivat sisäänsä hänen iloisen naurunsa sointuisuutta. Oliko tämä todella sama tyttö, jonka hän oli nähnyt hoitavan kukkasia hautakivien välillä! Mrs Ewlyn tuli käyden kentän poikki ja istui penkille Kenelmin viereen. Mrs Ewlyn oli erittäin sivistynyt nainen; kuitenkaan hän ei ollut peloittava, vaan päinvastoin miellyttävä ja hauska; ja vaikka naapuriston ladyt sanoivat että hän puhui niinkuin kirja, niin hänen äänensä lempeys poisti tämän loukkauksen.

"Minä luulen, Mr Chillingly," sanoi hän, "että minun tulee pyytää anteeksi mieheni kutsumusta sellaiseen, joka tietysti teille on yhtä vähäpätöinen kuin lastenkemut. Mutta kun Mr Ewlyn kutsui teitä tulemaan meille tänä iltana, niin hän ei tiennyt että Clemmykin oli kutsunut nuoret ystävänsä. Hän oli toivonut saavansa puhua teidän kanssanne lempi-opinnoistansa."

"Ei ole niin pitkä aika siitä kun minä kouluni lopetin, etten katsoisi puolta lupapäivää paremmaksi kuin luentoa, vaikka sen pitäisikin niin miellyttävä opettaja kuin Mr Ewlyn --

"Oi, vuodet herttaiset -- ken vielä lapseksi Ei tulla tahtoisi, jos voisi vaan?"

"Ei," sanoi Mrs Ewlyn nauraen vakaasti. "Kuinka se, joka on aloittanut niin loistavan tien kuin Mr Chillingly, voi toivoa menevänsä takaisin ja taas yhtyä pienien poikien joukkoon?"

"Mutta, hyvä Mrs Ewlyn, ne sanat, jotka lausuin, olivat tulleet miehen sydämestä, joka jo oli voittanut kaikki kilpailijat sillä kilpailukentällä, jonka hän oli valinnut, ja joka sillä hetkellä oli nuoruuden ja maineen kukoistus-ajassa. Ja jos sellainen mies sellaisella elämänsä ajalla voi toivoa 'vielä kerta lapseksi muuttuvansa,' niin se varmaankin oli silloin kun hän ajatteli koulupojan lupa-aikaa ja tahtoi päästä siitä toimesta, jota hän oli tuomittu oppimaan miehenä."

"Ne sanat, jotka lausuitte, ovat luullakseni Childe Haroldista, ja teidän ei tule sovittaa ihmiskuntaan yleensä tätä tunnon-ilmausta runoilijalta, joka on niin itsemiettiväinen (jos saan tätä lausetapaa käyttää), ja jonka tunnon-ilmaukset usein ovat niin alakuloiset."

"Te olette oikeassa, Mrs Ewlyn," sanoi Kenelm suoraan. "Mutta kuitenkin on koulupojan lupa-aika hänelle onnellinen asia, ja ihmisten joukossa yleensä on varmaankin moni, joka mielellään tahtoisi sitä takaisin. Mr Ewlyn itse, luullakseni."

"Mr Ewlynillä on nyt lupa-aikansa. Ettekö näe hänen seisovan tuolla ikkunan ulkopuolella? Ettekö kuule hänen nauravan? Hän on jälleen lapsi iloisen lapsijoukkonsa piirissä. Minä toivon että viivytte jonkun ajan tällä seudulla ja olen varma siitä, että te ja hän tulette mieltymään toinen toiseenne. Ja hänelle on niin erinomainen huvi saada puhua oppineen miehen kanssa, niinkuin te olette."

"Suokaa anteeksi, minä en ole oppinut -- se on hyvin suuri kunnianimi, joka ei sovi niin laiskalle ja vähäpätöiselle miehelle kirjallisten tietojen pinnalla, kuin minä olen."

"Te olette liian vaatimaton. Minun miehelläni on jäljennös niistä runoista, joista Cambridgessa saitte palkinnon, ja hän sanoo että 'latina niissä on oikein kaunista.' Minä lausun hänen omat sanansa."

"Latinalaisten runojen kirjoittaminen on vaan lapsenleikkiä, eikä todista juuri muuta kuin että niiden kirjoittajalla on ollut opettajana hieno-aistinen oppinut mies, niinkuin minun on ollut laita. Mutta se on erinomainen hyvä onni, kun realistinen oppinut voi kasvattaa toista reaalista oppinutta ja yksi Kennedy voi luoda yhden Munron. Mutta palataksemme tuohon hauskempaan kysymykseen koululuvasta; minä saan ilmoittaa että Clemmy riemulla vie miehenne pois. Hän tulee todellakin Kissaksi Nurkassa."

"Kun opitte enemmän Charlesia tuntemaan -- minä tarkoitan miestäni -- niin tulette huomaamaan että koko hänen elämänsä on suuremmassa tai vähemmässä määrässä lupa-aika. Kenties siitä syystä että hän ei ole, mitä te syytätte itsenne olevan -- hän ei ole laiskuri; hän ei milloinkaan toivo vielä kerta tulevansa koulupojaksi; ja hänen virkansakin on lupa-aika hänelle. Hän nauttii siitä että hän saapi sulkea itsensä työhuoneesensa ja lukea rauhassa -- hän nauttii kävelymatkasta lasten kanssa -- hän nauttii köyhäin tykönä käymisestä -- hän nauttii papillisten velvollisuuksiensa täyttämisestä. Ja vaikka minä en aina ole tyytyväinen häneen, vaikka luulen että hän virassansa olisi saavuttanut niitä kunnianosoituksia, joita on tuhlattu miehille, joilla on vähemmän kykyä ja vähemmän oppia, niin hän itse ei kuitenkaan ole koskaan tyytymätön. Kerronko teille hänen salaisuutensa?"

"Kertokaa."

"Hän on kiitollinen ihminen. Teilläkin, Mr Chillingly, on varmaankin paljon, josta tulee Jumalaa kiittää; ja eikö kiitollisuuteen Jumalaa kohtaan yhdisty ilo siitä, että voi olla hyödyllinen kanssaihmisille ja sellainen hyvityksen tunne työssä, joka tekee joka päivän juhlapäiväksi?"

Kenelm katsoi kummastuneen näköisenä tämän vaatimattoman papin rouvan kasvoihin.

"Minä huomaan, hyvä rouva," sanoi hän, "että olette uhrannut paljon ajatusta esteetisen filosofiian tutkimiseen, sellaisena kuin saksalaiset aattelijat sitä esittelevät, joita on vaikea ymmärtää."

"Minä, Mr Chillingly -- Jumala varjelkoon! En! Mitä tarkoitatte estetisellä filosofiialla?"

"Esteetikan tutkijain mukaan saavuttaa ihminen korkeimman siveellisen täydellisyyden silloin kun työ ja velvollisuus kadottavat rasituksen kovuuden -- kun ne tulevat elämän luonnoksi ja tavaksi; kun niitä, kauneuden varsinaisina ominaisuuksina, nautitaan, niinkuin kauneutta, todellisena ilona; ja silloin joka päivä, kuten sanotte, tulee juhlapäiväksi. Se on miellyttävä oppi, kenties ei niin ylevä kuin sotilasten, mutta viehättävämpi. Ainoastaan harvat meistä voivat käytöllisesti upottaa huolensa ja surunsa niin puhtaasen ilmaan."

"Muutamat tekevät sen tuntematta mitään esteetikasta ja ilman vaatimusta olla stoilaisia; mutta ne ovat kristityitä."

"Sellaisia kristityttä epäilemättä löytyy, mutta niitä tapaa harvoin. Katselkaa kristikuntaa kokonaisuudessaan, ja se näyttää teistä käsittävän raivoisimman väestön maailmassa; väestön, jossa kuullaan suurinta nurinaa tehtävän työn rasituksesta, äänekkäimmät valitukset siitä että velvollisuus, jonka tulisi olla huvi, on hyvin kova ja ikävä taistelu, jossa juhlapäivät ovat harvat ja jossa siveellinen ilma ei ole puhdas. Kenties," lisäsi Kenelm ja hänen otsallansa näkyi syvempi ajatuksen varjo, "kenties on se tämä alinomainen tieto taistelusta; tämä vaikeus muuttaa työtä levoksi tahi ankaraa velvollisuutta miellyttäväksi huvitukseksi; tämä vastenmielisyys itse kehoittaa itsensä tyveneen ilmaan niiden pilvien yli, jotka pimentävät, ja niiden raesadetuulien yli, jotka lyövät niitä kanssaihmisiä, jotka me jätämme jälkeemme alas, joka tekee kristityn murheenalaisen elämän rakkaammaksi taivaalle ja enemmän yhtäpitäväksi Jumalan tarkoituksen kanssa tehdä maata taistelupaikaksi eikä lepopaikaksi ihmiselle, kuin brahminin, joka aina koettaa välttää kristittyjen selkkauksia toimen ja halun välillä ja korkeimmillensa sovittaa tuon esteetisen teoriian, jonka mukaan tulisi häiritsemättä vaipua mitä ehdottomimman kauneuden sisälliseen katselemiseen, minkä ihmisajatus voi esiintuoda käsityksestään jumalallisesta hyvyydestä!"

Mrs Ewlynin vastaus keskeytettiin sen kautta että lapset tulivat juosten hänen luoksensa; he olivat kyllästyneet leikkiin ja heidän teki mieli teetä ja laterna magikaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Huone on kylläksi pimeä ja valkoinen vaate on kiinnitetty seinään; lapset istuvat hiljaa ja juhlallisina. Ja Kenelm istuu Lilyn vieressä.

Jokapäiväisimmät asiat, joita me kuolevaiset tunnemme, ovat salamielisimpiä. On enemmän salaperäisyyttä heinäkorren kasvamisessa kuin taikapeilissä tai spiritisti-mediumin tempuissa. Enimmät meistä ovat kokeneet sen vetovoiman, joka vetää yhden inhimillisen olennon toiseen ja tekee ne niin erinomaisen onnellisiksi kun ne saavat istua hiljaa ja ääneti toistensa vieressä; joka silmänräpäyksessä rauhoittaa levottomimmat ajatukset aivoissamme, raivoisimmat halut sydämessämme ja saattaa meitä tuntemaan sanomatonta onnea. Enimmät meistä ovat sitä kokeneet. Mutta kukapa on milloinkaan tyydyttävää metafysillista selitystä saanut sen kysymyksiin miksi ja minkätähden? Me voimme vaan sanoa että se on rakkaus, ja rakkaus tuossa sen historian aikaisemmassa jaksossa, joka ei vielä ole romanttisuudesta vapautunut: mutta minkä menetyksen kautta tämä toinen henkilö yksin on valittu koko maailmassa saamaan sellaisen erityisen vallan meidän ylitsemme, se on kysymys, jota ei milloinkaan ole voitu selittää, vaikka moni on koettanut sitä tehdä. Himmeässä valossa Kenelm ei voinut eroittaa muuta kuin Lilyn hienoin kasvojen piirteet, mutta joka kerta kun laternan kummalliset kuvat herättivät katsojissa hämmästystä, kääntyivät kasvot häneen päin, ja kerran, kun kääriliinoihin puetun kummituksen kauhistavainen kuva kulki pitkin seinää ajaen takaa pahantekijää, siirtyi Lily lapsellisessa pelossaan likemmäksi häntä ja pani tietämättänsä viattomasti kätensä hänen käteensä. Hän piti kiinni sitä hellästi, mutta, oi! seuraavassa silmänräpäyksessä se vedettiin pois; kummitusta seurasi kaksi tanssivaa koiraa. Ja Lilyn äkillinen nauru -- hän nauroi osaksi koirille, osaksi omalle pelolleen -- kiusasi Kenelmin korvaa. Hän toivoi että olisi ollut joukko toisiansa seuraavia kummituksia, toinen peloittavampi toista.

Näyttely oli loppunut, ja kun oli syöty leivoskakkuja sekä juotu viiniä ja vettä, sanoivat vieraat jäähyväiset; vieraat lapset menivät kotiin palvelustyttöjen kanssa, jotka olivat tulleet niitä hakemaan. Mrs Cameron ja Lily aikoivat jalkasin mennä kotia.

"On hyvin ihana ilta, Mrs Cameron," sanoi Mr Ewlyn, "ja minä tulen saattamaan teitä teidän portille saakka."

"Sallikaa minunkin tulla," sanoi Kenelm.

"Niin," sanoi pappi, "teillä on sama tie Cromwell Lodgeen."

Tie vei hautausmaan poikki, sillä se oli suorin tie joen rannalle. Kuun säteet kuumottivat ebenholtsipuiden läpi ja valaisivat hautaa -- leikkien niiden kukkaisten ympärillä, joita Lily oli samana päivänä pannut sen kivelle. Lily astui Kenelmin vieressä -- molemmat vanhemmat kulkivat muutamia askeleita edellä heitä.

"Kuinka tuhma olin," sanoi Lily, "joka peljästyin niin kovin tuota luultua kummitusta! Minä en luule että todellinen kummitus voisi minua peloittaa, ainakaan ei jos näkisin sen täällä, tässä ihanassa kuunvalossa ja Jumalan pellolla!"

"Kummitukset eivät voisi tehdä viattomalle mitään, jos ne saisivatkin näyttäytyä muuten kuin laterna magikassa. Ja minä olen usein ihmetellyt miksi niiden ilmestyminen aina on yhdistetty sellaisiin peloittaviin mielikuvituksiin, etenkin synnittömien lapsien puolelta, joilla on kaikkein vähin syytä pelätä niitä."

"Oh, se on totta," huudahti Lily; "mutta silloinkin, kun tulemme aika-ihmisiksi, on varmaankin hetkiä, jolloin meitä haluttaisi saada nähdä kummituksen ja tuntea minkä lohdutuksen, minkä ilon se meille tuottaisi."

"Minä ymmärrän teitä. Jos joku meille hyvin rakas henkilö on kadonnut elämästämme; jos surumme eroamisesta on niin suuri, että se poistaa ajatuksen että elämä, kuten niin kauniisti sanoitte, 'ei milloinkaan kuole', silloin minä voin käsittää että surevainen toivoo nähdä poismenneen vilahdukselta, vaikka se olisikin ainoastaan saadaksensa tehdä sille sen ainoan kysymyksen, jonka hän voisi toivoa tehdä: 'Oletko onnellinen? Voinko toivoa että me tulemme tapaamaan toisiamme, ei milloinkaan enää erotaksemme -- ei milloinkaan?'"

Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.

"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä. Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."

"Lily!" huusi Mrs Cameron, joka oli pysähtynyt hautausmaan portilla.

"Mitä, täti?"

"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"

"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."

"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä. Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta, joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."

He olivat nyt tulleet hautausmaan portille.

"Mikä haltiatartarina? Mikä haltiatar?" kysyi Lily, puhuen sukkelaan.

"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan nymfiksi -- Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta; hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."

"Noh, Miss Lily," sanoi pastori, "kuinka pitkälle olette ehtinyt siinä kirjassa, jonka teille lainasin -- 'Numa Pompiliuksessa?'"

"Kysykää sitä kahdeksan päivän kuluttua."

"Sen teen; mutta muistakaa että teidän tulee kääntää mitä luette. Minä tahdon nähdä käännöstä."

"Hyvä. Minä teen parastani," vastasi Lily nöyrästi.

Lily astui nyt pastorin rinnalla ja Kenelm Mrs Cameronin vieressä siksi kunnes he tulivat Grasmereen.

"Minä tulen teidän kanssanne sillalle saakka, Mr Chillingly," sanoi pappi, kun ladyt olivat kadonneet näkyvistä puutarhaansa.

"Meillä oli hyvin vähän aikaa katsella kirjojani, mutta minä toivon että te ainakin otitte 'Juvenalini.'"

"En, Mr Ewlyn; kuka voi teidän talostanne lähteä taipumuksella ilkkumiseen? minun täytyy tulla teidän luoksenne huomenna valitsemaan sellaista kirjaa, joka herättää miellyttäviä ajatuksia elämästä ja jättää jälkeensä hyviä luuloja ihmiskunnasta. Teidän vaimonne, jonka kanssa minulla oli hauska keskustelu estetisen filosofiian perusteista --."

"Minun vaimoni -- Charlotte! Hän ei tiedä mitään estetisestä filosofiiasta."

"Hän nimittää sitä toisella nimellä, mutta hän ymmärtää sitä kylläksi voidaksensa selittää näitä perusteita esimerkeillä. Hän kertoi minulle että työ ja velvollisuus ovat teistä niin

"'In den heitern Regionen Wo die reinen Formen wohnen,'

"että ne tulevat iloksi ja kauneudeksi -- onko niin?"

"Minä olen varma siitä ettei Charlotte milloinkaan ole sanonut mitään, joka on ollut edes puolet niin runollista. Mutta, totta puhuakseni, päiväni kuluvat hyvin hauskasti. Olisin kiittämätön, jos en olisi onnellinen. Jumala on suonut minulle niin monta rakkauden lähdettä -- vaimon, lapset, kirjoja, ja sen viran joka, kun oman kynnyksensä yli menee, vie mukanansa rakkautta sen ulkopuolella olevaan maailmaan. Pieni maailma itsessään -- ainoastaan seurakunta -- mutta virkani yhdistää sen äärettömyyden kanssa."

"Minä ymmärrän; se on rakkauden lähteistä kuin te hankitte onnen kannatusta."

"Aivan niin; ilman rakkautta voipi kenties olla hyvä, mutta tuskin voi olla onnellinen. Ei kukaan voi ajatella taivasta muullaiseksi kuin rakkauden asuinpaikaksi. Mikä kirjailija se on joka sanoo: 'Kuinka hyvin hän tunsi ihmissydäntä, joka ensin sanoi Jumalaa isäksi?'"

"Sitä en muista, mutta se on kauniisti sanottu. Te nähtävästi ette hyväksy väitteitä Decimus Roachin kirjassa 'Enkeleitä Lähestyminen!'"

"Ah, Mr Chillingly! teidän sananne ilmoittavat kuinka ihmisen onni voi tulla turmiolle, jollei hän tarkoin leikkaa turhuuden kynsiä. Minun on todella hyvin vaikea olla, kun te puhutte tuosta kaunopuheisesta avioliittoa koskevasta panegyrikasta, tietämättä että ainoa kirja, minkä eläissäni olen julaissut, ja joka luullakseni on saavuttanut ymmärtäväisten lukijain kunnioitusta, on vastaus kirjaan 'Enkeleitä Lähestyminen --' nuorellinen kirja, joka on kirjoitettu avioliittoni ensimmäisenä vuotena. Mutta sillä oli menestys: minä olen juuri hiljan käynyt läpi kymmenennen painoksen siitä."

"Sen kirjan minä valitsen teidän kirjastostanne. Kukatiesi huvittaa teitä kuulla että Mr Roach, jonka muutamia päiviä sitten tapasin Oxfordissa, peruuttaa mielipiteitään ja, viidenkymmenen vuoden vanhana, on aikeissa mennä naimisiin -- hän pyytää minun lisäämään: 'Ei oman persoonallisen huvinsa vuoksi!'"

"Aikeissa mennä naimisiin! -- Decimus Roach! Uskoinhan minä että vastaukseni vihdoin viimein vakuuttaisi häntä siitä että hänen oppinsa on väärä."

"Minä aion katsoa voiko teidän kirjanne poistaa muutamia epäilyksiä, jotka vielä mieltäni painavat."

"Epäilyksiä, celibatin hyväksikö?"

"Niin, vaikkei maallikoille, niin kenties papeille."

"Voimallinen osa vastauksessani koskee juuri sitä asiaa: lukekaa sitä tarkkuudella. Minä luulen että kaikista ihmiskunnan osista papit ovat ne, joille avioliitto on enin tarpeen, ei ainoastaan heidän itsensä tähden, vaan yhteiskunnankin takia. Ettekö ole huomannut, sir," jatkoi pastori, joka innostui niin että hän tuli oikein kaunopuheiseksi, "ettei ole yhtään kotia Englannissa, josta miehiä, jotka ovat palvelleet maatansa ja tuottaneet kunniaa sille, on tullut niin lukuisasti, kuin meidän kirkkomme pappien kodeista? Mikä muu luokka voi tuoda esiin niin suuren luettelon eteviä nimiä kuin se, josta me papit voimme ylpeillä niissä pojissa, joita me olemme kasvattaneet ja lähettäneet ulos maailmaan? Kuinka moni valtiomies, soturi, merimies, lakimies, lääkäri, kirjailija, tiedemies onkaan ollut maanpapin poika? Ja sehän on vallan luonnollista -- sillä meillä he saavat huolellisen kasvatuksen; he saavuttavat täytymyksestä niitä yksinkertaisia tapoja, jotka herättävät ahkeruutta ja kestävyyttä; ja useimmiten he vievät mukanaan elämän läpi puhtaamman siveellisen lain, systematisemman kunnioituksen uskonnollisia asioita ja ajatuksia kohtaan, kuin voi odottaa maallikkojen pojilta, joiden vanhemmat ovat vallan maallismielisiä. Sir, minä väitän että se on vastustamaton argumentti, jota koko kansan tulisi tarkoin miettiä, ei ainoastaan pappien naimisen tähden -- sillä siinä kohden ei miljoonakaan Roacheja voisi muuttaa yleistä mielipidettä tässä maassa -- mutta kirkon takia, joka on niin runsaasti kasvattanut mainioita maallikkoja; ja minä olen usein ajatellut että pää-asiallinen ja löytämätön syy alhaisempaan siveelliseen henkeen, sekä yleisessä että yksityisessä elämässä, tapojen yleisempään turmelukseen, uskonnon yhä enenevään halveksimiseen, jota näemme esimerkiksi niin sivistyneessä maassa kuin Franskassa, on se, että sen papisto ei voi kasvattaa poikia, jotka vievät mukaansa maallisiin taisteluihin vakaan uskon siihen, että meillä on edesvastaus Jumalan edessä."

"Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni," sanoi Kenelm. "Minä aion tarkoin miettiä kaikkea mitä te niin vakaasti olette sanonut. Olen jo taipuvainen luopumaan niistä puolustussyistä naimattoman papiston hyväksi, joita vielä on jäljellä; mutta pelkään etten minä, maallikkona, milloinkaan tule saavuttamaan Mr Decimus Roachin puhdasta filantropiiaa, ja jos minä joskus nain, niin teen sen hyvin paljon oman persoonallisen huvini tähden."

Mr Ewlyn nauroi sydämellisesti, ja, koska nyt olivat tulleet sillalle, puristi hän Kenelmin kättä ja astui kotiapäin pitkin joenrantaa ja hautausmaan poikki kepein askelin ja pää ylöspäin niinkuin sopii miehen, joka nauttii elämästä ja joka ei pelkää kuolemaa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan. Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen. Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan kirjoista -- selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden näkyjen kanssa.