Part 35

"Niin, minä olen käynyt ulkomailla; mutta kaukana itsestäni -- en milloinkaan. Se on vanha sananparsi -- kaikki vanhat sananparret ovat todet, enimmät uudet ovat väärät -- että ihminen vie synnyinmaata mukanansa jalkapohjassansa."

Tässä polku kävi hiukan kapeammaksi. Mrs Cameron meni edellä, Kenelm ja Lily jälessä; Lily kulki tietysti kuivalla polulla, Kenelm kosteassa heinikossa.

Lily saattoi häntä pysähtymään. "Te käytte märässä ruohossa noilla ohuilla kengillä." Lily siirtyi vaistomaisesti pois kuivalta polulta.

Vaikka tämä Lilyn puhe oli yksinkertainen ja vaikka se tuntui luonnottomalta, kun heikko tyttö lausui sen Kenelmin kaltaiselle gladiaatorille, niin se kuitenkin ilmaisi kokonaista naisellisuuden maailmaa -- se ilmaisi koko sen keksimättömän maan, joka oli kätketty oppineelle Mr Ewlynille, koko sen maan, jonka käsittämätön tyttö valloittaa ja hallitsee, kun hän tulee vaimoksi ja äidiksi.

Tätä yksinkertaista puhetta kuullessaan ja tätä äkillistä liikettä nähdessään, Kenelm pysähtyi ja näytti miettiväiseltä ja hämmästyneeltä. Hän kääntyi ujosti: "Voitteko antaa minulle anteeksi kovat sanani? Minä luulin löytäväni virheitä teissä."

"Ja siinä olitte oikeassa. Minä olen ajatellut mitä te sanoitte, ja minä tunnen että teillä oli aivan oikein; mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä mitä te tarkoitatte sillä inhimillisellä ominaisuudella, jota haltijatar ei vaihdokkaalle antanut."

"Jos en ennen uskaltanut sitä sanoa, niin vielä vähemmän uskaltaisin sitä nyt sanoa."

"Sanokaa." Hän ei enää polkenut jalkaa, hänen silmänsä eivät säihkyneet, ei enää ollut itsepäisyys, joka sanoi: "Minä vaadin sen;" -- vaan tuo "sanokaa" kuului niin lempeältä, suloiselta ja rukoilevalta.

Kenelm ei voinut sitä vastustaa, vaan rohkaisi mieltänsä ja vastasi rohkeasti, mutta uskaltamatta Lilyä katsella:

"Tuo ominaisuus, joka on tärkeä miehille mutta vielä tärkeämpi naisille, sen mukaan missä määrässä he ovat haltijattarien kaltaisia, on hyvä luonto."

Lily äkkiä riensi hänen luotansa ja meni tätinsä tykö, käyden märässä ruohossa.

Kun he saapuivat puutarhan portille astui Kenelm esiin ja aukaisi sen. Lily meni ylpeästi hänen ohitsensa; he saapuivat huoneen ovelle.

"Minä en tämmöisellä ajalla pyydä teitä sisään tulemaan," sanoi Mrs Cameron. "Se olisi vaan valheellista kohteliaisuutta."

Kenelm kumarsi ja vetäysi pois. Lily lähti tätinsä luota, meni Kenelmin tykö ja ojensi hänelle kätensä.

"Minä aion miettiä teidän sanojanne, Mr Chillingly," sanoi hän majesteetillisen näköisenä. "Nyt luulen teidän olevan väärässä. Minä en ole pahaluontoinen; mutta" -- tässä hän taukosi ja lisäsi sitten ylpeydellä, joka olisi ollut inhoittava, jos hän ei olisi ollut niin kaunis -- "minä annan teille kaikissa tapauksissa anteeksi."

YHDEKSÄS LUKU.

Moleswichin lähestössä oli monta kaunista huvilaa, ja niiden omistajat olivat yleensä varakkaat, ja kuitenkaan siellä ei ollut sanottavasti seuraelämää -- kenties siitä syystä että, vaikka niiden joukossa ei ollut yhtään henkilöä tuosta niin sanotusta "aristokraatisesta luokasta," niin oli kuitenkin aristokraatisia vaatimuksia. Mr A--n perhe, joka oli rikastunut keinottelun kautta, kohoitti nenäänsä Mr B--n perheelle, joka oli rikastunut vielä enemmän rihkamakauppiaana, ja Mr B--n perhe kohoitti olkapäitään Mr C--n perheelle, joka oli tullut rikkaammaksi kuin kukaan heistä pantin-lainaajana ja jonka vaimo käytti timantteja, mutta puhui murteellisesti. Englanti olisi niin aristokraatinen yhteiskunta, ett'ei kukaan voisi siinä elää, jos voisi hävittää sitä, jota nyt sanotaan "aristokratiiaksi." Braefieldin perhe oli ainoa, joka todella vei Moleswichin seuraelämän vastakkaiset atoomit yhteen, osaksi sentähden että se yleensä myönnettiin olevan etevin perhe siellä, syystä että he eivät ainoastaan olleet asuneet siellä kauan (Braefieldin suku oli neljä sukupolvea omistaneet Braefieldvillen), vaan myöskin sen rikkauden takia, jonka olivat saavuttaneet sillä kauppa-toimen alalla, joka katsotaan korkeimmaksi, ja sentähden että heidän kartanonsa pidettiin komeimpana koko seudussa; mutta etupäässä sentähden että Elsiellä, vaikka hän oli vilkas ja iloinen, oli luja tahto (jota hänen karkaamishullutuksensa osoitti), ja, kun hän sai ihmisiä yhteen, pakoitti hän ne olemaan kohteliaat toinen toisillensa. Hän oli alkanut tätä tointansa pitämällä lastenkemuja, ja kun lapset tulivat ystäviksi niin vanhempainkin täytyi likemmin tutustua toistensa kanssa. Mutta hänen yrityksensä olivat vasta hiljan aloitetut, ja niiden vaikutuksia ei vielä voitu nähdä. Vaikka siis Moleswichissa tuli tunnetuksi että nuori herrasmies, baronetin arvon ja suuren tilan perillinen, oleskeli Cromwell Lodgessa, niin A--n, B--n ja C--n puolesta ei koetettukaan tehdä tuttavuutta hänen kanssansa. Pastori, joka kävi Kenelmin luona Braefieldin päivällisen jälkeisenä päivänä, kertoi hänelle seura-elämän tilaa tällä seuduin. "Te tiedätte nyt," sanoi hän, "että se ei ole kohteliaisuuden puutteesta naapureissani kuin he eivät tarjoa teille mitään vaihtelua yksinäisyyden hauskuudessa. Se tulee ainoastaan siitä, että he ovat ujoja, mutta ei siitä että ovat epäkohteliaita. Ja sentähden minä, vaikka se kenties näyttää liian rohkealta, kehoitan teitä käymään pappilassa joka aamu tahi ilta, jolloin olette kyllästynyt omaan seuraanne -- voitte esimerkiksi juoda teetä meillä tänä iltana -- te tapaatte silloin nuoren ladyn, jonka sydämen te jo olette voittanut."

"Jonka sydämen olen voittanut!" änkytti Kenelm, ja lämmin veri nousi hänen poskillensa.

"Mutta," jatkoi pastori hymyillen, "hänellä ei ainakaan nyt ole mitään naimistuumia teihin katsoen. Hän on vaan kahdentoista vuoden vanha -- minun pikku tyttöni Clemmy."

"Clemmy! -- Hän on teidän tyttärenne. Sitä en tiennyt. Minä varsin mielelläni tulen teille."

"Minä en tahdo pitemmältä estää teitä huvistanne. Taivas on nyt kylläksi pilvinen kalan syödä. Mitä kärpäsiä te käytätte?"

"Totta puhuakseni niin epäilen tokko virta erittäin viehättää minua rautuihin katsoen, ja minua enemmän miellyttää kuljeskeleminen teitä ja polkuja pitkin kuin 'Hiljaisen onkian yksinäinen asema.'"

"Minä olen väsymätön käymämies, ja tämän paikan ympäristö hyvin minua miellyttää. Sitäpaitsi," lisäsi Kenelm, joka huomasi että hänen tuli löytää joku pätevämpi syy, kuin seudun kauneus, siihen että hän niin kauan asui Cromwell Lodgessa -- sitäpaitsi -- aion käyttää suuren osan aikaani lukemiseen. Minä olen ollut hyvin laiska viime aikoina, ja tämän paikan yksinäisyys on varmaan lukemiseen sovelias."

"Ettehän aio ruveta mihinkään oppineesen ammattiin?"

"Oppineesen ammattiin!" vastasi Kenelm. "Se on väärä lausetapa, jota meidän tulisi kokonaan poistaa kielestämme. Kaikilla mitoilla nykyaikana on sama määrä oppia. Sotilas-ammatin tieteellisyys on kohoitettava, skolastisuuden tieteellisyys on alennettava: Ministerit halveksivat latinan ja kreikan kielen käyttämistä. Ja sellaisetkin rehelliset opit kuin lakitiede ja lääketiede ovat sovitettavat maun ja säädyllisyyden vaatimuksien mukaan kouluissa nuoria ladyjä varten. Ei, minä en aio ruveta mihinkään sellaiseen ammattiin! mutta kuitenkaan ei sellainen oppimaton mies kuin minä olen mahda tulla pahemmaksi siitä että hän silloin tällöin vähin lukee."

"Te näytätte olevan huonosti varustettu kirjoilla täällä," sanoi pastori katsellen ympäri huonetta, jossa eräällä pöydällä nurkassa oli puolikymmentä vanhaa kirjaa, jotka nähtävästi eivät olleet hyyryläisen vaan isännän omat. "Mutta niinkuin jo sanoin, minun kirjastoni on teille avoinna. Mitä kirjallisuuden haaraa te enin rakastatte?"

Kenelm oli ja näytti hämmästyneeltä. Mutta hetken aikaa vaiti oltuansa, hän vastasi:

"Kuta etäämpänä se on meidän ajasta, sitä parempi minulle. Te sanoitte että kirjakokoelmanne on rikas keskiajan kirjallisuudesta. Mutta uudenaikaiset götit ovat niin jälitelleet keski-aikaa, että minä yhtä hyvin voisin lukea Chaucerin käännöksiä, tai muuttaa asumaan Wardour kadun varrelle. Jos teillä on kirjoja, jotka koskemat niiden elämäntapoja ja oloja, jotka tieteen uusimman tutkimuksen mukaan olivat meidän puoli-inhimilliset esi-isämme välitilassa meri-elävän ja gorillan välillä, niin mieleni tulisi hyvin ylennetyksi lainaamalla niitä."

"Valitettavasti," sanoi Mr Ewlyn nauraen, "ei yhtään sellaista kirjaa ole meille jätetty."

"Ei yhtään sellaista kirjaa? Te varmaankin erehdytte. Niitä täytyy olla paljonkin jossain. Minä myönnän koko sen ihmeellisen keksimistaidon, joka romanttisen runouden luojille omistetaan; mutta kuitenkaan ei kukaan tämän kirjallisuuden valtakunnan etevimmistä mestareista -- ei Scott, ei Cervantes, ei Goethe, ei Shakespearekaan -- olisi voinut uskoa voivansa uudestaan rakentaa entisyyttä ilman sellaisia aineita, joita löysivät niissä kirjoissa, jotka siitä kertovat. Ja vaikka minä yhtä kernaasti myönnän että meillä nyt on romanttisen runouden luoja, joka on paljoa kekseliäämpi heitä -- joka suurimmassa määrässä vetoo meidän herkkäuskoisuuteemme ja tekee sitä miellyttävällä tavalla -- niin en kuitenkaan käsitä että tämäkään verraton romaaninkirjoittaja niin voi lumota järkeämme, että voisimme uskoa, että jos Miss Mordauntin kissa ei tahdo kastella jalkojansa, tulee se luultavasti siitä että sen esi-isät historian edellisellä ajalla asuivat kuivassa Egyptin maassa; tahi että, kun joku etevä puhuja, niinkuin Pitt tahi Gladstone, kohteliaasti hymyillen, jonka kautta hänen koiranhampaansa tulevat näkyviin, vastustaa jonkun vastustajan hyökkäystä, hän sillä ilmoittaa polveutuvansa 'puoli-inhimillisistä esi-isistä,' joiden oli tapa purra vihollisiansa. Toden totta -- täytyy vielä löytyä kirjoja, jotka joku filosoofi ennen Adamin syntymistä on kirjoittanut, jotka antavat vahvistusta tällaisille runollisille keksinnöille, vaikka se olisikin vaan myytillinen satu. Toden totta, jotkut aikaiset aikakauskirjailijat ovat varmaankin todistaneet, että he ovat nähneet, nähneet omin silmin niitä isoja gorilloja, jotka kaappivat päällänsä karvaisen verhonsa miellyttääksensä heidän sukuisia nuoria ladyja, ja että he panivat muistoon yhden eläimen askel askeleelta tapahtuvan muutoksen toiseksi. Sillä, jos te sanotte minulle että mainittu kuuluisa romaaninkirjoittaja on ainoastaan varovainen tiedemies, ja että meidän täytyy otaksua hänen keksintönsä niiden säännöllisten lakien mukaan, jotka ilmoittavat todisteita ja teko-asiaa, niin ei löydy yhtään mahdotonta kummitusjuttua, joka ei paremmin tyydytä epäilijän tervettä järkeä. Mutta jos teillä ei sellaisia kirjoja ole, niin lainatkaa minulle ennemmin epäfilosoofiset mitkä teillä on -- joissa on puhe magiiasta esimerkiksi -- filosoofisesta kivestä --."

"Minulla on moniaita sellaisia," sanoi pastori nauraen, "saatte itse valita."

"Jos nyt menette kotiapäin, niin sallikaa minun saattaa teitä vähän matkaa -- minä en vielä tiedä missä kirkko ja pappila ovat, ja minun tulee kuitenkin tietää se, ennenkuin tulen teille illalla."

Kenelm ja pastori astuivat hyvin tuttavallisesti rinnakkain sillan yli ja sille puolelle jokea, jossa Mrs Cameronin huvila oli. Kun he kulkivat huvilan takana olevan puutarhan aidan ohi, keskeytyi Kenelm keskellä erästä lausetta, joka oli Mr Ewlyniä miellyttänyt, ja pysähtyi yhtä äkisti tien viertä muodostavalle pientareelle. Vähän matkan päässä hänestä seisoi vanha talonpoikainen vaimo, jonka kanssa Lily, joka oli aidan toisella puolella, puhui. Mr Ewlyn ei ensin huomannut mitä Kenelm näki; hän kääntyi katsellaksensa häntä, ihmeissään siitä että hän niin äkkiä pysähtyi ja vaikeni. Tyttö pisti pienen korin muijan käteen, joka sitten kumarsi ja lausui hiljaisella äänellä: "Jumala teitä siunatkoon." Vaikka nämä sanat lausuttiin hyvin hiljaa, kuuli Kenelm ne kuitenkin ja sanoi hajamielisesti Mr Ewlynille: "Löytyykö suurempaa yhdyssidettä tämän elämän ja tulevaisen elämän välillä, kuin Jumalan siunaus, jota vanhan huulet anovat nuorelle?"

KYMMENES LUKU.

"Miten miehenne on, Mrs Haley?" sanoi pastori, joka nyt oli saapunut sille paikalle, jossa vanha vaimo seisoi -- ja johon Lilyn kauniit kasvot vielä olivat käännetyt -- ja Kenelm seurasi häntä hitaasti.

"Kiitoksia kysymästä, sir, hän on parempi -- hän on nyt ylhäällä. Tämä nuori lady on hankkinut hänelle voimia --."

"Vaiti!" sanoi Lily punastuen. "Kiiruhtakaa kotia nyt; te ette saa antaa hänen vartoa päivällistä."

Muija niiasi taas ja kiiruhti nopein askelin pois.

"Te ette kenties tiedä, Mr Chillingly," sanoi Mr Ewlyn, että Miss Mordaunt on paras lääkäri täällä? Mutta jos hän yhä edelleen parantaa niin monta, niin varmaankin hänen sairaansa lukumäärä tulee häntä rasittamaan."

"Siitä on vaan muutamia päiviä," sanoi Lily, "kuin te soimasitte minua parhaimmasta parantamisesta, minkä olen tehnyt."

"Minä? -- Ah! Minä muistan; te luuloittelitte tuota yksinkertaista Magde nimistä lasta että oli taikavoima siinä arrovijuuressa, jonka sille lähetitte. Myöntäkää ansainneenne soimausta."

"En, sitä en ansainnut. Minä valmistan arrovijuurta, ja enkö minä ole haltiatar? Mr Ewlyn, minä juuri sain niin kauniin kirjeen Clemmyltä, jossa hän kutsuu minua luoksensa tänä iltana hänen uutta laterna magikaansa katsomaan. Oletteko hyvä ja sanotte hänelle että minä tulen? Ja -- muistakaa -- ei yhtään toria."

"Vaan kaikki magillista?" sanoi Mr Ewlyn; "niinkö?"

Lily ja Kenelm eivät tähän saakka olleet sanaakaan puhuneet toisilleen. Lily oli vastannut Kenelmin kumarrukseen vakaasti päätään nyykäyttämällä. Mutta nyt hän ujosti kääntyi häneen ja sanoi: "Minä otaksun että olette kalastanut koko aamun?"

"En ole, kalat tällä paikalla ovat erään haltiattaren suojeluksen alla -- jota en uskalla loukata."

Lilyn kasvot kirkastuivat ja hän ojensi Kenelmille kätensä aidan yli. "Hyvästi, minä kuulen tätini äänen -- nuo ilkeät ranskalaiset verbit!"

Hän katosi pensaiden väliin, josta he kuulivat hänen nuorella sointuvalla äänellä laulavan itsekseen.

"Tällä lapsella on kultainen sydän," sanoi Mr Ewlyn, kun nuo kaksi miestä kulkivat edelleen. "Minä en liioitellut kun sanoin että hän on paras lääkäri tässä kylässä. Minä luulen että köyhät todella uskovat hänen olevan haltiattaren. Me lähetämme tietysti pappilasta tarvitsevaisille pitäjäläisillemme ruokaa ja viiniä; mutta se ei milloinkaan näy tekevän niille niin hyvää kuin hänen vähäiset ruokalajit, joita hän omilla hennoilla käsillään valmistaa; en tiedä huomasitteko korin, jonka vanha vaimo otti mukaansa. -- Miss Lily on opettanut Will Somersin tekemään erittäin kauniita pieniä koria; ja hän panee ruokatavaroitansa koreihin, jotka hän koristaa nauhoilla. Se on korien näkeminen, joka herättää sairaan ruokahalua, ja lasta voi syyllä nyt sanoa haltiattareksi; mutta minä soisin että Mrs Cameron pitäisi vähän enemmän huolta hänen kasvatuksestaan."

Kenelm huokasi, mutta ei mitään vastannut.

Mr Ewlyn alkoi nyt puhua oppineista aineista ja niin he tulivat kylän näkyville, jolloin pastori pysähtyi ja osoitti kirkkoa, jonka tornin huippu kohosi vähän vasemmalla ja jonka vieressä kasvoi kaksi vanhaa ebenholtsipuuta, jotka osaksi varjosivat hautausmaata, ja takana haamoitti pappila puutarhan pensaiden väliltä.

"Nyt tiedätte tien," sanoi pastori, "suokaa anteeksi että jätän teidät nyt, minun täytyy monessa paikassa käydä; muiden muassa Haley raukan luona, joka on tuon vanhan vaimon mies, jonka näitte. Minä luen hänelle yhden luvun raamatusta joka päivä; mutta minä luulen että hän kuitenkin uskoo haltiattarien taikaa."

"Parempi on uskoa liikaa kuin liian vähän," sanoi Kenelm; ja hän lähti kylään, jossa hän Willin luona puoli tuntia katseli niitä kauniita koria, joita Lily oli opettanut Willin tekemään. Kun hän sitten palasi hitain askelin kotiapäin, poikkesi hän hautausmaalle.

Kirkko, joka oli rakennettu kolmannellatoista vuosisadalla, ei ollut iso, mutta epäilemättä kyllin suuri pitäjälleen, koska siinä ei näkynyt mitään uudenaikaisen lisärakennuksen merkkiä; se ei ollut korjausta tarvinnut. Vuosisadat olivat ainoastaan vaalentaneet sen lujia seiniä, joita ne paksut muuratti-rungot, jotka kohoittivat ylöspyrkiviä lehtiänsä uhkean tornin huippuun saakka, yhtä vähän vahingoittivat kuin hennommat ruusut, jotka kiertelivät noin jalan korkealle mahtavia pylväitä pitkin. Hautausmaan asema oli erittäin mukava: pohjoisessa suojeli sitä ylöspäin kohoava, metsäinen kukkula, joka aleni niitä reheviä niittyjä kohti, joiden läpi joki kierteli niin lähellä että sen lirisevä hulina kuului tyynenä päivänä. Kenelm istui vanhalle haudalle, joka nähtävästi menneinä aikoina oli valmistettu jollekin korkeasukuiselle henkilölle, mutta jonka hautakirjoitus oli kokonaan kulunut pois.

Paikan hiljaisuus ja yksinäisyys erittäin miellytti hänen miettiväistä mieltänsä; ja hän viipyi siellä kauan unohtaen aikaa ja tuskin kuullen kellon kaikua, joka muistutti sen kulkua.

Silloin äkkiä lankesi varjo -- ihmismuodon varjo -- nurmelle, johon hänen haaveksivat silmänsä olivat luodut. Hän katsoi hämmästyneenä ylös ja näki Lily'n seisovan edessänsä ääneti ja liikkumattomana. Tytön kuva oli tällä hetkellä niin hänen mielessänsä, että hän vapisi pelosta ikäänkuin ajatukset olisivat loihtineet hänen haamunsa esiin. Lily ensiksi puhui.

"Te myöskin täällä?" sanoi hän hyvin hiljaa, melkein kuiskaten.

"Myöskin!" toisti Kenelm nousten seisoalleen; "myöskin! Eihän se ole kumma että minun, joka olen muukalainen täällä, tekee mieli katsella kylän enin kunnioitettavaa rakennusta. Välinpitämättöminkin matkustaja poikkee tieltä, kun hän on pysähtynyt jonkun kaukaisen asumuksen tykönä. jossa eläviä ihmisiä asuu, mennäksensä katsomaan kuolleiden hautauspaikkaa. Mutta minua ihmetyttää että te, Miss Mordaunt, olette mieltynyt tähän paikkaan."

"Se on minun lempipaikkani," sanoi Lily, "ja on aina ollut niin. Minä olen monta tuntia istunut tällä hautakivellä. On niin omituista ajatella, ettei kukaan tiedä kuka sen alla lepää. Vaikka 'Moleswichin tien-opas' kertoo kirkon historiaa sen kuninkaan hallituksesta saakka, jonka aikana se rakennettiin, niin se vaan arvaamalla uskaltaa mainita että tämä hauta, joka on suurin ja vanhin koko hautuumaalla, on erään Montfichet-perheen jäsenen, joka perhe kerran oli hyvin mahtava kreivikunnassa ja Henrik VI:nen hallituksen ajasta on ollut sammunut. Mutta," lisäsi Lily, "siinä ei ole ainoatakaan kirjainta jäljellä nimestä Montfichet. Minä olen löytänyt enemmän kuin kukaan muu -- minä opin sitä tarkoitusta varten göötiläistä kirjoitusta; katsokaa tähän," ja hän osoitti pientä paikkaa, josta sammal oli raavittu pois. "Näettekö noita merkkiä, eikö ne ole XVIII? ja katsokaa vielä numeroiden yläpuolisella rivillä ELE. Se on varmaan ollut eräs Eleanor, joka kuoli kahdeksantoista vuoden vanhana."

"Minusta on luultavampaa että numerot ilmoittavat kuolin vuotta, kenties 1318; ja sen mukaan kuin minä voin göötiläistä kirjoitusta selittää, niin luulen että se on AL eikä EL, ja näyttää siltä kuin olisi ollut joku kirjain L:n ja toisen E:n välillä, joka nyt on kulunut. Itse hauta luultavasti ei ole minkään mahtavan perheen hauta, joka silloin asui tällä seuduin. Niiden haudat olivat tavallisesti kirkossa, useimmiten niiden omissa hautakappelissa."

"Älkää koettako minun luuloani hävittää," sanoi Lily, päätänsä pudistaen; "te ette voi sitä tehdä, sillä minä tunnen hänen historiansa liian hyvin. Hän oli nuori ja joku rakasti häntä ja rakensi hänen haudallensa kauneimman hautakiven minkä hän voi hankkia; ja katsokaa kuinka pitkä hautakirjoitus mahtoi olla! kuinka paljon se on mahtanut puhua hänen hyvyydestänsä ja sulhon surusta! Ja sitten sulho lähti pois, hauta joutui rappiolle ja tytön kohtalo on unohdettu."

"Hyvä Miss Mordaunt, tämä on todella haaveellinen romaani, jonka olette kehrännyt näin heikosta lankasta. Mutta jos se olisikin totta, niin ei ole mitään syytä uskoa että ihminen on unohdettu, vaikka hautaa ei ole hoidettu."

"Kenties ei niin ole," sanoi Lily miettiväisesti. "Mutta jos minä voin katsoa alas maan päälle, kun olen kuollut, niin luulen että minua ilahuttaa nähdä etteivät ne, jotka kerran olivat minua rakastaneet, heitä hautaani hoitamatta."

Hän astui näin puhuen vähän Kenelmistä ja meni pienelle hautakummulle, joka näytti olevan hiljan luotu; pään kohdalla oli yksinkertainen risti ja sitä ympäröi kapea reunus kukkia. Lily rupesi polvilleen kukkaisten viereen ja otti pois muutaman heinänkorren. Sitten hän nousi ja sanoi Kenelmille, joka oli häntä seurannut ja nyt seisoi hänen vieressänsä:

"Hän oli vanhan Mrs Haley paran pieni lapsenlapsi. Minä en voinut häntä parantaa, vaikka tein kaikki minkä voin; hän rakasti hyvin minua ja kuoli minun sylissäni. Ei; minun ei tule sanoa että hän 'kuoli,' varmaankaan ei ole mitään kuolemaa. Se on vaan elämän vaihtamista:

"Vähempi kuin tila kahden ilma-aallon välillä, Inehmoisen sielun sekä ruumiin tyhjäväli on!"

"Kuka niin sanoo?" kysyi Kenelm.

"En tiedä; minä olen oppinut sen Leijonalta. Ettekö usko että ne ovat tosia?"

"Kyllä! Mutta totuus ei herätä meissä ajatusta jättää tätä elämän näyttämöä toisen edestä, joka on enimmille meistä mieluisempi. Katsokaa kuinka suloinen ja kaunis ja loistava koko tämä kesämaisema on; hakekaamme siitä puheenaihetta, eikä hautausmaasta, jolla seisomme."

"Mutta eikö löydy kauniimpaa kesämaisemaa, kuin se, jota nyt näemme, ja jota me parhaiten näemme, ikäänkuin unessa, kun otamme puheenaihetta hautuumaalta?" Vastausta odottamatta Lily jatkoi: "Minä istutin nämä kukat; Mr Ewlyn oli äkäinen minulle ja sanoi että se oli paavillista! Mutta hän ei hennonut repiä niitä ylös; minä tulen hyvin usein tänne niitä katselemaan. Luuletteko että se on väärin? Pikku Nell-parka! hän rakasti niin kukkasia. Ja Eleanor isossa haudassa, hänkin kukaties tunsi jonkun, joka kutsui häntä nimellä Nell; mutta hänen hautansa ympärillä ei ole yhtään kukkasia -- Eleanor-raukkaa!"

Hän otti kukkaisvihon, joka oli hänen rinnassaan, ja kun hän astui haudan ohitse, pani hän sen murenneelle kivelle.

YHDESTOISTA LUKU.

He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat kylän näkyville.

Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja sanoi:

"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte -- väliin minun tunteeni kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä teille näytin, Mr Chillingly?"

"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko teitä loukannut?"

Lilyn kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän sammalti vastaessansa:

"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä pahempaa."

"Pahempaa -- mitä se voi olla?"

"Minä pelkään että se oli kateutta."

"Kateutta, mistä -- ketä kohtaan?"

"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"

"Minä ymmärrän -- Sir Charles puhui hovibaalista."

"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa -- ja -- oi! minä olin niin tuhma että olin alakuloinen."

"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset, jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"