Part 34

"Mutta ne syntyvät siimeksessä ja rakastavat sitä. Toukokuun lapsena te varmaankin rakastatte aurinkoa!"

"Minä rakastan aurinkoa -- se ei milloinkaan ole liian loistava tai kuuma minulle. Mutta minä en luule että synnyin auringonpaisteessa, vaikka olen Toukokuussa syntynyt. Minä olen mielestäni enemmän oman alkuperäisen itseni kaltainen, kun hiivin siimekseen ja saan istua vallan yksin. Silloin voin itkeä."

Hänen arasti lausuessaan nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonsa vallan -- niiden lapsellinen iloisuus oli kadonnut; nuo suloiset silmät ja vapisevat huulet näyttivät totisilta, miettiväisiltä.

Kenelm oli niin liikutettu, että häneltä puuttui sanoja, ja syntyi hetken äänettömyys. Vihdoin viimein Kenelm sanoi hitaasti:

"Te puhutte alkuperäisestä itsestänne. Te tunnette siis, niinkuin minä usein teen, että löytyy toinen, kenties _synnynnäinen_ minä, joka on syvään kätketty ei ainoastaan sen minän taakse, jota me tavallisesti maailmalle näytämme (se voi olla vaan naamio) -- vaan senkin minän taakse, jonka me tavallisesti otaksumme omaksi minäksemme, kun olemme aivan yksin; sisin, kaikkein sisin minä; oi, kuinka erilainen se on kuin se toinen, ja kuinka harvoin se tulee esiin piilopaikastansa, puolustamaan yksivaltaansa ja ajamaan pois tuon toisen minän, niinkuin aurinko ajaa pois tähden!"

Jos Kenelm olisi puhunut näin taitavalle maailman miehelle -- eräälle Chillingly Mivers'ille -- tai eräälle Chillingly Gordon'ille -- niin he varmaan eivät olisi häntä ymmärtäneet. Mutta sellaisille miehille hän ei milloinkaan olisi puhunut niin. Hänellä oli epätietoinen toivo että tämä lapsellinen tyttö käsittäisi häntä; ja hän käsittiki häntä kohdakkoin.

Tyttö meni lähemmäksi häntä, pani taas kätensä hänen käsivarrellensa ja katsellessaan ylös hänen kasvoihinsa hämmästynein, ihmettelevin silmin, jotka eivät enää olleet suruisen näköiset, vaikkeivät iloisetkaan, sanoi hän:

"Kuinka totta! Tekin olette siis sitä tuntenut? Missä on tuo sisin minä, joka on niin syvässä -- niin syvässä; joka kuitenkin esiin tullessansa on paljon korkeampi -- korkeampi -- äärettömän paljon korkeampi kuin jokapäiväinen minämme? Se kesyttää perhoset -- se halajaa päästä tähtiin. Ja sitten -- sitten -- oi, kuinka pian se katoaa jälleen! Te olette tuntenut tätä. Eikö se saata teitä hämille?"

"Kyllä, suuressa määrässä."

"Eikö ole yhtään opillista kirjaa, joka voisi auttaa sen asian selittämistä?"

"Ei mitkään opilliset kirjat, mitkä minä olen lukenut, edes mainitse tätä pulaa. Minä luulen että se on niitä selittämättömiä kysymyksiä, jotka jäävät olemaan lapsen ja sen luojan välillä. Henki ja sielu eivät ole sama asia, ja ne, jotka te ja minä sanomme 'viisaiksi miehiksi,' sekoittavat aina nämä kaksi --."

Onneksi kaikille asian-osaisille -- etenkin lukijalle, sillä Kenelm oli tässä päässyt puhumaan yhdestä lempi-aineestansa -- erotuksesta psykologiian ja metafysiikin välillä -- sielun ja hengen välillä tieteellisessä tai loogillisessa katsannossa -- Mrs Cameron nyt tuli huoneesen ja kysyi häneltä miellyttikö kuva häntä.

"Hyvin paljon. Minä en ole mikään etevä taidetuomari. Mutta se miellytti minua kohdakkoin, ja nyt, kun Miss Mordaunt on selittänyt minulle maalarin ajatuksen, ihailen sitä vielä enemmän."

"Lily selittää hänen ajatustansa omalla tavallansa ja väittää että Blanchen kasvojen juonteet herättää sen luulon, että sillä on kyky hillitä hävittämis-vaistoansa ja oppia uskomaan että on paha tappaa lintuja ainoastaan huviksensa. Saadaksensa elatusta sen ei tarvitse niitä tappaa, koska se näkee että Lily pitää huolen siitä että sillä on yltäkyllin syötävää. Mutta minä en luule että Mr Melvillellä oli himmeintäkään aavistusta siitä, että hän kuvassansa on tätä kykyä esittänyt."

"Hänen on täytynyt sitä tehdä, joko hän sitä aavisti tai ei," sanoi Lily vakaasti; "muuten hän ei olisi ollut totinen."

"Miksei?" kysyi Kenelm.

"Ettekö sitä ymmärrä? Jos teitä pyydettäisiin todenmukaisesti kuvaamaan pienen lapsen huonetta, puhuisitteko silloin ainoastaan sellaisista vähäpätöisistä taipumuksista, jotka ovat kaikille lapsille yhteisiä ja ettekö viittaisikaan siihen että sillä on kyky muodostua paremmaksi?"

"Mainiosti sanottu!" huudahti Kenelm. "Ei ole epäilemistä että paljon rajumpaa eläintä kuin kissaa -- esimerkiksi tiikeriä tai voitollista sankaria -- voi opettaa elämään mahdollisimman ystävällisellä kannalla niiden olentojen kanssa, joita vastaan sen luonnollinen vaisto käskee sen olla väijyksissä."

"Niin -- niin; kuulkaa tätä, täti! Muistattehan vielä sitä Onnellista Perhettä, jonka me kahdeksan vuotta takaperin näimme Moleswichin markkinoilla ja jolla oli kissa, joka ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Blanche, ja joka antoi pienen hiiren purra sen korvaa? Eikö Leijona olisi ollut hirveän petollinen Blanchea kohtaan, jos Leijona ei olisi --."

Lily keskeytti itsensä ja katseli puolittain arasti, puolittain veitikkamaisesti Kenelmiin ja lisäsi sitten hitaasti ja syvällä äänenvärähdyksellä: "näyttänyt vilahdusta sen sisimmäisestä minästä?"

"Sisimmäisestä minästä!" toisti Mrs Cameron kummastuneena ja naurahti.

Lily hiipi likemmäksi Kenelmiä ja kuiskasi: "Eikö sisimmäinen minä ole paras minämme?"

Kenelm nauroi myöntyväisesti. Haltiattaren taikavoima sai äkkiä yhä suuremman vallan hänen ylitsensä. Jos Lily olisi ollut hänen sisarensa, hänen morsiamensa, hänen vaimonsa, kuinka hellästi hän olisi häntä suudellut! Hän oli lausunut ajatuksen, jota hän itse usein kuulumattomasi oli harkkinut, ja hän oli verhonnut sen oman lapsellisen mielikuvituksensa ja naisellisen sulouden viehätyksellä! Goethe on jossain sanonut, tai mainitaan ainakin sanoneen: 'Jokaisen ihmisen sydämessä on jotakin, joka saattaisi teitä vihaamaan häntä, jos sitä tuntisitte.' Mitä Goethe sanoo, ja vielä vähemmin mitä Goethen kerrotaan sanoneen, sitä ei milloinkaan saa käsittää aivan sanan mukaan. Ei yhtäkään laajaa neroa -- joka on nero samalla kuin hän on runoilija ja ajattelija -- saa niin käsittää. Aurinko paistaa tunkiolle. Mutta aurinko ei mitenkään tunkioa suosi. Se vaan valaisee tunkioa samoin kuin ruusuakin. Kenelm oli aina katsonut tätä irtonaista sädettä Goethen rikkaasta ajatuksen aartehistosta inholla, joka oli varsin epäfilosoofinen filosoofille, joka oli niin nuori että yleensä olisi luullut hänen valalla vannovan niin suuren mestarin jokaista sanaa oikeaksi. Kenelm luuli että juuri kaikkeen yksityiseen hyväntekeväisyyteen, kaikkeen valistuneesen edistykseen yhteiskunnallisiin parannuksiin katsoen oli vastakkaisessa mielipiteessä -- että jokaisen ihmisen luonnossa on jotakin, joka saattaisi meitä rakastamaan häntä, jos löytäisimme sitä, puhdistaisimme sitä, saattaisimme sitä selväksi silmiemme eteen. Ja tähän vapaa-ehtoiseen, kehittymättömään myötätuntoisuuteen, siihen johtopäätökseen katsoen, johon hänen oma skolastinen järkensä monen vaivalloisen taistelun kautta oli tullut saksalaisen jättiläisen dogmia vastaan, luuli hän löytäneensä nuoremman -- totisen, mutta paljoa enemmän masentavaisen, koska hän oli niin paljon nuorempi -- sisaren omalle miehekkäälle sielulleen.

Hän tunsi niin syvästi että Lily oli myötätuntoinen hänen kummalliseen sisäiseen minäänsä nähden, jota tunnetta ei mies milloinkaan voi tuntea kuin kerta elämässään Eevan tytärtä kohtaan, ett'ei hän tohtinut puhua mitään. Hän sanoi jotenkin kiireesti jäähyväiset.

Kun hän puutarhan alapuolella kulki sitä siltaa kohti, joka vei hänen asuntoonsa, näki hän vastakkaisella rannalla, sillan toisessa päässä, Mr Algernon Sidney Gale Jonesin, joka rauhallisesti onki rautuja.

"Ettekö tahdo koettaa onneanne virrassa tänään, sir? Ottakaa minun vapani."

Kenelm, joka muisti että Lily oli sanonut Izaak Waltonin kirjaa "julmaksi," pudisti päätänsä ja meni sisään huoneesen. Siellä hän ääneti istui ikkunan ääreen ja katseli ruohokenttää ja halavia, joiden oksat riippuivat vedessä, ja valkoisia seiniä, jotka pilkistivät niitä ympäröivien puiden väliltä, niinkuin hän edellisenä iltana oli tehnyt.

"Ah!" jupisi hän vihdoin viimein, "jos, niinkuin luulen, vaan kohtalaisen hyvä mies tietämättänsä tekee hyvän työn ainoastaan sillä, että hän elää -- jollei hän yhtaikaa voi matkustaa tietänsä kehdosta hautaan kylvämättä missä hän kulkee voiman, rikkauden ja kauneuden siemeniä, samoin kuin huoleton tuulonen tai lenneskelevä lintu jättää tammen, elonlyhteen ja kukan taaksensa, missä se kulkee ohi -- oi, jos niin olisi, kuinka paljon parempi se hyvä mahtaa olla, jos mies löytää jalomman ja puhtaamman osan omasta olennostansa siinä salaperäisessä, selittämättömässä yhdistyksessä, jota Shakespeare ja päiväläinen yksimielisesti sanovat rakkaudeksi; jota Newton ei milloinkaan myönnä olevan olemassa ja jota Descartes alentaa renkaiksi nuoruuden yhteydessä, vakuuttaen että hän rakasti kierosilmäisiä naisia sentähden että hänen pienenä poikana ollessaan eräs kierosilmäinen tyttö katsasti häneen hänen isänsä puutarhanmuurin toiselta puolen! Oi, tämä yhteys miehen ja vaimon välillä olkoon mimmoinen tahansa; jos se todella on rakkaus -- todella on se side, joka käsittää molempain sisimpää ja parasta minää -- kuinka meidän tuleekaan joka päivä ja joka hetki kiittää Jumalaa siitä, että Hän on tehnyt meille niin helpoksi olla onnellisia ja hyviä!"

KUUDES LUKU.

Päivällisvieraiden luku Mr Braefieldin tykönä ei ollut niin vähäinen, kuin Kenelm oli luullut. Kun kauppias vaimoltansa kuuli että Kenelmin piti tulla, luuli hän osoittavansa kohteliaisuutta nuorta herrasmiestä kohtaan sillä, että hän kutsui muutamia muita henkilöitä hänelle seuraksi.

"Katsos, ystäväni," sanoi hän Elsielle, "Mrs Cameron on hyvä ja suora ihminen, mutta hän ei ole erittäin hauska; ja Lily, vaikka hän on kaunis tyttö, on niin kovin lapsellinen. Elsie kultani, me olemme suuressa velassa tälle Mr Chillinglylle --" tässä hänen äänensä ja katseensa ilmoittivat syvää tuntoa -- "ja meidän tulee toimittaa niin että hänellä on niin hauskaa kuin suinkin. Minä tuon mukaani ystäväni Sir Thomaan, ja sinä käsket Mr Ewlyn'in ja hänen vaimonsa. Sir Thomas on hyvin järkevä mies, ja Ewlyn on hyvin oppinut. Mr Chillingly tapaa siten ihmisiä, joiden kanssa kannattaa puhua. Niin, kun menen kaupunkiin, lähetän sieltä paistin Growesilta."

Kun Kenelm vähää ennen kuutta tuli, oli salongissa jo ennen häntä hänen arvoisuutensa Charles Ewlyn, Moleswichin seurakunnan pastori, vaimoinensa, ja muhkea keski-ikäinen mies, joka Kenelmille esiteltiin Sir Thomas Prattiksi. Sir Thomas oli arvossa pidetty kaupungin pankkiiri. Kun esittelemisen juhlallisuus oli ohitse, meni Kenelm Elsien luo.

"Minä luulin tapaavani Mrs Cameronin täällä. En näe häntä."

"Hän tulee kohdakkoin. Näytti siltä kun tulisi sadetta ja minä olen lähettänyt vaunuilla hakemaan häntä ja Lilyä. Tässä he ovatkin jo!"

Mrs Cameron astui sisään puettuna mustaan silkkiin. Hän oli aina mustassa puvussa; ja hänen jälkeensä tuli Lily siinä saastuttamattomassa värissä, joka sopi hänen nimelleen; hänellä ei ollut mitään muita koristuksia, kuin ohuet kultavitjat ja yksi ainoa punainen ruusu hiuksissa. Hän oli erinomaisen suloinen; ja tämän suloutensa ohessa hän oli hyvin ylhäisen näköinen, joka kenties tuli hänen muotonsa ja ihonsa hienoudesta; kenties hänen käytöksensä suloisuudesta, joka ei ollut ylpeyttä vailla.

Mr Braefield, joka oli hyvin täsmällinen mies, viittasi palvelijalleen, ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin että päivällinen oli valmis. Sir Thomas tietysti vei emännän pöytään; Mr Braefield pastorin rouvan (joka oli rovastin tytär); Kenelm Mrs Cameron'in ja pastori Lilyn.

Pöydässä sai Kenelm paikan emännän vasemmalla puolella, ja Mrs Cameron ja Mr Ewlyn istuivat hänen ja Lilyn välillä; ja kun pastori oli pöytärukouksen lukenut, katsoi Lily hänen ja tädin selän takaa Kenelmiin (joka teki samoin) tehden hänelle mitä ranskalaiset sanovat moue'ksi. Lupaus hänelle oli rikottu. Hän istui kahden täysikasvuisen miehen, pastorin ja isännän, välillä. Kenelm vastasi tähän moue'esen suruisella hymyilyllä ja olkapäätänsä kohoittamalla.

Kaikki olivat ääneti siksi kunnes Sir Thomas, syötyänsä soppansa ja juotuansa ensimmäisen lasillisen sherryä, alkoi:

"Minä luulen, Mr Chillingly, että olemme tavanneet toisiamme ennen, vaikka minulla ei silloin ollut kunnia tulla tutuksi teidän kanssanne." Sir Thomas oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän jatkoi: "Siitä ei ole pitkä aika; se oli viime baalissa Buckinghamin linnassa."

Kenelm nyykäytti päätänsä merkiksi että hän myönsi sen. Hän oli ollut baalissa.

"Te puhuitte erään erittäin viehättävän naisen, -- erään ystäväni -- Lady Glenalvonin kanssa."

(Sir Thomas oli Lady Glenalvonin pankkiiri.)

"Minä muistan sen aivan hyvin," sanoi Kenelm. "Me istuimme kuva-galleriassa. Te tulitte puhuttelemaan Lady Glenalvonia, ja minä jätin paikkani teille."

"Aivan oikein; ja minä luulen että te menitte puhuttelemaan nuorta ladya -- hyvin kaunista -- rikasta perillistä, Miss Traversia."

Kenelm taas kumarsi ja, kääntyen pois niin kohteliaasti kuin hän taisi, alkoi puhua Mrs Cameron'in kanssa. Sir Thomas, joka oli tyytyväinen siihen että oli vakuuttanut kuulijoitansa olevansa Lady Glenalvonin ystävä ja olleensa hovi-baalissa, kääntyi nyt pastorin puoleen, joka, turhaan koetettuansa saada puhetta alkuun Lilyn kanssa, innokkaasti kuunteli baronetin puhetta, niinkuin puheenhaluinen ihminen ainakin, jonka kauan on täytynyt olla vaiti. Kenelm koetti ujostelematta kehittää tuttavuuttansa Mrs Cameron'in kanssa. Viimeksi-mainittu ei kuitenkaan näyttänyt erittäin suurella innolla kuuntelevan hänen jokapäiväistä puhettaan maisemasta ja ilmasta, vaan, kun hän ensi kerta keskeytti itsensä, sanoi tämä:

"Sir Thomas puhui eräästä Miss Traversista: onko hän sukua erään aatelismiehen kanssa, joka ennen oli kaartissa -- Leopold Traversin kanssa?"

"Hän on hänen tyttärensä. Oletteko tuntenut Leopold Traversia?"

"Olen kuullut ystäväni puhuvan hänestä, mutta siitä on hyvin pitkä aika," vastasi Mrs Cameron ja hänen äänensä ja käytöksensä osoittivat väsymystä, joka ei ollut tavatonta; sitten hän alkoi puhua muista asioista ikäänkuin hän olisi tahtonut poistaa tätä muistoa ajatuksistansa.

"Lily kertoo minulle, Mr Chillingly, että te olette sanonut asuvanne Mr Jonesin tykönä Cromwell Lodgessa. Toivon että teidän on mukava asua siellä."

"Erittäin mukava. Asema on erinomaisen miellyttävä."

"Niin on, sitä pidetään kauneimpana paikkana koko virran rannalla ja on tavallisesti onkijain lempipaikka; mutta luullakseni raudut ovat käyneet harvinaisiksi; ainakin Mr Jones valittaa että hänen vanhat hyyryläisensä hylkäävät hänen, nyt kun kalastus Thames'issa on parantunut. Te otitte tietysti huoneet kalastuksen takia. Toivon että se on parempi kun sen sanotaan olevan."

"Se ei juuri minuun koske; minä en paljon kalastamisesta välitä; ja koska Miss Mordaunt sanoo sitä kirjaa 'julmaksi,' joka ensin houkutteli minua siihen ryhtymään, niin minusta tuntuu kuin rautu olisi tullut yhtä pyhäksi kuin krokodiilit olivat vanhoille egyptiläisille."

"Lily on turhamainen lapsi sellaisiin asioihin katsoen. Hän ei voi kärsiä sitä että tehdään pahaa mykälle eläimelle; ja meidän puutarhamme alapuolella on muutamia rautuja, jotka hän on kesyttänyt. Ne ottavat ruokansa hänen kädestänsä; hän pelkää alituisesti että ne lähtevät tiehensä ja joutuvat kiinni."

"Mutta onhan Mr Melville onkija?"

"Moniaita vuosia sitten hän joskus oli kalastavinaan, mutta minä luulen että se vaan oli tekosyy, sillä hän makasi nurmikossa lukien tuota 'julmaa kirjaa' tahi kenties oikeammin piirtäen. Mutta nyt hän harvoin tulee tänne ennenkuin syksyllä, jolloin on liian kylmä sellaiseen huvitukseen."

Tässä Sir Thomaan ääni kävi niin kovaksi, että se keskeytti Kenelmin ja Mrs Cameronin kanssapuhetta. Hän oli ottanut puheeksi muutamia valtiollisia kysymyksiä, joissa hän ja pastori olivat eri mielipidettä, ja väittely alkoi käydä kiivaaksi, kun Mrs Braefield todellisella naisen hienotuntoisuudella alkoi puhua toisesta aineesta, josta Sir Thomas kohdakkoin innostui; se koski orchidea-kasvia varten rakennettavan kasvihuoneen järjestämistä, jota hän aikoi rakennuttaa lähelle maatilaansa ja josta asiasta usein kysyttiin neuvoa Mrs Cameronilta, joka katsottiin erittäin taitavaksi kukkasien hoitoa koskevissa asioissa.

Kun rouvasväki oli mennyt pois, huomasi Kenelm istuvansa Mr Ewlynin vieressä, joka kummastutti häntä lausumalla sievistelevän citaatin eräästä hänen omista latinalaisista runoistaan yliopiston ajoista, toivoi että hän viipyisi jonkun aikaa Moleswichissa, mainitsi hänelle ne paikat naapuristossa, joita kannatti käydä katsomassa, ja tarjosi hänelle kirjastonsa käytettäväksi, jonka hän itse luuli olevan hyvin rikkaan sekä kreikkalaisten että latinalaisten klassikkojen parhaimpiin painoksiin ja vanhempaan englantilaiseen kirjallisuuteen katsoen. Kenelmistä tuo oppinut pastori oli hyvin hauska, etenkin kun Mr Ewlyn alkoi puhua Mrs Cameronista ja Lilystä. Edellisestä hän sanoi: "Hän on niitä naisia, joissa tyyneys on niin vallan päällä, että viipyy kauan ennenkuin kukaan voi tietää, mitä hyvien tunteiden alivirtoja liikkuu hämmentymättömän pinnan alla. Minä toivon kuitenkin että hän olisi vähän vireämpi hoidokkaansa ohjaamisessa ja kasvattamisessa; se on tyttö, joka erittäin minua miellyttää ja jota Mrs Cameron minun luullakseni ei käsitä. Kenties kuitenkin ainoastaan runoilija ja vaan hyvin omituinen runoilija häntä ymmärtää: Lily Mordaunt on itse runo."

"Teidän selityksenne hänestä miellyttää minua," sanoi Kenelm. "Hänessä on jotain, joka suuressa määrässä eroaa jokapäiväisen elämän proosasta."

"Te luultavasti tunnette Wordsworthin sanat:

"-- -- -- -- korvansa nojaapi Hän moneen paikkaan salaiseen, Missä purot tanssivat iloiten Ja suloisesti porisevat, Ja ihanuuden, herttaisen Tuo kasvoihinsa lirinä."

"Nämä rivit ovat monen arvostelijan mielestä selittämättömät; mutta Lily näyttää olevan elävä avain näihin."

Kenelmin kolkot kasvot kirkastuivat, mutta hän ei vastannut mitään.

"Ainoa mikä minua kummastuttaa ja surettaa," jatkoi Mr Ewlyn, "on kysymys mimmoiseksi sellainen tyttö, joka jätetään aivan oman onnensa nojaan, ilman kasvatusta, ilman opetusta, tulee täysikasvuisena naisena käytöllisessä elämässä."

"Vähän enemmän viiniä?" kysyi isäntä, lopettaessaan kanssapuhetta Sir Thomaan kanssa kauppa-asioista. "Eikö? -- mennäänkö rouvasväen tykö?"

SEITSEMÄS LUKU.

Salongi oli tyhjä; rouvasväki oli puutarhassa. Kenelmin ja Mr Ewlynin kävellessä vierekkäin sitä paikkaa kohti, jossa rouvasväki oli (Sir Thomas ja Mr Braefield seurasivat heitä vähän matkan päässä) edellinen kysyi jotenkin jyrkästi: "Mimmoinen mies Miss Mordauntin holhoja, Mr Melville, on?"

"Minä tuskin voin siihen vastata. Minä näen häntä hyvin vähän kun hän on täällä. Ennen hän hyvin usein tuli tänne ja hänellä oli mukanaan joukko nuoria miehiä, jotka asuivat Cromwell Lodgessa, sillä Grasmeressa ei ollut heille tilaa -- luullakseni ne olivat akademiian oppilaita. Muutaman vuoden kuluessa hän ei tuonut mukanaan noita henkilöitä, ja kun hän itse tulee, viipyy hän vaan moniaan päivän. Hän sanotaan olevan hyvin kevytmielinen."

Tässä keskustelu keskeytettiin. Molemmat miehet olivat, näin puhuessansa, poikenneet suorasta tiestä nurmikolle mennäksensä naisväen luo, ja joutuneet yksinäisille poluille, jotka kulkivat sinne tänne pensastossa; nyt he äkkiä tulivat aukealle nurmikolle suoraan pöydän eteen, jolla kahvia oli tarjottavana ja jonka ympärillä muut seuran jäsenet olivat koossa.

"Minä toivon, Mr Ewlyn," kuului Elsien iloinen ääni, "että olette kieltänyt Mr Chillinglyä papistiksi rupeamasta. Olen varma siitä että teillä on ollut aikaa kyllin sitä tehdäksenne."

Mr Ewlyn, joka oli protestantti päästä kantapäähän vetäysi vähän etemmäksi Kenelmistä. "Aiotteko kääntyä --" Hän ei voinut päättää lausetta.

"Älkää olko levoton, hyvä sir. Minä vaan kerroin Mrs Braefield'ille että olen käynyt Oxfordissa neuvottelemassa oppineen miehen kanssa asiasta, jota paljon olen miettinyt ja joka on yhtä abstraktinen kuin tuo naisellinen ajanviete teologiia on nyky-aikana. Minä en voi vakuuttaa Mrs Braefieldiä siitä että Oxfordissa on muita pulmia, kuin sellaiset jotka naisia huvittavat." Tässä Kenelm vaipui tuolille Lilyn viereen.

Lily käänsi puoleksi selkäänsä Kenelmille.

"Olenko taas teitä suututtanut?"

Lily kohoitti hiukan olkapäätänsä, mutta ei tahtonut vastata.

"Minä pelkään, Miss Mordaunt, että luonto on teidän hyvistä ominaisuuksistanne jättänyt pois yhden; paremman minän teissä tulisi korvata sitä."

Lily käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin -- taivaan valo oli käynyt himmeäksi, mutta iltatähti tuikki taivaalla.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tuleeko minun vastata kohteliaasti vai todenmukaisesti?"

"Todenmukaisesti! Tietysti todenmukaisesti! Mikä on elämä ilman totuutta?"

"Vaikka uskoo haltijoitakin?"

"Haltijattaret ovat tavallansa todellisia. Mutta te ette ole totinen. Te ette ajatellut haltijattareita, kun te --."

"Kun mitä?"

"Huomasitte vikaa minussa."

"En ole varma siitä. Mutta minä tahdon teille kääntää ajatuksiani, sen mukaan kuin itse voin niitä lukea, ja sitä varten minä turvaudun haltijattareihin. Otaksukaamme että haltijatar on pannut vaihetetun lapsensa ihmisen kehtoon; että hän kehtoon levittää kaikellaisia haltijattaren lahjoja, joita ei anneta pelkille kuolevaisille; mutta että hän unohtaa yhden inhimillisen ominaisuuden. Vaihdokas kasvaa, hän viehättää kaikkia, jotka hänen näkevät; kaikkia hänen mielihalujansa noudatetaan; häntä hemmoitellaan, häntä pilataan. Mutta tulee aika, jolloin hänen ihailijansa ja ystävänsä kaipaavat tuota ainoaa inhimillistä lahjaa. Arvatkaa mikä se on."

Lily mietti. "Minä ymmärrän mitä tarkoitatte: todenmukaisuuden, kohteliaisuuden vastakohtaa."

"Ei, ei juuri sitä, vaikka kohteliaisuus tietämättä yhtyy siihen; se on hyvin vaatimaton ominaisuus, hyvin epärunollinen ominaisuus; ominaisuus, jota moni yksinkertainen ihminen omistaa; ja kuitenkaan ei mikään haltijatar voi ilman sitä ihmisiä viehättää, kun ensimmäinen ryppy tulee haltijattaren kasvoihin. Ettekö voi arvata mikä se on?"

"En; te suututatte minua, te loukkaatte minua;" ja Lily polki jalkaansa maahan kiivaasti, niinkuin hän Kenelmin läsnäollessa oli tehnyt kerta ennen. "Puhukaa selvään, minä vaadin sen."

"Miss Mordaunt, suokaa anteeksi, minä en uskalla," sanoi Kenelm ja nousi istualta, kumartaen ikäänkuin kuningattarelle; sitten hän meni Mrs Braefieldin luokse.

Lily istui paikallaan yhä vielä vihoissaan.

Sir Thomas otti sen tuolin, josta Kenelm oli noussut.

Eron hetki tuli. Sir Thomas oli ainoa vieraista, joka jäi yöksi sinne. Mr ja Mrs Ewlynillä oli omat vaununsa. Mrs Braefieldin vaunut ajoivat esille Mrs Cameronia ja Lilyä kotiin viemään.

Lily sanoi hätäisesti ja epäkohteliaasti: "Kuka ei mieluisemmin kävelisi tällaisena iltana?" ja hän kuiskasi jotain tädillensä.

Mrs Cameron kuunteli kuiskausta, ja, tottelevainen kuin oli kaikille Lilyn oikuille, sanoi: "Te olette hyvin kohtelias, hyvä Mrs Braefield, mutta Lily tahtoo ennemmin käydä jalkaisin kotiin; eihän nyt näytä sadetta tulevan."

Kenelm seurasi tädin ja hoidokkaan askeleita, ja saavutti heidät joen reunalla.

"Kaunis ilta, Mr Chillingly," sanoi Mrs Cameron.

"Englantilainen kesä-ilta; en ole niillä paikoin maailmaa, joissa olen käynyt, nähnyt sen vertaista. Mutta, voi, englantilaiset kesä-illat ovat niin harvat."

"Te olette paljon matkustanut ulkomailla?"

"Paljon -- en, vähän; pää-asiallisesti jalkasin."

Lily ei ollut tähän saakka sanaakaan puhunut, ja oli käynyt pää alaspäin. Nyt hän katsoi ylös ja sanoi mitä lempeimmällä ja sovinnollisemmalla äänellä:

"Te olette käynyt ulkomailla," ja lisäsi sitten semmoisella nöyryydellä, jota hän tähän saakka ei ollut milloinkaan häntä kohtaan osoittanut, "Mr Chillingly," ja jatkoi enemmän tuttavallisesti: "Mikä merkitys tuolla sanalla 'ulkomailla'! Kaukana itsestänsä, jokapäiväisestä elämästänsä. Kuinka minä kadehdin teitä! Te olette ollut ulkomailla: niin on Leijonakin --." Tässä hän ojensi itsensä, -- "minä tarkoitan holhojaani, Mr Melvilleä."