Part 33

"Paremman ihmisen etevyyttä. Sivistymättömässä valtiossa on väkevin paras; turmeltuneessa valtiossa kenties häijyin; uudenaikaisissa tasavalloissa seikkailijat saavat rahat ja lakimiehet vallan. Ainoastaan hyvin järjestetyissä valtioissa aristokratiia esiintyy todellisessa arvossansa: henkilö on etevä syntyperäänsä katsoen, siitä syystä että esi-isäin kunnioitus tuottaa hänelle korkeamman kunniapaikan; henkilö on etevä varallisuuteen nähden, sentähden että rikas mies, joka noudattaa luonnollisia taipumuksiansa, ehdottomasti on äärettömän suureksi hyödyksi toimellisuudelle, vireydelle ja kaunotaiteille; henkilö on etevä luonteensa, taitavuutensa puolesta, syistä, jotka ovat liian selvät tarvitaksensa selitystä; ja nämä kaksi viimeksi mainittua tulevat himmentämään toisia valtion hallinnossa, jos valtio on kukoistava ja vapaa. Kakki nämä neljä luokkaa eteviä miehiä ovat todellinen aristokratiia; ja kun ihmiskunta viisaudessaan keksii paremman hallituksen, kuin todellinen aristokratiia on, silloin emme ole kaukana tuhatvuotisesta valtakunnasta ja pyhien hallituksesta. Mutta nyt me olemme talon luona -- teidän, eikö niin? Se miellyttää minua ulkoa katsoen."

Vanha mies astui nyt pienestä portista, jonka yli kiertokasveja suikerteli, ja vei Kenelmin hauskaan suojaan, jossa oli kaarenmoinen ikkuna ja jonka takana oli yhtä hauska makuukammari.

"Sopivatko ne teille, sir?"

"Aivan hyvin. Minä otan ne kohta. Reppuni sisältää kaikki mitä yöksi tarvitsen. Minulla on matkalaukku Mr Somers'in puodissa, jonka voi lähettää tänne huomenna."

"Mutta emme vielä ole sopineet ehdoista," sanoi vanha mies, joka alkoi hiukan epäillä, olisiko hänen todenperään tullut hyyryläiseksi ottaa tuommoinen kuljeksija, jota hän ei tuntenut ja joka ei ollut puhunut sanaakaan maksusta.

"Ehdoista -- se on totta, mainitkaa ne."

"Ruoka siihen luettuna?"

"Tietysti. Kameleontti elää ilmasta, demokraatit tuulesta. Minulla on halvempi ruokahalu ja tarvitsen lihaa!"

"Liha on hyvin kallista tähän aikaan," sanoi vanha mies, "ja minä pelkään etten voi ruo'asta ja kortteerista ottaa vähemmän kuin kolme puntaa ja kolme killinkiä -- se on kolme puntaa viikossa. Minun hyyryläiseni tavallisesti maksavat yhdestä viikosta edeltäkäsin."

"Siihen suostun," sanoi Kenelm, ottaen esiin kolme sovereignea kukkarostaan. "Minä olen jo syönyt päivällistä -- minä en tarvitse mitään enää tänä iltana; älkää antako minun viivytellä teitä pitemmältä. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Kun Kenelm oli yksin, istui hän holvikkaan ikkunan loukkoon, nojasi ikkunapuitteesen ja katseli innokkaasti ulos. Aivan oikein -- hän voi sieltä nähdä Lilyn kodin. Hän tosin ei nähnyt muuta kuin valkoisen vilahduksen asuinhuoneesta puiden ja pensaiden välisistä aukoista -- mutta hän näki kauniin nurmikon, joka vietti joelle päin, ja ison rannalla kasvavan halavan, joka kastoi oksiansa veteen ja esti kaiken näköalan toisella puolella tuuhealla lehväkuvullansa. Nuori mies nojasi kasvonsa käsiinsä ja vaipui uneilemisiin; ilta pimeni; tähdet tulivat esiin, kuun säteet tunkivat vienosti halavan kaarenmuotoisien oksien läpi ja hopeilivat tiensä hiipiessänsä alhaalla oleviin aaltoihin.

"Tuonko kynttilää, sir? vai tahdotteko ennemmin lampun?" kysyi ääni hänen takanaan; ääni oli vanhan miehen vaimon. "Tahdotteko että luukut pannaan ikkunain eteen?" Nämä kysymykset herättivät uneksijaa. Ne näyttivät pilkkaavan hänen entistä ivaansa rakkauden romanttisuudesta. Lamppu tahi kynttilä, käytöllistä valoa proosallisille silmille ja luukut eteen kuuta ja tähtiä vastaan!

"Kiitoksia, rouva, ei vielä," sanoi hän; ja nousten hiljaa istualta, laski hän kätensä ikkunapuitteelle, hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos ja astui hitain askelin joenreunaa pitkin polkua myöten, jossa varjo ja tähtivalo vaihteli; kuu nousi vielä hitaammin halavien yli ja pitensi yhä siinnettänsä pitkin laineita.

KOLMAS LUKU.

Vaikk'ei Kenelm nyt katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa vanhemmillensa tai tuttavillensa Londonissa viimeisistä muuttamisistansa ja nykyistä olopaikkaansa, niin hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut olla väijyksissä Lilyn kodin läheisyydessä ja odottaa tilaisuutta saada salaa häntä tavata. Hän meni seuraavana aamuna Mrs Braefieldin luokse, tapasi hänen kotona ja sanoi tavallista suoremmalla tavalla: "Minä olen vuokrannut itselleni huoneet teidän naapurissanne joen rannalla pyytääkseni rautuja. Te sallitte kai minun väliin käydä teidän luonanne ja minä toivon että te jonakin päivänä annatte minulle sen päivällisen, jolle niin epäkohteliaasti epäsin tulla muutama päivä sitten. Minua kutsuttiin silloin yht'äkkiä pois, suureksi osaksi omaa tahtoani vastaan."

"Niin; minun mieheni sanoi että te ryntäsitte hänen luotansa huudahtaen jotain velvollisuudesta."

"Aivan oikein; järkeni, ja voin sanoa omatuntonikin säikähtyivät äkkiä erittäin tärkeän ja minulle vallan uuden asian johdosta. Minä lähdin Oxford'iin -- siihen paikkaan, jossa järjen- ja omantunnonkysymyksiä mietitään syvemmin kuin missään muualla ja kenties vähimmän tyydyttävästi ratkaistaan. Kun mieleni oli lievennetty senkautta että kävin tämän yliopiston etevän koristeen tykönä, niin mielestäni minulla oli oikeus ottaa itselleni vapautta muutamaksi päivää, ja tässä olen nyt."

"Oh! minä ymmärrän. Teillä oli uskonnollisia epäilyksiä -- te kenties aioitte kääntyä katooliseen uskoon. Minä toivon ettette sitä tee."

"Minun epäilykseni eivät ehdottomasti olleet uskonnollista laatua. Pakanatkin ovat sellaisia kokeneet."

"Mitkä lienevät olleetkaan niin minua ilahuttaa nähdä, etteivät ne ole estäneet teitä tulemasta takaisin tänne," sanoi Mrs Braefield kohteliaasti. "Mutta missä olette kortteeria saanut -- miksi ette tullut meille? Minun mieheni olisi tuskin ollut vähemmän iloinen kuin minä itse, jos olisitte meille tullut."

"Te sanotte sitä niin vilpittömästi ja niin ystävällisesti, että minusta tuntuu tylyltä ja tunnottomalta vastata siihen pelkällä 'kiitos'. Mutta on aikoja elämässä jolloin ikävöi saada olla yksin -- tuumaella oman sydämensä kanssa, ja, jos mahdollista, olla rauhassa; minä olen nyt sellaisessa ikävässä ajassa. Älkää panko pahaksi vikojani."

Mrs Braefield katseli häntä sydämellisesti ja sääliväisesti. Hän oli ennen häntä tehnyt tuon yksinäisen matkan nuoruuden romanttisuuden läpi. Hän muisti haaveksivaa, vaarallista tyttö-aikaansa, jolloin hänkin oli halunnut olla yksin.

"Panna pahakseni teidän vikojanne -- ei suinkaan. Toivoisin, Mr Chillingly, että olisin teidän sisarenne ja että uskoisitte asianne minulle. Jokin huolettaa teitä."

"Huolettaa minua -- ei. Ajatukseni ovat hauskat ja ne voivat väliin saattaa minua hämille, mutta ne eivät herätä minussa huolta."

Kenelm lausui tämän hyvin lempeästi; ja hänen miettiväisten silmiensä hellempi hohde ja hänen tyynen hymyilynsä suloisempi loisto eivät hänen sanojansa vastustaneet.

"Te ette vielä ole kertonut minulle missä olette kortteeria saanut," sanoi Mrs Braefield vähän jyrkästi.

"Enkö ole!" vastasi Kenelm ja säpsähti tietämättänsä, kuin hän olisi unesta herännyt. "Erään isännän luona, joka, luullakseni, ei ole teille aivan tuntematon, sillä kun minä tänä aamuna kysyin häneltä hänen talonsa adressia, saadakseni matkakapineitani sinne, niin hän antoi minulle korttinsa ylpeän näköisenä ja sanoi: 'Minä olen hyvin tunnettu Moleswichissa ja ulkopuolella sitä.' Minä en vielä ole korttia katsonut. Tässä se on: 'Algernon Sidney Gale Jones, Cromwell Lodge. -- te nauratte. Mitä hänestä tunnette?"

"Toivoisin mieheni olevan täällä; hän voisi kertoa teille enemmän hänestä. Mr Jones on hyvin omituinen mies."

"Sen olen huomannut."

"Ankara radikaali -- hyvin suuripuheinen ja rähisevä kunnalliskokouksissa; mutta meidän pappimme, Mr Ewlyn, sanoo ettei hänessä ole mitään todellista pahaa -- että hänen haukuntansa on pahempi kuin hänen puremansa -- ja että hänen tasavaltaiset tahi radikaaliset mielipiteensä ovat hänen kummiensa antamat! Jones nimensä eteen hän onnettomuudekseen kasteessa sai nimen Gale; Gale Jones oli kuuluisa radikaalinen puhuja sillä ajalla, jolloin hän syntyi. Ja minä otaksun että Algernon Sidney pantiin Galen eteen siinä tarkoituksessa että vastasyntynyt pontevasti ikäänkuin vihittäisiin tasavaltaisiin peri-aatteihin."

"Sentähden tietysti Algernon Sidney Gale Jones nimittää kotiansa Cromwell Lodgeksi, koska Algernon Sidney erittäin vihasi protektoraatia ja alkuperäinen Gale Jones oli varmaankin, jos hän oli rehellinen radikaali, tehnyt samoin syystä että Hänen Korkeutensa kohteli niitä, jotka parlamentin parannusta ehdoittelivat, kovin tylysti. Mutta meidän tulee antaa anteeksi niiden vikoja, jotka onnettomuudeksi ovat kastetut ennenkuin he saivat valita sen nimen, jonka oli hallitseminen heidän kohtaloansa. Minä olisin itse vähemmän kummallinen, jollen olisi saanut nimeä erään Kenelmin mukaan, joka uskoi sympaatista ruutia. Hänen valtiollisista mielipiteistänsä huolimatta minä pidän isännästäni -- hän pitää vaimonsa erinomaisessa kurissa. Vaimo näkyy vapisevan kuullessansa omia askeleitansa ja liukuu edes takaisin kuni nöyrän vaimon kalpea kuva tohvelit jalassa."

"Se on todella hyvä rekomendationi ja Cromwell Lodgella on erittäin kaunis asema. Se on aivan lähellä Mrs Cameronin asuntoa."

"Kun nyt ajattelen sinä, niin huomaan että todella on niin," sanoi Kenelm viattomasti.

Oi! Kenelm ystäväni, sinä petoksen vihamies ja totuuden apostoli _par excellence_, mihin saakka olet joutunut! Kuinka syvälle oletkaan langennut!

"Koska sanotte tahtovanne tulla päivälliselle meille, niin voimme määrätä sen päivän ylihuomiseksi ja minä kutsun Mrs Cameronin ja Lilyn kanssa."

"Ylihuomenna -- se tulee olemaan erittäin hauskaa."

"Aikaisinko?"

"Kuta aikaisemmin sitä parempi."

"Onko kuuden aika liian aikainen?

"Liian aikainen -- ei suinkaan -- päinvastoin. Hyvästi -- minun pitää mennä Mrs Somersin luokse, minun matkalaukkuni on hänen huostassansa."

Sitten Kenelm nousi.

"Lily-parkaa!" sanoi Mrs Braefield; "toivoisin että hän olisi vähemmän lapsi."

Kenelm istui jälleen.

"Onko hän lapsi? Minä en luule että hän todella on lapsi."

"Ei ikään katsoen; hän on seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden välillä; mutta mieheni sanoo että hän on liian lapsellinen jottei hän voi puhua hänen kanssansa, ja hän pyytää aina että minä vapauttaisin häntä hänen seurastaan; hän puhuu mieluisemmin Mrs Cameronin kanssa."

"Todellako!"

"Hänessä on kuitenkin jotain, joka minua miellyttää."

"Todellako!"

"Se ei ole suoraan lapsellista, eikä aivan naisellistakaan."

"Mitä sitten?"

"En voi oikein sitä selittää. Mutta kyllä kai te tiedätte minkä lempinimen Mr Melville ja Mrs Cameron ovat hänelle antaneet?"

"En."

"Haltiatar! Haltiattareilla ei ole ikää; haltiattaret eivät ole lapsia eikä vaimoja."

"Haltiatar. Ne, jotka likemmin häntä tuntevat, sanovat häntä haltiattareksi? Haltiatar!"

"Ja hän uskoo haltiattareita olevan."

"Uskooko hän? -- niin minäkin te'en. Suokaa anteeksi, minun täytyy lähteä. Ylihuomenna kello kuuden aikana."

"Odottakaa hiukan", sanoi Elsie ja meni kirjoituspöytänsä tykö. Koska te menette Grasmere'n sivutse kotimatkallanne, viettekö hyväntahtoisesti tämän kirjeen sinne?"

"Minä luulin että Grasmere oli järvi vaan pohjoisessa osassa."

"Niin; mutta että Melville antoi huvilalle nimen järven mukaan. Minä luulen että ensimmäinen taulu, jonka hän myi, oli siellä olevan Wordsworth'in huoneen kuva. Tässä on kutsumuskirjeeni Mrs Cameron'ille: mutta jos ette tahdo ruveta kirjeenkantajakseni -- -- --"

"Jos en tahdo? hyvä Mrs Braefield. Sanoittehan itse että minä menen vallan huvilan ohitse."

NELJÄS LUKU.

Kenelm meni jotenkin nopein askelin Mrs Braefield'in luota sen Ison-kadun varrella olevan puodin tykö, joka oli Will Somers'in hallussa. Jessie seisoi kauppapöydän takana, jonka ympärillä ostajat tunkeilivat. Kenelm sanoi hänelle mihin matkalaukku oli lähetettävä ja meni senjälkeen puodin takaiseen huoneesen, jossa Jessie'n mies työskenteli korien kutomisessa -- lapsen kehto oli nurkassa ja sen isoäiti liekutti sitä koneentapaisesti lukiessansa ihmeellistä lähetyskirjaa täynnä kertomuksia kummallisista kääntymyksistä: mihin uskonlahkoon, sitä emme pysähdy tutkimaan.

"Ja te olette siis onnellinen, Will?" sanoi Kenelm, istuen korintekijän ja lapsen väliin; rakas vanha äiti istui hänen vieressänsä ja luki kirjoista, joka liitti hänen uneilemisensa ijankaikkisesta elämästä siihen elämään, joka aukeni hänen liekuttamassaan kehdossa makaavalle olennolle. Hän ei olisi onnellinen! Kuinka hän sääli sitä miestä, joka voi sellaisen kysymyksen tehdä!

"Onnellinen, sir! Luulisinpa se olevani. Ei mene yhtäkään iltaa, jolloin ei Jessie ja minä, ja äitikin rukoile että tekin joskus tulisitte yhtä onnelliseksi. Lapsikin oppii pian rukoilemaan: 'Jumala siunatkoon isää, äitiä, isoäitiä ja Mr Chillinglyä!'"

"On toinen, joka ansaitsee teidän rukouksianne paljon paremmin kuin minä, vaikka hän vähemmän niitä tarvitsee. Te saatte tietää sen kerran -- jätetään nyt se asia. Palatkaamme pää-asiaan; te olette onnellinen; jos kysyisin miksi, ettekö sanoisi: 'Sentähden että olen nainut sen tytön, jota rakastan, enkä ole milloinkaan sitä katunut?'"

"Kyllä, sir, niin se on; vaikka, suokaa anteeksi, minusta sitä voisi lausua vielä kauniimmin."

"Siinä olette oikeassa. Mutta kenties rakkaudelle ja onnelle ei milloinkaan ole löydetty sanaa, joka oikein vastaisi niitä. Hyvästi tällä kertaa."

Oi! jos todella olisi niin kuin materialistit tahi monet keski-ikäiset miehet tai vanhanpuoleiset ihmiset, jotka, jos ne ovat materialisteja, ovat sitä tietämättänsä, ajattelemattomasti sanovat: "Onnen varsinainen ydin on ruumiillinen tai sielullinen terveys ja voima," niin tämä kysymys, jonka Chillingly teki, näyttäisi vallan mielettömältä ja loukkaavalta, koska se lausuttiin kalpealle raajarikolle, joka, vaikka hänen terveytensä viime aikoina oli parantunut, kuitenkin tulisi koko elinaikansa olemaan kivulloinen ja kituvainen, -- ja kun kysyjä oli erittäin runsaasti varustettu ruumiillisilla voimilla, joita luonto voi muodostaa ruumiillisia nautintoja varten -- mies, joka ei milloinkaan, siitä ajasta kuin muisto alkaa, ole tiennyt mitä on olla kipeänä, joka tuskin käsitti sinua, jos puhuit kipeästä sormesta, ja jota nuo hengen sievistyksen sivistykset, jotka aistien nautintoja lisäävät, ovat saattaneet parhaiten käsittämään sellaista onnea, jommoista ainoastaan luonto ja vainut voivat antaa! Mutta Will ei katsonut kysymystä mielettömäksi eikä loukkaavaksi. Hän, raajarikko parka, tunsi iloiseen olemiseen katsoen olevansa paljoa etevämpi nuorta, korkeasukuista, sivistynyttä ja rikasta Herkulesta, joka tiesi niin vähän onnesta, että kysyi raajarikolta korintekijältä oliko hän onnellinen -- hän, onnellinen puoliso ja isä!

VIIDES LUKU.

Lily istui nurmikolla kastanjapuun alla, joka kasvoi kentällä. Valkoinen kissa makasi kyyristyneenä hänen vieressänsä. Sylissä hänellä oli avonainen kirja, jota hän suurella innolla luki.

Mrs Cameron tuli huoneesta, katseli ympärilleen, näki tytön ja meni hänen luokseen; ja hän joko hiipi niin hiljaa tai oli Lily niin kiintynyt kirjaansa, että jälkimäinen ei huomannut edellisen läsnä-oloa ennenkuin hän tunsi kepeän käden olkapäällänsä ja, katsoessansa ylös, näki tätinsä ystävälliset kasvot.

"Oh! Haltiatar, Haltiatar, taas tuo tuhma kirja, kun sinun tulisi lukea ranskalaisia verbejäsi. Mitä holhojasi sanoo, kun hän tulee ja huomaa sinun menettäneen niin paljon aikaa?"

"Hän sanoo että haltiattaret eivät milloinkaan tuhlaa aikaa; ja hän toruu teitä siitä että niin sanotte." Lily viskasi kirjan pois, hyppäsi ylös, laski käsivartensa Mrs Cameronin kaulan ympäri ja suuteli häntä hellästi. "Kas niin! onko _tämä_ ajan tuhlausta? Minä rakastan teitä niin, täti. Tällaisena päivänä minusta on kuin rakastaisin kaikkia ja kaikkea!" Tätä sanoessaan hän ojensi solakkaa vartaloansa, katseli sinistä taivasta ja näytti huulet auki huokuvan sisäänsä ilmaa ja päivänpaistetta. Sitten hän herätti nukkuvan kissan ja alkoi ajaa sitä takaa pitkin kenttää.

Mrs Cameron seisoi yhdessä kohti ja katseli häntä vesissä silmin. Samassa Kenelm tuli puutarhan portista sisään. Hänkin pysähtyi ja katseli Haltiattaren hienon muodon aaltomaisia liikkeitä. Viimeksi-mainittu oli saanut lemmityisensä kiinni ja leikki nyt sen kanssa, heitti olkihatun pois päästään ja veti hattuun kiinnitetyn silkkinauhan vietteleväisesti pehmeää nurmea pitkin. Hänen tuuhea tukkansa, joka tämän kautta oli irroittunut ja nyt häylyi edestakaisin hänen liikkuessansa, muodosti kauniita suortuvia, jotka osaksi valuivat hänen kasvoillensa; ja hänen suloinen naurunsa ja leikilliset, viehättävät sanansa kuuluivat Kenelmin korvissa iloisemmilta kuin leivosen viserrys, suloisemmalta kuin kyyhkysen kuherrus.

Hän meni Mrs Cameronin luokse. Lily kääntyi äkisti ja näki hänen. Hän pyyhki irroittuneet palmikkonsa taaksepäin, pani olkihatun päähänsä ja tuli vakaasti hänen luoksensa juuri kun hän oli kääntynyt Mrs Cameroniin.

"Suokaa anteeksi että tunkeun näin rohkeasti tänne, Mrs Cameron. Minä tuon tämän kirjeen Mrs Braefield'ilta." Sillä välin kuin täti luki kirjettä, kääntyi Kenelm tyttöön.

"Te lupasitte näyttää minulle kuvan, Miss Mordaunt."

"Mutta siitä on pitkä aika."

"Onko liian pitkä nuoren ladyn pitääksensä lupauksensa?"

Lily näytti miettivän tätä kysymystä, ja viipyi vähän aikaa ennenkuin hän vastasi.

"Minä näytän teille kuvan. Minä en luule milloinkaan rikkoneeni lupausta, mutta tästälähin aion olla varovaisempi sellaista antaessani."

"Miksi niin?"

"Siksi ettette pannut mitään arvoa lupaukseeni, ja se loukkasi minua." Lily kohoitti päätänsä ja näytti viehättävän ylpeältä, lisäessään juhlallisesti: "Minä olin loukattu."

"Mrs Braefield on erittäin hyvä," sanoi Mrs Cameron; "hän kutsuu meitä päivälliselle huomenna. Tahdotko mennä, Lily?"

"Minä oletan että sinne tulee vaan aika-ihmisiä. En, kiitoksia, hyvä täti. Menkää te yksin, minä jään ennemmin kotia. Saanhan kutsua pikku Clemmyn tänne leikkimään kanssani! Hän tuo Juban kanssansa, ja Blanche on hyvin mieltynyt Jubaan, vaikka se raappi sitä."

"Hyvä, kultaseni, sinä saat leikkikumppanisi tänne ja minä menen yksin."

Kenelm oli vallan hämillänsä. "Te ette mene, Miss Mordaunt; Mrs Braefield tulee olemaan hyvin pahoillansa siitä. Ja jos te ette tule sinne, kenen kanssa minä sitten puhun? Minä en pidä aika-ihmisistä enemmän kuin tekään."

"Menettekö te sinne?"

"Kyllä."

"Ja te puhutte minun kanssani, jos tulen? Minä pelkään Mr Braefield'iä. Hän on niin kovin viisas."

"Minä pelastan teitä hänestä, ja en aio lausua rahtuakaan viisautta."

"Täti, minä tulen mukaan."

Tässä Lily hypähti ja otti kiinni Blanchen, joka vastaanotti hänen suuteloitansa nöyrästi ja katseli uteliaisuudella Kenelmiä.

Nyt kello huoneen sisästä ilmoitti että luncheon oli valmis. Mrs Cameron kutsui Kenelmiä ottamaan osaa ateriaan. Hän havaitsi saman tunteen, jota Romulus mahtoi tuntea kun häntä ensin kutsuttiin maistamaan jumalien ambrosiaa. Tämä luncheon ei suinkaan ollut sellainen, että se olisi tyydyttänyt Kenelm Chillinglyä silloin kun hän oli raittiuden ravintolassa. Mutta syystä tai toisesta hän viime aikana oli menettänyt ruokahalunsa; ja tässä tilaisuudessa hän tyytyi hyvin vaatimattomaan osaan huonosti varustettua vatia, jossa oli kananpaistia, ja muutamaan viiniköynnöksen lehdille somasti järjestettyyn kirsimarjaan, jotka Lily hänelle valitsi -- samoin kun luultavasti hyvin vähäinen määrä ambrosiaa tyydytti Romulusta silloin kun hän Hebeä katseli.

Kun luncheon oli lopetettu, istui Mrs Cameron kirjoittamaan Elsielle vastausta, ja Lily vei Kenelmin omaan huoneesensa, -- jokapäiväisessä puheessa boudoiri vaikkei se suinkaan näyttänyt siltä kun joku bouderisi (ikävöitsisi) siellä. Se oli erinomaisen soma -- ei niinkuin täysikasvuisen naisen, vaan niinkuin lapsen uni siitä omasta huoneesta, jota hän tahtoisi saada -- ihmeen kaunis, viileä ja siisti; siinä oli seinäpaperit, joihin oli kuvattu ruusuja, mäkikieloja, lintuja ja perhosia; musliini-akuttimia, sidotut ylös kauniilla nauhoilla; pieni kirjakaappi, joka näytti olevan hyvin varustettu, ainakin nidoksiin katsoen; kaunis pieni, ranskalaisilla koristuksilla varustettu kirjoituspöytä, joka näytti niin uudelta ja tahraamattomalta, ettei sitä luultavasti oltu paljon käytetty. Ikkuna oli auki; mäkikieloja ja ruusuja ulkoa kierteli ikkunapieltä pitkin ja levitti suloista hajua pieneen huoneesen. Kenelm meni ikkunan tykö ja katseli näköalaa siitä. "Minä olin oikeassa," sanoi hän itsekseen; "minä arvasin sen." Mutta vaikka hän puhui vaan hiljaa kuiskaen, kuuli Lily kuitenkin mitä hän sanoi.

"Te arvasitte sen. Mitä?"

"Ei mitään; minä puhuin vaan itsekseni."

"Sanokaa minulle mitä te arvasitte -- minä vaadin sitä!" ja haltiatar polki kiivaasti pientä jalkaansa laattiaan.

"Vaaditteko? Silloin minä tottelen. Minä olen vähäksi ajaksi vuokrannut itselleni huoneet toisella puolella jokea -- Cromwell Lodgessa -- ja katsellessani teidän taloanne ohi kulkeissani arvasin että teidän huoneenne oli tässä osassa rakennusta. Kuinka viehättävää on nähdä vettä! Ah! tuossahan on Izaak Walton'in kesä-asunto."

"Älkää puhuko Izaak Walton'ista, muuten tulen riitelemään teidän kanssanne, niinkuin tein Leijonan kanssa, kun hän tahtoi että minun piti rakastaa tätä julmaa kirjaa."

"Kuka on Leijona?"

"Leijona -- holhojani, tietysti. Minä nimitin häntä Leijonaksi pienenä lapsena ollessani. Se tuli siitä että kerran eräässä hänen kirjassansa näin kuvattuna leijonan, joka leikki pienen lapsen kanssa."

"Ah! sen kuvan tunnen vallan hyvin," sanoi Kenelm hiljaa huoahtaen. "Se ei ole leijona, joka leikkii lapsen kanssa, se on lapsi joka hallitsee leijonaa, ja kreikkalaiset sanoivat lasta 'rakkaudeksi!'"

Tämä ajatus näytti menevän Lilyn käsitysvoiman yli. Hän viipyi vähän aikaa ennenkuin hän, vilpittömästi kuin kuuden vuoden vanha lapsi, vastasi:

"Nyt ymmärrän mistä se tuli että minä voin Blanchea hallita, joka muuten ei tahdo olla kenenkään ystävä -- minä rakastan Blanchea. Tämä muistuttaa minua jostakin -- tulkaa katsomaan kuvaa."

Hän meni seinän luo, jonka vieressä kirjoituspöytä oli, veti syrjään silkkisen esiripun pienestä sametti-puitteella varustetusta maalauksesta ja huudahti riemullisesti, osoittaen sitä: "Katsokaa! eikö se ole kaunis?"

Kenelm oli luullut saavansa nähdä maisemankuvaa tai laatukuvaa tahi mitä muuta tahansa paitsi sitä mitä hän näki -- se oli Blanchen kuva, sen poikaisena ollessa.

Vaikkei aine itsessään ollut ylevää laatua, oli se kuitenkin maalattu miellyttävällä aistilla. Kissan-poika oli nähtävästi herennyt leikkimästä lankarullan kanssa, joka oli sen käpälien välissä, ja katseli nyt ahnain silmin peipposta, joka istui lähellä olevan pensaan oksalla.

"Ymmärrättehän," sanoi Lily, laskien kätensä Kenelmin käsivarrelle ja vieden häntä sille paikalle, josta hän luuli kuvan näkyvän parhaimmassa valossa; "tämä kuvaa sitä hetkeä, jolloin Blanche ensi kerta näkee linnun. Katselkaa tarkoin sen kasvoja; ettekö huomaa äkillistä hämmästystä -- puoleksi iloa, puoleksi pelkoa? Se herkenee leikkimästä rullan kanssa. Sen ymmärrys -- tai, niinkuin Mr Braefield sanoisi, sen 'vaisto' -- on ensi kerta herätetty. Tästä hetkestä Blanche ei ole vaan kissan poikainen. Ja tarvittiin mitä huolellisin kasvatus opettamaan sitä ettei saanut tappaa pikku lintusia. Se ei milloinkaan tee sitä nyt, mutta minulla on ollut paljon vaivaa sen kanssa."

"Minä en, suoraan sanoen, voi nähdä kaikkea mitä te kuvassa näette; mutta minusta se näyttää olevan yksinkertaisesti maalattu, ja oli epäilemättä vallan Blanchen näköinen sen nuoruudessa."

"Niin oli. Leijona teki ensimmäisen suunnitelman lyijykynällä luonnon mukaan; ja kun hän näki kuinka ihastunut minä olin -- hän oli niin hyvä -- niin hän piirsi sen kankaalle ja antoi minun istua vieressänsä, kun hän maalasi. Sitten hän vei kankaan pois ja toi sen takaisin valmiina ja puitteilla varustettuna, niinkuin näette, viime Toukokuussa minulle syntymäpäivälahjaksi.

"Te olette syntynyt Toukokuussa -- kukkaisten kanssa."

"Parhaimmat kaikista kukista syntyvät ennen Toukokuuta -- orvokit."