Part 30

Mr Braefield tapasi puutarhurin kukkalavaa kastelemasta, keskusteli hänen kanssansa orvokeista ja palasi sitten taas Kenelm'in luo, joka oli pysähtynyt muutaman kyynärän päähän puutarhan portista.

"Tämä on pieni kaunis paikka," sanoi Mr Braefield jonkinlaisella itsensä alentavalla sääliväisyydellä, joka sopi Braefieldvillen omistajalle. "Se on niin sanoakseni koristettu."

"Niin, koristettu," toisti Kenelm hajamielisesti.

"Niin on aina sellaisten rakennusten laita, jotka vähitellen lavennetaan. Olen kuullut äitini sanovan, että kun Melville tai Mrs Cameron ensin sen ostivat, oli se tuskin parempi kuin työmiehen mökki, siihen kuuluvan maatilkun kanssa. Ja pari kolme vuotta myöhemmin rakennettiin pari huonetta lisää, ja osa maatilkusta tehtiin puutarhaksi; senjälkeen rakennettiin koko se osa, jossa perhe nyt asuu, vanha rakennus tuli pesutuvaksi ja koko maatilkku laitettiin puutarhaksi niinkuin näette. Mutta minä en tiedä toimitettiinko nämä parannukset Melvillen tai tädin rahoilla. Luultavasti tädin. Minä en käsitä mikä vetovoima paikalla olisi Melvilleen nähden; hän ei usein siellä käy, minun luullakseni -- se ei hänen kotinsa ole."

"Mr Melville näyttää olevan maalari, ja teidän sanoistanne päättäen, etevä maalari."

"Minä en luule hänellä olleen menestystä ennenkuin tänä vuonna. Mutta varmaankin te näitte hänen kuviansa näyttelyssä?"

"Minä häpeän sanoa, etten ole näyttelyssä ollut."

"Te saatatte minua hämille. Melvillellä oli kuitenkin kolme maalausta siellä; ne olivat kaikki hyvin hyvät, mutta se, jonka minä aioin ostaa, herätti suurempaa huomiota kuin toiset, ja on äkkiä korottanut häntä mitättömyydestä maineen kukkuloille."

"Hän näyttää olevan sukua Miss Mordauntille, mutta niin kaukainen, että hän ei edes voinut minulle kertoa miten he sukua olivat."

"En minäkään voi sitä sanoa. Melville on Miss Mordauntin holhoja, sen tiedän. Jos he ovat sukua, on tämä sukulaisuus, niinkuin sanotte, hyvin kaukainen; sillä Melville on alhaista sukua, jota vastoin jokainen voi nähdä että Mrs Cameron on täydellinen aatelisrouva, ja Lily Mordaunt on hänen sisarensa lapsi. Olen kuullut äitini kertovan että se oli Melville, silloin vielä aivan nuori mies, joka osti rakennuksen, kenties Mrs Cameronin rahoilla; hän sanoi ostavansa sen leskirouvalle, jonka mies kuollessansa oli jättänyt hänet hyvin vähiin varoihin. Ja kun Mrs Cameron tuli Lily'n kanssa, joka silloin oli pieni lapsi, oli hän suruvaatteissa ja oli itse nuori ja kaunis nainen. Jos Melville siihen aikaan usein olisi hänen luonansa käynyt, niin olisi se tietysti antanut aihetta häväistyspuheihin, mutta hän kävi hyvin harvoin, ja kun hän tuli, asui hän Cromwell Lodge nimisessä tuvassa, joen toisella puolella, väliin hänellä oli mukana kumppani -- joku nuori maalari, luullakseni, joka tahtoi onkia. Siis ei voinut olla mitään syytä panetteluun, ja Mrs Cameron raukan elämä on niin moitteeton kuin olla voi. Minun äitini, joka silloin asui Braefieldvillessä, mielistyi suuresti sekä Lily'yn että hänen tätiinsä, ja kun maja vähitellen suureni kauniiksi huvilaksi, niin useat vallassäätyläiset naapuristossa seurasivat äitini esimerkkiä ja tulivat hyvin ystävällisiksi Mrs Cameron'ia kohtaan, jotta hän nyt kuuluu seurapiiriin täällä ja on hyvin rakastettu."

"Entä Mr Melville? -- käykö hän yhä vielä ani harvoin täällä?"

"Totta sanoakseni, hän ei ole käynyt täällä siitä asti kuin minä Braefieldville'en muutin. Minun äitini omisti paikan eläissänsä, ja minä en paljon siellä oleskellut sillä ajalla, kuin hän asui siellä. Minä olin silloin meidän kauppahuoneemme nuorempi osakas ja hoidin osan toimista New York'issa, tullen Englantiin vaan noin kerta vuodessa, kun minulla oli lupa-aika. Kun äitini kuoli, oli vielä paljon järjestettävänä, ennenkuin voin muuttaa asumaan Englantiin, ja minä en muuttanut Braefieldville'en ennenkuin naimisiin menin. Minä näin Melvillen kerran käydessäni täällä muutamia vuosia sitten; mutta, olkoon se meidän kesken lausuttu, hän ei ole niitä miehiä, joiden kanssa mielellään tahtoisi likeistä tuttavuutta tehdä. Äitini kertoi minulle että hän oli laiska, kevytmielinen ihminen ja toisilta olen kuullut että hän on hyvin huikentelevainen. Mr --, tuo etevä maalari, kertoi minulle että hän oli oikein hurja veitikka; ja minä otaksun että hänen tapansa ovat estäneet häntä edistymästä, kunnes hän tänä vuonna, kenties onnellisen sattumuksen kautta, on maalannut kuvan, joka koroittaa häntä maineen kukkulalle. Mutta eikö Miss Lily ole ihmeen suloinen katsella? Kuinka suuri vahinko että hänen kasvatustansa on niin kovin laiminlyöty!"

"Onko sitä laiminlyöty?"

"Ettekö nyt jo ole sitä huomannut. Hänellä ei ole ollut edes soitannon opettajaa, vaikka vaimoni sanoo että hänellä on hyvä korva ja että hän osaa laulaa kauniisti. Mitä lukemiseen tulee, niin luulen ettei hän ole lukenut mitään muuta kuin satuja ja runoja ja muuta senkaltaisia loruja. Hän on kuitenkin vielä aivan nuori; ja nyt kun hänen holhojansa saa kuviansa myydyksi, voidaan toivoa että hän paremmin holhojatointansa hoitaa. Maalaajat ja näyttelijät eivät elä niin säännöllistä elämää kuin me jokapäiväiset ihmiset, ja heitä täytyy suuresti sääliä. Olettehan siinä yhtä mieltä kuin minä?"

"Kyllä," sanoi Kenelm innolla, joka herätti kauppiaassa kummastusta. "Se on ihmeen kaunis ajatus: se näyttää olevan vallan tavallinen, mutta kuinka usein se tuntuu meistä uudelta, kun se lausutaan. Velvollisuus voi olla hyvin vaikea asia, hyvin vastenmielinen asia, ja se on kumma kyllä, usein hyvin vähäpätöinen asia. Se on nykyinen -- vallan edessämme, emmekä kuitenkaan sitä näe; joku huutaa korvaamme sen nimen: 'Velvollisuus,' ja se kohoaa eteemme hirmuisena jättiläisenä. Suokaa anteeksi että jätän teidät -- minä en voi päivälliselle jäädä: Velvollisuus kutsuu minua johonkin. Pyytäkää minun puolestani Mrs Braefield'ilta anteeksi."

Ennenkuin Mr Braefield ehti hämmästyksestään tointua, oli Kenelm hypännyt porraspuun yli ja lähtenyt tiehensä.

KUUDES LUKU.

Kenelm meni Somers'in puotiin ja tapasi Jessien kauppapöydän takana. "Antakaa reppuni takaisin. Kiitoksia!" sanoi hän, heittäen repun selkäänsä. "Tehkää minulle palvelus. Minun omistamani matkalaukun olisi pitänyt tulla asemalle. Lähettäkää noutamaan se, ja pitäkää se täällä siksi kuin annan teille likempiä tietoja. Minä aion lähteä Oxford'iin pariksi päiväksi. Mrs Somers, vielä sana. Vastatkaa minulle suoraan, oletteko, niinkuin tänä aamuna sanoitte, täydellisesti onnellinen, ja kuitenkin naimisessa sen miehen kanssa, jota rakastitte?"

"Oi, minä olen niin onnellinen!"

"Ettekö toivo enää mitään? Ettekö toivo että Will olisi toinen kuin hän on?"

"Jumala varjelkoon! Te peloitatte minua, sir."

"Peloitan heitä! Olkoon menneeksi. Jokaisen, joka on onnellinen, tulisi pelätä, ettei onni pakenisi. Koettakaa pitää siitä kiinni, ja te tulette onnistumaan, sillä te yhdistätte velvollisuuden onneen; ja," jupisi Kenelm, lähtien puodista, "velvollisuus väliin ei olekaan ruusunpunainen nauha, vaan raskas jalkarauta."

Hän kulki katua pitkin sitä tienviittaa kohden, johon oli kirjoitettu "Oxford'iin". Ja hän lausui itsekseen, liekö hän suoraan tarkoittanut reppua, vai jatkanut vertausta velvollisuudesta:

"Rihkamatakka painaa kantajaa."

SEITSEMÄS LUKU.

Kenelm olisi aivan hyvin voinut ehtiä Oxford'iin yöksi, sillä hän oli reipas ja väsymätön jalkamies; mutta hän lepäsi vähän aikaa kuun nousun jälkeen ja pani pitkäkseen vastalyödyn heinäru'on viereen, joka oli lähellä maantietä.

Hän ei nukkunut, vaan nojasi kyynärpäähänsä ja sanoi miettiväisesti itsekseen:"

"On kauan aikaa siitä kuin olen tyhjää kummastellut. Nyt kummastelen: voiko tämä olla rakkautta -- todellista rakkautta -- silminnähtävää rakkautta? Mitä vielä! se on mahdotonta; hän olisi viimeinen henkilö maailmassa johon rakastuisi. Miettikäämme asiaa -- sinä ja minä. Aloitamme kasvoista! Mitä on kasvot? Muutaman vuoden kuluttua voivat kauneimmat kasvot käydä hyvin jokapäiväisiksi. Esimerkiksi Florencilainen Venus. Luo häneen henki; mene katsomaan häntä kymmenen vuoden jälkeen; valetukka, etuhampaat 'siniset tai keinotekoiset valkoiset', ruskeankehnäinen iho, kaksi leukaa. Kasvot, oh! Mikä järkevä mies -- mikä Welbyn, realistin, oppilaisista voi kasvoihin rakastua? ja vaikka olisinkin kyllin tuhma sitä tekemään, niin kauniit kasvot eivät ole niin tavallisia kuin mäkikielot. Cecilia Traversin kasvot ovat säännöllisemmät, Jessie Wiles'illä on kauniimpi iho. Minä en ollut heihin rakastunut -- en niin nimeksikään. Minä, sinulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Hyvä, miten on sielun laita? Puhu sielusta, kun on sellainen olento kysymyksessä, joka mieluisimmin oleskelee perhojen kanssa ja kertoo minulle että perhoset ovat kastamattomien lasten sieluja. Mikä erinomainen kirjoitus siitä tulisi The Londoner'iin nuorien naisten kasvatuksesta! Mikä tyttö se olisi Miss Garrett'ille ja Miss Emily Faithfull'ille! Mutta heitetään sielu, niinkuin heitimme kasvotkin. Mitä on jäljellä? -- ranskalaisen onnellisen avioliiton ideaali? yhdenvertaisuus sukuperään, varallisuuteen, mieleen ja tapoihin katsoen. Yhä huonompaa. Minäni, vastaa suoraan, etkö ole nöyryytetty?"

"Minä" mietti vertausta ja vastasi: "Oi sinä tyhmeliini! miksi olet niin onnellinen hänen läsnäollessaan? Miksi velvollisuus tuntui niin kauhealta, kun hänestä oli eroaminen? Miksi teet minulle tällaisia turhamaisia kysymyksiä tuon kuun kumottaessa, joka äkkiä on herennyt ajatuksillesi olemasta astronoominen kappale, ja on ainaiseksi sydämesi unelmissa tullut merkitsemään samaa kuin romanttisuus, runous ja ensimmäinen rakkaus? Miksi et, sen sijaan että tuijotat tuohon kolkkoon palloon, jouduta askeleitasi johonkin mukavaan ravintolaan ja hyvään illalliseen Oxfordissa? Kenelm, ystäväni, sinä olet joutunut kiinni. Älä totuutta kiellä -- sinä olet rakastunut?"

"Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos olen," sanoi toinen persoona Kenelmin dualistisessä hengessä; ja samalla hän repustansa teki pään-aluksen ja käänsi silmänsä pois kuusta, mutta ei sittekään saanut unta. Lilyn kasvot yhä olivat hänen silmäinsä edessä -- Lilyn ääni kaikui hänen korvissansa.

Oi, lukijani! pyydätkö minun tässä kertoa sinulle minkänäköinen Lily oli? -- Oliko hän tummanverinen, oliko hän vaaleaverinen, oliko hän pitkä, oliko hän lyhyt? Minulta et milloinkaan saa tätä salaisuutta tietä. Ajattele olentoa, jota kohti koko elämäsi, ruumiisi, henkesi ja sielusi vastustamattomasti pyrkii, niinkuin maneettineula pohjoisnapaa kohti. Olkoon hän pitkä tai lyhyt, tummanverevä tai valkeaverinen, hän on kuitenkin se, joka kaikista maailman naisista on sinulle tullut ainoaksi naiseksi. Onnellinen olet sinä, lukijani, jos olet sattunut kuulemaan tämän ainoan naisen laulavan tuon yleisesti tunnetun laulun "Kuningattareni," hänen, joka yksin voi laulaa sitä niin, kuin runo ja nuotti ansaitsee tulla lauletuksi! Mutta jollet ole kuullut runoa niin laulettavan ja säestettävän, niin sanat kumminkin ovat, tai ainakin niiden tulisi olla sinulle tutut, jos sinä, jota otaksun varmana asiana, todellista lyriikiä rakastat. Muistuttele silloin niitä sanoja, joita otaksutaan sen lausuneen, joka on käsketty suosittelemaan henkilöä, jota hän ei vielä ole nähnyt:

"Hän, jota mun tulee kunnioittaa, Hän, jota ma odotan, ikävöitsen, Mun kuningattarein, herttainen, Hän jossain maan päällä asustaa. Jos ompi hän kultakutrinen, Vai mustatukkainen, tiedä en; Jos siniset lienevät silmänsä, Vai mustat, sitä en tiedä. Se väri on tulevaisuudessa Mun lempivärini oleva. Hän olkoon nöyrä tai ylpeä, Tai tyyni-luontoinen, lempeä, Mun kuningatartani suosimaan Oon valmis, tulkoon hän milloin vaan."

Oliko se mahdollista että se julma jumala, "joka hioo nuoliansa ihmissydämen kovasimeen," oli löytänyt sopivan tilaisuuden kostaaksensa hänen alttarinsa laiminlyömistä ja hänen valtansa pilkkaamista? Täytyykö tämän pelättävän kuljeksivan ritarin, tämän kertomuksen sankarin, vaakunassaan olevien kolmen kalan uhalla, vihdoin lyödä rintoihinsa, notkistaa polvensa ja jupista itseksensä; "Kuningattareni on tullut!"

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana aamuna Kenelm saapui Oxford'iin -- "Verum secretumque Mouseion."

Jos tällä toimien saarella löytyy paikka, joka voi johtaa nuoruuden himot rakkaudesta oppiin, ritualismiin, keskiajan seuroihin, sellaiseen runolliseen mielentilaan tai runolliseen raivoon, jota Mivers'in ja Welby'n kaltaiset miehet ja reaalisen koulun advokaati halveksisi -- niin Oxford varmaankin on se paikka. Se on kuitenkin suurien aatteilijain ja käytöllisen maailman mainioiden miesten koti.

Koulujen väli-aika ei vielä ollut alkanut, mutta se oli kuitenkin lähenemässä. Kenelm luuli tuntevansa etevämpiä miehiä heidän hitaammasta käynnistänsä ja hajamielisistä kasvoistansa. Näiden joukossa oli sen kirjan kuuluisa tekijä, joka niin voimakkaasti oli viehättänyt Kenelm Chillingly'ä hänen aikaisemmassa nuoruudessansa, ja joka kirjailija itse oli ollut vielä voimakkaamman hengen viehätysvoiman vaikutuksen alaisena. Hänen arvoisuutensa Decimus Roach oli aina suuresti kunnioittanut ja ihaillut John Henry Newman'ia. Mutta vaikka Roach jäi kääntymättömäksi protestantiksi oikea-uskoiseen, korkeakirkolliseen tunnustukseen katsoen, oli kuitenkin yksi kohta, johon nähden hän oli yhtä mieltä "Apologian" tekijän kanssa. Hän luki naimattomuuden jumalalle otollisten hyveiden joukkoon. Kaunopuheisessa kirjasessaan "Enkeleitä lähestyminen," väitti hän ei ainoastaan että jokaisen kristillisen papiston jäsenen tuli olla naimaton, vaan myös että jokaisen kunnollisen maallikon tuli heidän esimerkkiänsä noudattaa.

Halu keskustella tämän mainion teoloogin kanssa oli pakoittanut Kenelmin ohjaamaan askeleitansa Oxford'iin.

Mr Roach oli Welby'n ystävä, jonka talossa Kenelm nuorukaisena pari kertaa oli hänen nähnyt ja ihaillut hänen puhettansa vielä enemmän kuin hänen kirjaansa. Kenelm meni Mr Roach'in luokse, joka vastaanotti häntä hyvin kohteliaasti, ja, koska hän ei ollut opettaja eikä tutkija, tarjosi hän aikansa Kenelmin käytettäväksi; vei hänen college'ihin; kutsui häntä päivällisille College'ensa; ja päivällisten jälkeen vei hän hänen omiin huoneihinsa ja tarjosi hänelle pullollisen Chateau Margaux viiniä.

Mr Roach oli noin viidenkymmenen paikkeilla -- hyvännäköinen mies, ja tiesi nähtävästi itse siitä, sillä hän piti pitkää tukkaansa taaksepäin kammattuna ja jakaus oli keskellä päätä; se ei ole tavallista miehillä, jotka vaatimattomammasti personallista ulkonäköänsä arvostelevat.

Kenelm alkoi kohdakkoin isännällensä puhua siitä aineesta, jota tämä suuri ajattelija oli niin paljon miettinyt.

"Tuskin voin teille sanoin selittää," sanoi Kenelm, "kuinka erinomaisella ihastuksella olen lukenut teidän jaloa teostanne 'Enkeleitä lähestyminen.' Se teki syvän vaikutuksen minun pojan ja nuorukaisen välisessä ijässä ollessani. Mutta viime aikana on epäilyksiä teidän oppinne käytöllisestä sovittamisesta elämään mielessäni herännyt."

"Todellako?" sanoi Mr Roach, jonka kasvot osoittivat innostusta.

"Ja minä tulen teidän tykönne saadakseni nämä epäilykset poistetuksi."

Mr Roach käänsi päänsä pois ja työnsi pullon Kenelm'ille.

"Minä myönnän," jatkoi Chillingly'jen perillinen, "että papiston tulisi pysyä erillänsä häiritsevistä perhehuolista ja olla lihallisista himoista vapaa."

"Niin, niin!" jupisi Mr Roach, pannen toisen jalan toisen yli.

"Minä jatkan," pitkitti Kenelm, "ja kun teidän kanssanne oletan että rippi on niin tärkeä kuin katolinen kirkko sanoo sen olevan, ja että reformisen kirkon tulisi yhtä paljon sitä käyttää, niin minusta on hyvin tärkeä että rippi-isällä ei ole puolisoa, jolle voisi pelätä hänen malttamattomassa hetkessä ilmoittavan nais-tuttaviensa heikkouksia."

"Minä menin liian pitkälle tässä suhteessa," jupisi Roach.

"Ei ensinkään. Rippi-isän naimattomuus pysyy tai häviää ripin kanssa. Teidän todisteenne siinä katsannossa on päivän selvä. Mutta kun se maallikkoa koskee, luulen huomaavani eroituksen."

Mr Roach pudisti päätänsä ja vastasi rohkeasti: "Ei; jos naimattomuus on yhden velvollisuus, on se toisenkin. Minä sanon, 'jos'."

"Sallikaa minun kieltää tätä väitöstä. Älkää pelätkö minun loukkaavan teidän käsitystänne sillä yleisellä typeryydellä, että jos naimattomuus olisi yleinen, niin ihmissuku muutaman vuoden kuluessa häviäisi sukupuuttoon. Niinkuin te aivan oikein vastaukseksi tähän sanotte: 'Jokaisen ihmishengen velvollisuus on pyrkiä korkeimpaan täydellisyyteen ja heittää ihmissuvun kohtalo luojan huostaan.' Jos naimattomuus on välttämätön henkiseen kehitykseen, mistä me siis tiedämme, eikö Kaikkiviisaan tarkoitus ja päätös ole että ihmissuvun tulee, tämän täydellisyyden saavutettuansa, häviämän maan päältä? Yleinen naimattomuus olisi siten ihmissuvun häviö. Jos, toiselta puolen, luoja on päättänyt että ihmissuvun, tähän täydellisyyteen päästyänsä, kuitenkin edelleen tulee lisääntyä maan päällä, niin olettehan te riemullisesti huudahtanut: 'Rohkea kuolevainen! kuinka uskallat Kaikkivaltiaan kykyä rajoittaa? Eikö Hänelle olisi helppo jatkaa ihmisen olemista jollakin toisella tavalla, joka ei olisi synnin ja himon alainen, niinkuin kasvikunnan siitännössä, jonka kautta suvut uudistetaan! Voimmeko otaksua että enkelit -- taivaan kuolemattomat sotajoukot -- eivät alinomaa lisäänny lukuun nähden ja levitä näitä joukkojansa äärettömyyden läpi? Ja taivaissa ei kuitenkaan mitään avioliittoa ole! Kaiken tämän, jonka te olette pukenut sanoihin, joita muistoni ainoastaan vaillinaisesti voi lausua -- kaiken tämän minä epäämättä myönnän oikeaksi."

Mr Roach nousi ja meni hakemaan toisen pullon Chateau Margauxta kellaristansa, kaatoi Kenelm'in lasin täyteen, istui jälleen ja pani nyt toisen jalan ensimmäisen yli.

"Mutta," jatkoi Kenelm, "minun epäilykseni koskee seuraavaa."

"Niin!" huudahti Mr Roach, "sanokaa pois epäilykset."

"Ensiksi, onko naimattomuus välttämättömästi tarpeen henkisen täydellisyyden korkeimmalle kannalle pääsemiseen? ja toiseksi, jos niin olisi, voivatko kuolevaiset ihmiset, sellaisina kuin he nyt ovat, päästä tälle korkeimmalle täydellisyyden huipulle?"

"Hyvin lausuttu," sanoi Mr Roach, ja hän tyhjensi lasinsa tyytyväisemmän näköisenä, kuin hän tähän saakka oli ollut.

"Katsokaa," sanoi Kenelm, "meidän täytyy, niinkuin muissa filosofiian kysymyksissä, turvautua induktiiviseen todistamiseen ja johtaa teoriiojamme niistä tosi-asioista, jotka ovat meidän tietomme piirin sisäpuolella. No niin, onko todella niin, että vanhat piiat ja vanhat nuoret miehet ovat enemmän edistyneet henkisessä katsannossa kuin naineet? Viettävätkö he, niinkuin hindulainen dervishi, aikansa hiljaisuudessa jumalisuuden täydellisyyttä ja onnea tutkistellen? Minä en suinkaan tahdo tylysti puhua vanhoista piioista ja vanhoista nuorista miehistä. Minulla on kolme tätiä, jotka ovat vanhoja piikoja ja erittäin kunnollisia semmoisia; mutta minä olen varma siitä että he kaikki kolme olisivat olleet hauskempia seuraihmisiä ja henkisesti yhtä lahjakkaita, jos he olisivat joutuneet onnellisiin naimisiin ja hyväilleet lapsiansa, sen sijaan että he polvirakkiansa hyvälevät. Minulla on serkkukin, joka on vanha nuori mies, Chillingly Mivers, jonka tunnette. Hän on niin hyvä kuin ihminen voi olla. Mutta, Jumala varjelkoon! mitä henkisiin miettimisiin tulee, hän ei voisi olla maallisiin enemmän mieltynyt, jos hänellä olisi ollut yhtä monta vaimoa kuin Salomolla ja yhtämonta lasta kuin Priamolla. Ja lopuksi, eikö puolet erehdyksistä tässä maailmassa ole tulleet siitä, että ihmisen henkistä ja siveellistä luontoa on eroitettu? Eikö ihminen yhteydessä kanssaihmistensä kanssa 'enkeleitä lähesty'? Ja eikö siveellinen järestö ole oikea jänterejärestö?

"Minä kysyn tätä teiltä suurimmalla nöyryydellä. Minä odotan sellaisia vastauksia, jotka täydellisesti järkeäni tyydyttävät, ja minä tulen olemaan iloinen, jos niin tapahtuu. Sillä kiistan juurella on rakkauden himo. Ja rakkaus on varmaankin hyvin häiritsevän ikävä liikutus, ja se on saattanut monta sankaria ja viisasta kummastuttaviin heikkouksiin ja tuhmuuksiin."

"Hiljaa, hiljaa, Mr Chillingly; älkää liioitelko. Rakkaus on epäilemättä -- tuota -- häiritsevä himo. Mutta jokainen liikutus, joka muuttaa elämää liikkumattomasta lätäköstä raittiiksi ja kohisevaksi virraksi, on lätäkölle hyvin häiritseväinen. Ei ainoastaan rakkaus ja muut samankaltaiset himot -- niinkuin kunnianhimo --, vaan tutkistelemusky'ynkin käyttäminen, joka on alituisessa työssä, muuttaen aatteitamme, on hyvin häiritsevä. Rakkaudella, Mr Chillingly, on hyvät sekä huonot puolensa. Pitäkää huolta putellista."

_Kenelm_ (pitäen huolta putellista): "Niin, niin; te teette aivan oikein siinä, että koetatte vahvistaa vastustajan asiaa, ennenkuin kumootte sen -- niin tekevät kaikki hyvät teoriian tutkijat. Suokaa anteeksi, jos minä en ole oikein taitava tässä todistamisen mutkassa. Otaksukaa että minä tiedän kaikki, mitä voidaan sanoa tämän terveen ymmärryksen kieltämisen hyväksi, jota tunnetaan tuolla kauniilla nimellä 'rakkaus', ja joka muuttuu asian hävittämiseksi."

_Hänen arvoisuutensa Decimus Roach_ (epäävästi): "Hävittämiseksi? Kuinka! Himot ovat juurtuneet inhimilliseen järestöön osana siitä, eikä niitä voi niin helposti hävittää kuin te näytätte luulevan. Kun hyvin kasvatettu ja terve-järkinen mies käsittää rakkauden järkevästi ja siveellisesti, on se -- on se --."

_Kenelm_: "No, mitä se on?"

_Hänen arvoisuutensa Decimus Roach_: "Se -- se -- se on -- asia, jota ei saa halveksia. Se on, niinkuin aurinko, elämän suuri koloristi, Mr Chillingly. Ja te olette aivan oikeassa -- siveellinen järestö vaatii jokapäiväistä harjoitusta. Mikä voi antaa tätä harjoitusta yksinäiselle miehelle, kun hän tulee siihen ikään, että hän ei voi istua kuusi tuntia peräkkäin jumalallista olemusta miettien; ja kun luuvalo tai muut taudit estävät häntä menemästä lähetyssaarnaajana seikkailuille Afrikan raakalaisten luo? Sillä ijällä vaatii luonto, joka tahtoo tulla kuulluksi, oikeutensa, Mr Chillingly. Hellä naisellinen kumppani rinnalla, viattomia pieniä lapsia, jotka kapuilevat ylös polvelle -- mikä herttainen, lumoava kuva! Kuka voi olla kyllin raaka sitä hävittämään, kuka voi olla kyllin hurja maalaamaan sen yli pylväällä yksinään istuvan pyhän Simon'in kuvan! Vielä lasillinen. Ettehän te juo, Mr Chillingly."

"Minä olen juonut kylläksi," vastasi Kenelm tylysti, "uskoakseni että näen kaksi asiaa yht'aikaa. Minä luulin, että edessäni istui rakkauden epäterveellisyyden ja avioliiton kurjuuden ankara vastustaja. Mutta nyt luulen kuulevani itkusuisen herkkätuntoisen ihmisen, joka tuo esiin typeryyksiä, joita toinen Decimus Roach jo on vääriksi todistanut. Varmaa on että minä näen kaksi asiaa yhtaikaa, tai että te huvitatte itsenne pilkkaamalla minun vetomistani teidän viisauteenne."

"Ei niin, Mr Chillingly. Mutta asia on se, että minä olin nuori, kun tuon kirjan kirjoitin, ja nuoruus on innokas ja yksipuolinen. Samalla kuin halveksin niitä liiallisuuksia, joihin rakkaus voi heikkopäisiä saattaa, myönnän nyt sen hyviä vaikutuksia, kun sitä, niinkuin jo ennen sanoin, käsitetään järjellisesti -- järjellisesti, nuori ystäväni. Siinä elämän aikakaudessa, jolloin arvostelukyky on kypsynyt, naisellisen ystävän sulostuttava seura ei voi olla mieltä miellyttämättä ja poistamatta sitä kolkkoa kuuraa, johon yksinäisyys aikaa voittaen jähmettyy. Sanalla sanoen, Mr Chillingly, tultuani siihen vakuutukseen, että erehdyin liian rohkeasti esiteltyyn mielipiteeseni katsoen, on velvollisuuteni totuutta ja ihmissukua kohtaan tunnustaa kääntymykseni maailmalle. Ja minä olen aikeissa tulevassa kuussa mennä naimiseen nuoren ladyn kanssa, joka --."

"Ei sanaakaan enää, Mr Roach. Se mahtaa olla ikävä aine teille. Jättäkäämme se."