Part 29

Lapset ovat tulleet -- niitä on noin kolmenkymmenen paikkeilla, kauniita kuin englantilaiset lapset yleensä ovat, onnellisia iloitessaan kesästä ja päiväpaisteesta, kukkaiskentistä ja katetusta pöydästä, jota suojasi kastanjapuiden väliin levitetty telttakangas ja jonka mattona oli nurmi.

Kenelm oli epäilemättä oikein hyvällä tuulella tässä banketissa ja teki parastansa yleistä iloa lisätäksensä, sillä kun hän puhui, kuuntelivat lapset hartaasti, ja kun hän lopetti, nauroivat he iloisesti.

"Ne kauniit kasvot, jotka lupasin saavanne nähdä," kuiskasi Mrs Braefield, "eivät vielä ole täällä. Minä sain kirjeen nuorelta ladylta, jossa hän sanoo Mrs Cameron'in olevan vähävoimaisen tänään, mutta toivoo hänen sen verran paranevan, että hän voi tulla vähän myöhemmin iltapuolella."

"Saanko luvan kysyä kuka on Mrs Cameron?"

"Ah! vallanhan unohdin että olette muukalainen täällä. Mrs Cameron on se täti, jonka luona Lily asuu. Eikö Lily ole kaunis nimi?"

"Erittäin kaunis! se tarkoittaa valkopäistä ja ohutkortista kehrääjää, joka ei kehrää."

"Siinä tapauksessa nimi valehtelee minun Lilyyni nähden, niinkuin saatte nähdä."

Lapset päättivät nyt syömisensä ja lähtivät tanssimaan lehtokujaan violiinin soiton mukaan, jota soitti yhden lapsen iso-isä. Sillä aikaa kuin Mrs Braefield järesti tanssin, käytti Kenelm tilaisuutta vetäytyäksensä pois nuoren kahdentoista vuotiaan neidon luota, joka banketissa oli hänen vieressänsä istunut ja niin mieltynyt häneen, että hän alkoi pelätä, tämän lupaavan ei milloinkaan hänestä eroavansa, ja lähti huomaamatta pois.

On hetkiä, jolloin toisten ilo vaan tekee meitä huolenalaisiksi, etenkin vilkasluontoisten lasten ilo, joka sotii meidän omaa rauhallista käytöstämme vastaan. Kenelm hiipi tiheän viidakon läpi, jossa seljakukat jo olivat kuihtuneet, ja tuli yksinäiselle paikalle, joka esti hänen kulkuaan ja tarjosi hänelle lepoa. Se oli ympyriäinen muodoltaan ja sitä ympäröi piste-aita, jonka vieressä kasvoi ruusuja, täynnä lehtiä ja kukkia. Tämän keskellä oli pieni suihkulähde ja perä-alassa kohosi muhkeain puiden rungot, joiden yli aurinko loi hohteensa, mutta jotka itse estivät takana olevaa taivaanrantaa näkymästä. Aivan kuin elämässä suuret valtaavat himot -- rakkaus, kunnianhimo, halu saada valtaa, tai kultaa, tai mainetta, tai tietoa -- muodostavat nuoruutemme lyhytaikuisten kukkaisten komean perä-alan, kohoittavat meidän silmämme niiden hymyilevien kukkien yli näkemään vilahdusta korkeammasta valasta, kuitenkin, kuitenkin estävät meitä näkemästä sitä avaruutta, joka leviää niiden takana ja ulkopuolella.

Kenelm heittäysi nurmikolle suihkulähteen viereen. Kaukaa kuului lasten huuto ja nauru heidän leikkiessään ja tanssiessaan. Näin kaukaa niiden ilo ei tehnyt hänen mieltänsä kolkoksi -- hän ihmetteli mikä siihen oli syynä; ja mietiskelevässä uneilemisessa hän aikoi tehdä tätä itselleen selväksi. "Runoilija", tällaiset olivat hänen hitaat ajatuksensa, "on meille kertonut, että etäisyys tekee näkö-alan viehättäväksi! ja vertaa siten toivon harhaluuloa etäisyyden viehätykseen. Mutta runoilija rajoittaa oman kuvansa. Etäisyys viehättää sekä korvaa että näköä, eikä ruumiillisia aistia yksistään. Muiston, ei vähemmän kuin toivon, on tuota 'etäällä olevaa' kiittäminen suloudestansa.

"Minä en voi ajatella jälleen olevani lapsi, kun olen keskellä telmäävää lapsijoukkoa. Mutta sellaisena kuin niiden melu kuuluu tänne: lievennettynä ja hiljentyneenä, voisin helposti uneilla itseni takaisin lapsuuteeni ja koulun menetettyihin leikkikenttiin.

"Niin varmaankin on surunkin laita: kuinka toisellainen on kauhistavainen tuska ja ikävöiminen hiljan kuollutta rakasta olentoa, kuin hiljainen kaipaus muutamia vuosia sitten taivaasen mennyttä ystävää! Niin on runotaidonkin laita: kuinka väkivaltaisesti täytyy sen, surunäytelmän mahtavia tunteita enteillessä, poistaa näyttelijät luotamme, sen mukaan kuin liikutusten tulee kiihtyä, ja surunäytelmän tulee huvittaa meitä niiden kyyneleiden kautta, jotka se vaikuttaa! Ajatelkaa kuinka me pettyisimme, jos runoilija näyttämölle asettaisi jonkun järkevän herrasmiehen, jonka kanssa eilen olimme päivällisellä, ja joka huomattiin tappaneen isänsä ja naineen äitinsä. Mutta kun Oidipos tämän onnettoman erehdyksen tekee, niin ei kukaan siitä hämmästy. Oxford on yhdeksännessätoista vuosisadassa pitkän matkan päässä Thebestä 3000 tai 4000 vuotta.

"Ja", jatkoi Kenelm, joka tunki yhä syvemmälle filosoofisen arvostelun labyrintteihin, "vaikka runoilijan, silloinkin kun hän puhuu henkilöistä ja asioista, jotka ovat lähellä niitä, jotka jokapäivä näemme, antaisi heille runollisen viehätyksen, täytyy hänen turvautua jonkimoiseen siveelliseen tai psykoloogiseen etäisyyteen; kuta lähemmäksi he ovat meitä ulkonaisiin kohtiin nähden, sitä etäämpänä heidän täytyy olla joihinkin sisällisiin omituisuuksiin katsoen. Wertherin ja Clarissa Harlowen sanotaan olleen samanaikuiset taiteelliseen luomiskykyyn ja ulkonaisen realismin vähäpätöisimpiin erityiskohtiin nähden; mutta kuitenkin he kohta eroavat meidän jokapäiväisestä elämästämme katsantotapansa ja kohtalonsa kautta. Me tiedämme että vaikka Werther ja Clarissa ovat monessa katsannossa meitä niin lähellä, että me olemme yksimieliset heidän kanssaan, niinkuin ystäväin ja sukulaisten kanssa, ovat he kuitenkin runollisen ja ihannoivan luonteensa suhteen niin kaukana meistä, kuin he kuuluisivat Homeroon aikakauteen; ja tämä se on, joka luo viehätystä itse tuskaan, jota heidän kohtalonsa meissä synnyttää. Niin otaksun olevan rakkaudenkin laidan. Jos rakkautemme on saava runollisen muodon, niin täytyy rakastaa jotakuta, joka on siveellisesti kaukana meistä jokapäiväisistä olennoista; sanalla sanoen, jotakuta, joka on eroavainen meistä ominaisuuksiin katsoen, jota emme milloinkaan voi saavuttaa tahi himmentää meidän ominaisuuksiemme kautta; jotta rakastetussa aina on jotain ideaalista -- salaperäistä -- 'auringon valaisema vuorenhuippu, joka koskee taivaasen!'"

Tässä Kenelmin ajatukset vähitellen liukuivat uneilemisien alueelle. Hän sulki silmänsä väsyneenä; hän ei nukkunut eikä ollut oikein hereillään: niinkuin me väliin selkeinä kesäpäivinä, kun panemme pitkäksemme nurmikolle, suljemme silmämme ja kuitenkin epäselvästi näemme kultaista hohdetta, joka unisia silmäluomia kostuttaa; ja tämän valon läpi tulee ja menee unen kaltaisia kuvia, vaikka tiedämme ettemme unta näe.

VIIDES LUKU.

Tästä puoleksi nukkuvasta, puoleksi tiedottomasta tilasta Kenelm herätettiin hitaasti ja vastenmielisesti. Jotakin kosketti hiljaa hänen poskeansa -- vielä kerta, vähän kovemmin; hän aukaisi silmänsä -- ne kohtasivat ensin kaksi pientä ruusunuppua, jotka olivat sattuneet hänen kasvoihinsa, sitten pudonneet hänen rinnallensa; ja sitten, katsellessaan ylös, hän piste-aidan aukossa näki tytön nauravat kasvot. Tytön käsi oli vielä ylösnostettuna ja siinä oli vielä ruusunuppunen; mutta tämän lapsen takana näkyivät toiset kasvot, yhtä viattomat mutta paljoa suloisemmat -- ensi nuoruudessansa olevan tytön kasvot, jota piste-aitaa koristavat kukkaset kehyksenä ympäröivät. Kuinka hyvin nämä kasvot sopivat yhteen kukkaisten kanssa! Ne näyttivät olevan niiden haltiattaren henki.

Kenelm säpsähti ja nousi seisoalleen. Lapsi, sama, jonka luota hän niin epäkohteliaasti oli hiipinyt, juoksi piste-aidassa olevasta pienestä portista hänen luokseen. Sen kumppani katosi.

"Tekö se olitte?" sanoi Kenelm lapselle -- "tekö minua niin julmasti kohtelitte? Kiittämätön olento! Enkö minä teille antanut parhaimmat mansikat mitä vadissa oli ja kaiken kermani?"

"Mutta miksi juoksitte pois ja piiloititte itsenne kun teidän olisi tullut tanssia minun kanssani?" vastasi nuori lady ja vältti siten, sukunsa vainun mukaan, vastata siihen soimaukseen, jonka hän oli ansainnut.

"Minä en juossut pois, ja selväähän se on, ett'en aikonut itseäni piiloittaa, koska niin helposti minun löysitte. Mutta kuka oli se nuori lady, joka oli teidän kanssanne? Minä luulen että hänkin heitti kukkanuppuja minun päälleni, sillä hän näkyy juosseen tiehensä piilottelemaan itsensä."

"Ei, sitä hän ei tehnyt; hän koetti estää minua, ja te olisitte saaneet päällenne vielä yhden ruusunupun -- ja paljon isomman -- jos hän ei olisi käsivarteeni tarttunut. Ettekö tunne häntä -- ettekö Lilyä tunne?"

"En; vai on se Lily. Teidän pitää esitellä hänet minulle."

He olivat nyt astuneet pienestä portista, joka oli vastapäätä sitä polkua, jota pitkin Kenelm oli kulkenut sinne, ja tulivat suoraan puistoon. Täällä olivat lapset kokoontuneina vähän matkaa heistä, muutamat makasivat nurmikossa, toiset kävelivät edes takaisin tanssin lomahetkinä.

Piste-aidan ja lasten välillä olevalla aukealla paikalla käveli Lily yksin nopein askelin. Lapsi lähti Kenelmin luota ja riensi ystävänsä jälkeen, jonka se pian saavutti, kuitenkin saamatta häntä pysähtymään. Lily ei pysähtynyt ennenkuin hän saapui tanssipaikalle, ja täällä kaikki lapset kokoontuivat hänen ympärillensä ja kätkivät hänen suloisen muotonsa Kenelmin silmiltä.

Ennenkuin Kenelm ennätti paikalle, tuli Mrs Braefield hänelle vastaan.

"Lily on tullut!"

"Minä tiedän sen -- olen nähnyt hänen."

"Eikö hän ole kaunis?"

"Minun pitää nähdä häntä likempää, voidakseni arvostelijan tapaan vastata kysymykseenne; mutta ennenkuin minua esittelette, sallitte kai minun kysyä kuka ja mikä Lily on."

Mrs Braefield oli hetken aikaa vaiti ennenkuin hän vastasi, ja vastaus oli kuitenkin kyllin lyhyt tarvitsematta pitkää miettimisen aikaa. "Hän on Miss Mordaunt, orpo lapsi; ja hän asuu, niinkuin jo teille kerroin, tätinsä, Mrs Cameron'in luona, joka on leski. Heillä on noin peninkulman päässä täältä mitä kaunein huvila, minkä näkee virran tai oikeammin joen varrelta. Mrs Cameron on hyvin hyvä ja suora ihminen. Mitä Lily'yn tulee, voin hyvällä omalla tunnolla kiittää ainoastaan hänen kauneuttansa, sillä koska hän vielä on lapsi -- on hänen sielunsa vielä muodostumaton."

"Oletteko milloinkaan tavannut miestä, vielä vähemmin naista, jonka sielu on ollut täydellisesti muodostunut?" jupisi Kenelm. "Minä olen varma siitä että minun sieluni ei ole, eikä milloinkaan tulekaan siksi täällä maan päällä."

Mrs Braefield ei kuullut tätä, matalalla äänellä lausuttua muistutusta. Hän haki silmillään Lilyä; ja kun hän vihdoin hänen näki, häntä ympäröiväin lasten erotessa uudelleen tanssimaan ruvetaksensa, kävi hän Kenelmin käsivarteen, vei hänen nuoren ladyn luo, jossa säännöllinen esitteleminen tapahtui.

Niin säännöllinen kuin se voi olla tällä auringon-valaisemalla nurmikolla, kesä-ilon ja lasten naurun keskellä. Tällaisella paikalla ja tällaisissa oloissa tavanmukaisuudet eivät kauan kestä. En tiedä mistä se tuli, mutta muutamissa minuuteissa olivat Kenelm ja Lily herenneet olemasta muukalaisia toinen toisillensa. He istuivat erikseen leikkivistä lehmuksien varjostamalle penkille; mies kuunteli silmät alaspäin luodut, tyttö katseli vilkkain silmin väliin maahan, väliin taivaasen, ja puhui vapaasti, iloisesti -- niinkuin hilpeän virran lirinä, hopeanheleällä äänellä ja säkenöivin, värähtelevin hymyin.

Tämä on kieltämättä vallan vastoin tapaa sivistyneessä seura-elämässä. Tämän tavan mukaan tulee miehen ehdottomasti puhua ja tytön kuunnella; mutta minä kerron asiat suoraan, semmoisina kuin ne olivat. Ja Lily ei tuntenut enemmän salongi-elämän tavoista kuin pesästään vastalentänyt leivo tuntee laulunopettajaa ja häkkiä. Hän oli vielä monessa katsannossa lapsi. Mrs Braefield oli oikeassa -- hänen sielunsa oli vielä muodostumaton.

Mistä hän puhui, heidän ensi kerta puhellessansa toistensa kanssa, sitä en oikein varmaan tiedä, ainakaan en voisi sitä paperille panna. Minä pelkään että se oli hyvin itsekästä, niinkuin lasten puhe ylipäänsä on -- hän puhui itsestään ja tädistään, ja kodistaan ja ystävistään, joiden joukossa Clemmy oli etevin. Clemmy oli sama tyttö, joka oli Kenelmiin mieltynyt. Ja kaiken tämän juttelemisen läpi vilahti terävän ymmärryksen, vilkkaan mielikuvituksen -- jopa runollisen mielen ja tunteen säteitä. Se oli kyllä lapsen puhetta, mutta ei suinkaan typerän lapsen.

Mutta niin pian kuin tanssi oli päättynyt, kokoontuivat lapset taas Lilyn ympärille. Hän oli nähtävästi kaikkein lemmittyinen; ja koska hänen kumppaninsa nyt olivat väsyneet tanssimiseen, ehdoiteltiin uusia leikkejä, ja Lily vietiin pois "sokkosille."

"Minä olen hyvin iloinen siitä, että saan tehdä tuttavuutta teidän kanssanne, Mr Chillingly," sanoi suora, miellyttävä ääni; ja hyvin puettu, hyvännäköinen mies ojensi kätensä Kenelmille.

"Mieheni," sanoi Mrs Braefield, ja hänen katseensa osoitti hiukan ylpeyttä.

Kenelm vastasi sydämellisesti talon isännän kohteliaisuuksiin; tämä oli vastikään palannut konttooristansa kaupungissa ja jättänyt kaikki huolensa jälkeensä. Ei tarvinnut muuta kuin katsella häntä, huomataksensa että hän oli onnellinen ja ansaitsi sitä olla. Hänen kasvoistansa näki että hän oli järkevä ja hyvänluontoinen mies -- ennen kaikkea toimelias ja ponteva luonteeltaan. Hänen otsansa oli leveä ja sileä, silmät vilkkaat ja ruskeat, huulet ja leukaluut vankat; hän oli erittäin tyytyväinen itseensä, kotiinsa, maailmaan yleensä, joka tyytyväisyys levisi yli hänen teeskentelemättömän hymyilynsä ja ilmaisi itsensä hänen äänensä metallintapaisessa helähdyksessä.

"Te jäätte tietysti päivälliselle meille," sanoi Mr Braefield; "ja jos ei teidän välttämättömästi tarvitse olla kaupungissa tänä yönä, niin toivon että pidätte hyvänä vuoteen täällä."

Kenelm epäsi.

"Viipykää ainakin huomiseksi," sanoi Mrs Braefield. Kenelm epäsi vieläkin; mutta evätessänsä hänen silmänsä lankesivat Lily'yn, joka nojasi keski-ikäisen ladyn käsivarteen ja läheni emäntää -- nähtävästi jäähyväisiä sanomaan.

"Minä en voi niin houkuttelevaa kutsumusta vastustaa," sanoi Kenelm ja vetäytyi vähän Lilyn ja hänen kumppaninsa taakse.

"Paljon kiitoksia näin hauskasta päivästä," sanoi Mrs Cameron emännälle. "Lilyllä on ollut erinomaisen lysti. Minusta on vaan ikävä ettemme voineet aikaisemmin tulla."

"Jos menette kotiin jalkaisin," sanoi Braefield, "niin suokaa minun tulla kanssanne. Minä tahtoisin puhua puutarhurinne kanssa hänen orvokeistansa -- ne ovat paljon kauniimmat kuin minun."

"Siinä tapauksessa minäkin saan tulla?" sanoi Kenelm Lily'lle. "Kaikista kukista minä pidän orvokkeja suurimmassa arvossa."

Moniaita minuutia sen jälkeen Kenelm ja Lily kulkivat pienen joen reunaa pitkin, joka joki laski Thames'iin -- Mrs Cameron ja Mr Braefield kävivät edellä, sillä polku oli niin kapea, että ainoastaan kaksi voi kulkea rinnakkain.

Äkkiä Lily juoksi hänen luotansa, harvinaisen perhosen houkuttelemana -- luulen että sitä sanotaan Marokkon Keisariksi -- joka keltasiipisenä kimalteli ruovostossa. Tytön onnistui saada tämä kuljeksija kiinni olkihattuunsa, jonka yli hän heitti silmikkonsa. Tämän erinomaisen pyynnin jälkeen hän ylpeänä palasi Kenelmin luo.

"Kokoiletteko hyönteisiä?" sanoi tämä filosoofi, niin hämmästyneenä kuin hän luontonsa mukaan voi jostakin olla.

"Ainoastaan perhosia," vastasi Lily; "ne eivät ole hyönteisiä, niinkuin tiedätte; ne ovat sieluja."

"Te tarkoitatte sielujen vertauskuvia -- semmoisiksi ainakin kreikkalaiset kauniisti niitä esittelivät."

"Ei, todellisia sieluja -- pienten lasten sieluja, jotka kuolevat kastamattomina kehdoissansa; ja jos niitä hoidetaan, ja ne eivät joudu lintujen syötäviksi, vaan saavat elää vuoden, niin niistä tulee haltiattaria."

"Se on hyvin runollinen ajatus, Miss Mordaunt, ja se perustuu yhtä järkeviin todisteihin, kuin muut väitteet yhden luodun olennon muuttumisesta toiseksi. Kenties te voitte tehdä mitä filosoofit eivät voi -- kertoa minulle miten olette oppinut että uusi aate on järkähtämätön tosiasia?"

"En tiedä," vastasi Lily ja näytti hyvin hämmästyneeltä; "ehkä olen oppinut sitä kirjasta, tai kenties olen nähnyt unta siitä."

"Ette voisi viisaampaa vastausta antaa, jos olisitte filosoofi. Mutta te puhutte perhosten hoitamisesta; miten te niitä hoidatte? Pistättekö ne lasiseen laatikkoon pistettyihin neuloihin?"

"Pistääkö niitä! Kuinka voitte niin julmasti puhua? Te ansaitsisitte tulla haltiattareilta pistetyksi."

"Minä pelkään," ajatteli Kenelm sääliväisesti, "ett'ei kumppanillani ole sielua, jota voisi muodostaa; että hän on sellainen, jota niin kauniisti sanotaan viattomaksi olennoksi!"

Hän pudisti päätänsä ja oli vaiti.

Lily jatkoi:

"Minä näytän kokoelmani, kun tulemme kotia -- ne näyttävät niin onnellisilta. Minä olen varma siitä että muutamat niistä tuntevat minua -- ne tahtovat ruokaansa minun kädestäni. Yksi ainoa on kuollut minulta, siitä kuin viime kesällä rupesin niitä kokoilemaan."

"Ne on siis olleet teillä vuoden; niiden olisi jo pitänyt muuttua haltiattareksi."

"Luulenpa että moni niistä jo on siksi muuttunutkin. Minä tietysti päästän pois kaikki, jotka kaksitoista kuukautta ovat minun luonani olleet -- tiedättehän ett'ei ne häkissä voi haltiattareksi muuttua. Nyt on minulla jäljellä ainoastaan ne, jotka tänä vuonna tai viime syksynä otin kiinni; kauneimmat eivät tule näkyviin ennenkuin syksyllä."

Tyttö painoi tässä paljaan päänsä olkihatun yli, ja lausui lempeitä sanoja vangille. Sitten hän taas katsoi ylös ja loi silmäyksen ympärilleen, ja seisahtui äkkiä, huudahtaen:

"Kuinka voivat ihmiset asua kaupungeissa -- kuinka voivat ihmiset sanoa että heillä milloinkaan on ikävä maalla? Katsokaa," jatkoi hän vakaasti ja innokkaasti -- "katsokaa tuota korkeata mäntyä, jonka pitkät oksat ulottuvat veden yli; katsokaa kuinka sen varjot vaihtelee, tuulen tarttuessa sen oksiin, ja kuinka varjo vaihettelee auringonsäteiden leikkiä veden kalvolla:

"Notkistakaa latvojanne, männyt, Kuni kaikki kasvit, Herraa palvellen."

"Mikä musiikin vaihetusta mahtaa olla luonnon ja runoilijan välillä!"

Kenelm säpsähti. Tämäkö "viaton olento"! -- tällä tytölläkö ei olisi sielua, jota voisi muodostaa! Hänen läsnäollessansa Kenelm ei voinut olla törkeä, hän ei voinut puhua luonnosta mekanismina, valheellisena humbug'ina niinkuin hän oli tehnyt runoilijan kanssa puhuessaan. Hän vastasi totisesti:

"Luoja on suonut koko luodulle maailmalle puhetaidon, mutta ne sydämet ovat harvat, jotka voivat sitä selittää. Onnelliset ne, joille se ei ole muukalainen kieli, jota huolella ja vaivalla on opittu, vaan paremmin äidinkieli, jota tietämättä on suuren äidin huulilta oppinut. Niiden mielestä perhosen siipi kyllä voi kohota taivaasen haltiattaren sielun kanssa!"

Kun hän herkesi puhumasta, kääntyi Lily ja katseli ensi kerran tarkasti hänen mustiin, lempeihin silmiinsä; sitten hän pani kepeän kätensä Kenelm'in käsivarrelle ja sanoi hiljaa: "Puhukaa enemmän -- puhukaa niin; minusta on hauska kuulla teitä."

Mutta Kenelm ei enää puhunut. He olivat nyt saapuneet Mrs Cameron'in huvilan puutarhan portille, ja molemmat vanhemmat henkilöt, jotka kävivät edellä, pysähtyivät portilla ja kulkivat heidän kanssansa taloon.

Se oli pitkä, matala, säännötön rakennus, ilman rakennustaiteellisen kauneuden vaatimuksia, mutta erittäin soma -- kukkatarha, jonka kukkalavoissa kukat olivat värien mukaan järjestetyt, ja joka vietti joen ruohoiselle rannalle päin; juuri sillä kohdalla joki muodosti järvenmuotoisen lammen, joka kumpaisessakin päässä kapeni sulkulaitoksien kautta, joista vaahtoiset vedenputoukset heittäysivät alas suloisesti kohisten. Joen rannalla oli yksinkertainen istumapaikka, jota ison halavan riippuvat oksat osaksi suojasi.

Rakennuksen sisusta vastasi kaikin puolin ulkonaiseen -- se oli maalainen huvila, mutta ilmoitti silminnähtävää hienoa aistia huoneiden järjestämisessä, pieneen eteiseen saakka, jonka seiniä koristi pompejilaiset frescomaalaukset.

"Tulkaa katsomaan perhos-häkkiäni," kuiskasi Lily.

Kenelm seurasi häntä sen lasi-oven läpi, joka vei puutarhaan; ja pienen kasvihuoneen toisessa päässä oli näiden omituisten lemmityisten asunto. Se oli pienen huoneen kokoinen; kolme sivua oli hienoa rautalankaverkkoa, sillä täällä oli musliinista tai muusta ohuesta kankaasta tehtyjä poimutelmia, väliin sitä peitti, milloin sisäpuolelta milloin ulkopuolelta, kauniit kiertokasvit; keskellä oli vesisäiliö, josta taivaankaaren kaltainen vesisuihku kohosi. Lily nosti varovasti ylös oven, joka oli sysättävä ylös ja alas, ja meni sisään, sulkien sen jälkeensä. Hänen tulonsa pani joukon hienoja siipiä liikkeelle, muutamat liipotteli hänen ympärillensä, toiset olivat rohkeammat ja asettuivat hänen hiuksilleen ja vaatteilleen. Kenelmin mielestä hän ei ollut syyttä kehunut, sanoessansa että muutamat perhoista olivat oppineet häntä tuntemaan. Tyttö päästi Marokkon Keisarin hatustansa; se lensi pelkäämättä hänen ympärillänsä, ja katosi sitten kiertokasvien lehtien taakse. Lily aukaisi oven ja tuli ulos.

"Olen kuullut puhuttavan filosoofista, joka kesytti ampiaisen," sanoi Kenelm, "mutta en ole milloinkaan ennen kuullut että nuori lady kesyttää perhosia."

"Ei", sanoi Lily ylpeästi; "luulen olevani ensimmäinen, joka on sitä koettanut. Kenties en olisi koettanutkaan, jos minulle olisi kerrottu että toisien on onnistunut tehdä sitä ennen. En kuitenkaan ole täydelleen onnistunut. Mutta yhdentekevä; jos ne eivät minua rakasta, niin minä rakastan niitä."

He palasivat salongiin, ja Mrs Cameron kääntyi Kenelm'iin:

"Tunnetteko hyvin tätä seutua, Mr Chillingly?"

"Se on vallan outo minulle, ja se on enemmän maalainen, kuin moni kauempana Londonista oleva seutu."

"Se on onni enimmille kotiseuduillemme," sanoi Mr Braefield; "ne välttävät sen kautta tehdaskaupunkien savua ja melua, ja maanviljelys-tiede ei ole niiden lehteviä pensasaitoja hävittänyt. Viheriäin niittyjemme läpi kulkevain polkujen molemmin puolin kasvaa yhtä paljon kiertokasveja ja puna-apiloita kuin silloin kun Izaak Walton kuljeksi niitä myöten onkimatkoillansa virralle."

"Sanooko kansantaru hänen onkineen tässä joessa? Minä luulin hänen oleskelleen toisella puolella Londonia."

"Se on mahdollista; minä en paljon tiedä Walton'ista ja hänen taiteestansa; mutta tuolla salpauksen toisella puolella on vanha huvihuone, jonka seinään on leikattu nimi Izaak Walton, mutta onko hän itse sen tehnyt, tai joku toinen, sitä en voi sanoa? Onko Mr Melville hiljan täällä käynyt, Mrs Cameron?"

"Ei, ei moneen kuukauteen."

"Hänellä on ollut erinomainen menestys tänä vuonna. Toivokaamme että maailma vihdoin viimeinkin tunnustaa hänen neronsa. Minä aioin ostaa hänen maalauksensa, mutta en saapunut ajoissa -- Manchesterilainen ennätti ennen minua."

"Kuka on Mr Melville? sukulainenko teille?" kuiskasi Kenelm Lily'lle.

"Sukulainen! -- sitä en varmaan tiedä. Mutta minä luulen sen, koska hän on holhojani. Mutta minä en rakastaisi häntä enemmän, vaikka hän olisi likeisin omaiseni maan päällä," sanoi Lily innokkaasti; posket lensivät punaisiksi ja vedet nousi silmiin.

"Ja hän on taiteilija -- maalari?" kysyi Kenelm.

"Niin, ei kukaan maalaa niin kauniita kuvia kuin hän -- ei kukaan ole niin taitava, niin hyvä."

Kenelm koetti muistutella oliko hän kuullut puhuttavan maalarista, nimeltä Melville, mutta turhaan. Kenelm tunsi kuitenkin hyvin vähän maalareita -- ne eivät hänen tiellensä sattuneet; ja hän myönsi itsellensä hyvin nöyrästi, että voi löytyä monta mainiota elämää maalaria, joiden nimet ja teokset olivat hänelle tuntemattomat.

Hän katseli seiniä. Lily käsitti hänen katseensa. "Täällä ei ole hänen kuviansa," sanoi hän; "minun huoneessani on yksi. Minä näytän sen teille, kun tulevalla kertaa tulette tänne."

"Ja nyt," sanoi Mr Braefield, nousten istualta, "täytyy minun puhua teidän puutarhurinne kanssa ja sitten menemme kotia. Me syömme päivällistä aikaisemmin täällä kuin London'issa, Mr Chillingly."

Kun molemmat herrasmiehet olivat ottaneet jäähyväiset ja menivät eteiseen, saattoi Lily heitä ja sanoi Kenelm'ille: "Mihin aikaan tulette huomenna kuvaa katsomaan?"

Kenelm käänsi päänsä toisaalle ja vastasi sitten, vaikka ei kohteliaasti, niinkuin hän tavallisesti teki, vaan lyhyesti ja jörösti:

"Minä pelkään, etten voi tulla huomenna. Minä olen auringon nousun aikana oleva kaukana täältä."

Lily ei vastannut mitään, vaan meni takaisin sisään.