Part 28

"En, sitä en tehnyt," sanoi Tom; "minä olin tehnyt itselleni sen lupauksen, ett'en milloinkaan enää käyttäisi väkivaltaa, jos voisin sitä välttää. Minä otin häntä toisella kädellä kauluksesta kiinni ja toisella vyöstä, ja viskasin hänen pensaasen -- aivan hiljaa. Hän kömpi pian siitä ylös, sillä hän on notkea pieni veitikka, ja alkoi haukkua ja pauhata. Mutta minä hillitsin itseäni ja sanoin kohteliaasti: 'Pikku herraseni, suuret sanat eivät luita muserra; mutta jos te vielä milloinkaan Mrs Somers'ia kiusaatte, niin minä kannan teidät hänen puutarhaansa ja pistän teidät lammikkoon ja kutsun kokoon koko kylän väen katsomaan teidän kömpivän siitä ylös; ja minä te'en sen nyt, joll'ette pötki tiehenne. Minä otaksun että olette kuullut nimeni -- minä olen Tom Bowles.' Tätä sanoessani kävivät hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet hyvin punaiset, vallan vaaleiksi, ja jupisten jotain, jota en kuullut, lähti hän tiehensä.

"Jessie -- minä tarkoitan Mrs Somers -- näytti ensimältä pelkäävän minua yhtä paljon kuin hän oli pelännyt kapteenia; ja vaikka minä tarjousin saattamaan häntä Miss Travers'in tykö, johon hän oli matkalla viemään koria, jota nuori lady oli tilannut, niin hän ei suostunut siihen, vaan lähti kotia. Se loukkasi minua, ja minä palasin samana iltana setäni luo; ja ei viipynyt monta kuukautta ennenkuin kuulin että kapteeni oli ollut kylläksi ilkeä asettamaan kilpailevan puodin kylään, ja että Will parka oli sairastunut ja että hänen vaimonsa samaan aikaan oli vähävoimainen, ja kerrottiin heidän olevan suuressa puutteessa ja kenties täytyisi myydä kaikki mitä heillä oli.

"Kun tämän kuulin, luulin että minun raaka puheeni oikeastaan oli niin kovin kapteenia suututtanut ja herättänyt hänen vihaansa, ja sentähden oli minun velvollisuuteni pitää huolta Will-parasta ja hänen vaimostaan. Minä en tiennyt miten voisin asiaa parantaa, mutta päätin kääntyä Miss Travers'in puoleen; ja jos milloinkaan on löytynyt hyvä sydän tytön rinnassa, on hänen sellainen."

"Siinä luulen teidän olevan oikeassa. Mitä Miss Travers sanoi?"

"Niin, tuskinpa tiedän mitä hän sanoi, mutta hän saattoi minun ajattelemaan, ja minä tulin miettineeksi että Jessie'lle -- Mrs Somers'ille -- olisi parempi muuttaa kauas pois kapteenin saavuttamista, ja että Will'ille olisi edullisempaa asua paikalla, joka olisi vähemmän erillään muusta maailmasta. Ja sitte minä kaikeksi onneksi sanomalehdessä lu'in että paperikauppa ynnä lainakirjasto oli myytävänä helppoon hintaan Moleswich'issa, Londonin toisella puolella. Minä lähdin sinne junalla ja katsoin puodin erittäin sopivaksi nuorelle parikunnalle, eikä antavan liian paljon työtä kumpaisellekaan; sitten menin Miss Tavers'in luokse, ja minulla oli rahasumma säästössä siitä kuin möin vanhan pajan ja talon-aseman, jota en tiennyt mihin käyttää; ja niin, sanalla sanoen, ostin tämän kauppaoikeuden, ja Will ja hänen vaimonsa asuvat nyt Moleswich'issa, jossa he menestyvät ja ovat onnelliset, toivoakseni, sir."

Tom'in ääni vapisi viimmeisiä sanoja lausuessansa, ja hän kääntyi äkkiä syrjään, pannen kätensä silmäinsä eteen.

Kenelm oli syvästi liikutettu.

"Ja he eivät tiedä mitä te olette heille tehnyt?"

"Ei suinkaan. Minä en luule, että Will olisi tahtonut olla minulle velkaa. Oh, sillä pojalla on oma mielensä, Jessie -- Mrs Somers -- olisi tuntenut itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi siitä, että olisin edes ajatellutkaan sellaista. Miss Travers toimitti kaikki. He ottivat vastaan rahat lainana, joka on määräajoilla maksettava. He ovat lähettäneet Miss Travers'ille osan rahoista takaisin, jotta tiedän heidän hyvin menestyvän."

"Oliko Miss Travers lainannut heille rahaa?"

"Ei; Miss Travers tahtoi ottaa siihen osaa, mutta minä pyysin hänen luopumaan siitä tuumasta. Se teki minut onnelliseksi että voin aivan yksin tehdä mitä tein, ja Miss Travers käsitti minua eikä ollut yksipäinen. Kenties he luulevat että se on Squire Travers tai joku toinen herrasmies, joka heitä säälii."

"Minä olen aina sanonut, että te olette jalomielinen mies, Tom. Mutta te olette jalomielisempi kuin luulin."

"Jos minussa jotain hyvää on, niin minun on kiittäminen teitä siitä, sir. Mikä juoppo, raju hirviö olinkaan kun ensin teidät tapasin! Matkustukset teidän kanssanne ja myöskin tuon toisen herrasmiehen puhe sekä tuo pitkä ystävällinen kirje, jonka teiltä sain, jossa ei teidän nimeänne ollut, ja joka oli ulkomailla kirjoitettu -- kaikki tämä muutti minun, niinkuin lapsi muuttuu kasvatuksen kautta."

"Olette varmaankin lukenut paljon siitä kuin erkanimme toisistamme?"

"Olen; minä kuulun nuorten miestemme lukuseuraan ja instituuttiin; ja kuin silloin saan kirjan käteeni, etenkin hyvästi kirjoitetun historian, en kaipaa muuta seuraa."

"Ettekö milloinkaan ole nähnyt toista tyttöä, jota voisitte lempiä ja jonka kanssa voisitte mennä naimisiin?"

"Ah, sir", vastasi Tom, "mies ei joudu niin hulluksi tytön tähden, kuin minä Jessie'n takia, voidaksensa, kun se on ohitse mennyt ja hän on tullut taidollensa jälleen, uudestaan liittää sydämensä johonkin yhtä helposti kuin se olisi ainoastaan taittunut jalka. Minä en sano ett'en tule rakastamaan ja naimaan toista vaimoa -- päinvastoin toivoisin sitä voivani tehdä. Mutta minä tiedän myöskin, että kuolinpäivääni saakka tulen Jessie'ä rakastamaan; mutta ei syntisellä tavalla, sir -- ei syntisellä. Minä en tahtoisi häntä loukata ajatuksissanikaan."

Oli pitkällinen vait'olo.

Vihdoin Kenelm sanoi: "Te lupasitte olla hyvä tuota pientä kukkapallilla leikkivää tyttöä kohtaan; miten hänen on käynyt?"

"Hän voi vallan hyvin, sir, kiitoksia kysymästänne. Minun tätini on suuresti mieltynyt häneen, ja samoin äitinikin. Hän käy usein heidän luonansa illoin ja hänellä on silloin työ mukana. Vikkelä, älykäs pieni olento, rikas kauniista ajatuksista. Pyhäpäivinä, kun on kaunis ilma, kuljemme yhdessä vainiolla."

"Hän on ollut teille lohdutukseksi, Tom."

"On kyllä."

"Hän rakastaa teitä?"

"Siitä olen varma; hän on tunnokas, kiitollinen lapsi."

"Hänestä tulee piakkoin nainen, Tom, ja silloin hän voi rakastaa teitä niinkuin nainen."

Tom näytti loukatulta ja melkein suuttuneelta tästä ehdoittelemisesta ja kiiruhti taas siihen aineesen, joka koski häntä likemmältä.

"Miss Travers sanoi että te mielellänne kävisitte Will Somers'in ja hänen vaimonsa luona; onko se totta? Moleswich ei ole kaukana Londonista niinkuin tiedätte."

"Tietysti minä tahdon."

"Minä toivon että tapaatte heidät onnellisina; ja jos niin on, kenties olette hyvä ja annatte minulle siitä tiedon; ja -- -- ja -- tekisi mieleni saada tietää onko Jessie'n lapsi hänen näköisensä. Onko se poika -- minä olisin ennen toivonut sen olleen tytön."

"Minä kirjoitan teille kaikesta. Mutta miks'ette tule kanssani?"

"Ei, minä en usko että voisin tehdä sitä juuri nyt. Minä olin kovin liikutettu, kun viimein nä'in hänen kauniit kasvonsa Graveleigh'issa, ja hän pelkäsi minua vielä! -- se oli kova kohtaus."

"Hänen pitäisi saada tietää mitä te olette hänen hyväksensä tehnyt ja aiotte tehdä."

"Ei millään muotoa, sir; luvatkaa se minulle. Minä halveksisin itseäni, jos nöyryyttäisin heitä -- sillä tavoin."

"Minä ymmärrän, mutta minä en lupaa teille mitään varmaa. Niin kauvan kuin kaupungissa viivytte, asutte minun luonani; emäntäni kyllä hankkii teille huoneen."

"Paljon kiitoksia, sir, mutta minä lähden takaisin iltajunalla; Herra siunatkoon, kuinka myöhäinen jo on! Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minulla on muutamia asioita toimitettavina tädilleni, ja minun pitää ostaa uusi nukki Susey'lle."

"Susey on siis tuon pienen kukkapallolla leikkivän tytön nimi?"

"Niin. Minun täytyy joutua matkalle; tuntuu oikein hauskalta, kun olen saanut teitä jälleen nähdä ja olen huomannut että vielä vastaanotatte minua yhtä suurella hyvyydellä, ikäänkuin olisimme vertaisia."

"Ah, Tom, toivoisin olevani teidän vertaisenne -- ei, vaan puoleksi niin jalo kuin taivas on teidät tehnyt."

Tom hymyili epäileväisesti ja lähti pois.

"Tuolla onnettomalla rakkauden kiihkolla," sanoi Kenelm itsekseen, "näyttää kuitenkin, kun asiaa oikein miettii, olevan hyvätkin puolensa. Jos se oli vähällä tehdä peto tästä kunnon miehestä -- niin, petoakin pahempaa, hirsipuuhun tuomittua murhaajaa -- niin se toiselta puolen on tehnyt hienon, hellätuntoisen, ritarillisen herrasmies-luonteen sen ensimmäisen hulluuden rajuista aineista. Niin, minä lähden vastanaineen parikunnan luona käymään. Minä olen melkein varma siitä että ne nyt jo äräjävät ja sylkevät toinen toisillensa kuin koira ja kissa. Moleswich'iin on kohkalainen kävelymatka."

VIIDES KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi päivää edellisen kirjan viimeisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen, sai Travers, joka sattumalta aikoi Kenelm'in luona käymään, hänen palvelijaltansa kuulla, että Mr Chillingly oli lähtenyt London'ista vallan yksin eikä ollut antanut mitään tietoa mihin hänelle tulevat kirjeet olisi lähetettävät. Palvelija ei tiennyt mihin hän oli lähtenyt, eikä milloin hän palaisi.

Travers kertoi sattumalta tämän uutisen Cecilia'lle, ja tämä oli hiukan loukattu siitä, ettei Kenelm ollut hänelle kirjoittanut riviäkään Tom'in käynnistä. Hän arvasi kuitenkin että Kenelm oli mennyt Somers'ilaisia tervehtimään, ja että hän parin päivän kuluttua palaisi kaupunkiin. Mutta viikkoja kului, säsongi läheni loppuansa, eikä hän Kenelm Chillingly'stä nähnyt eikä kuullut mitään: hän oli kokonaan hävinnyt London'in seura-elämästä. Hän oli vaan kirjoittanut muutaman rivin palvelijallensa ja käskenyt hänen mennä Exmundham'iin ja odottaa häntä siellä, sekä lähettänyt pankki-setelin maksamattomien rätinkien maksamiseen.

Meidän täytyy nyt seurata sen omituisen olennon harhailevia askeleita, joka on tullut tämän kertomuksen sankariksi. Hän oli aamupuhteella, aikaa ennenkuin hänen palvelijansa oli noussut ylös, lähtenyt huoneestansa varustettuna repulla ja pienellä matkalaukulla, jossa oli -- paitsi sellaisia vaatteita, joita hän luuli tarvitsevansa ja jotka eivät reppuun mahtuneet -- muutamia hänen lempikirjojaan. Hän ajoi, nämä tavarat mukanansa, rattailla Vauxhall'in pysäyspaikkaan, toimitti matkalaukun lähetettäväksi Moleswich'iin, heitti repun selkäänsä ja astuskeli hiljakseen vielä unen helmoissa lepäävien etukaupunkien läpi, jotka ulottuivat kauas maalle, ennenkuin hän, vapaammasti hengittäen, kumpaisellakaan puolella valtateitä huomasi maalaisen viljelyksen merkkejä. Vasta kun hän oli jättänyt hauskan Richmond'in katot ja puut taaksensa, alkoi hän tuntea olevansa pääkaupungin häiritseväin vaikutuksien ulkopuolella. Vähäisessä ravintolassa, jossa hän viipyi suurusta syödäksensä, sai hän kuulla että vainioiden poikki kulki polku, josta virta näkyi, ja jota myöten hän voisi saapua matkansa päämaaliin; hän poikkesi siis valtatieltä, kulki mitä kauneimman kreivikuntamme kauneimman seudun läpi, ja saapui puolipäivän aikana Moleswich'iin.

TOINEN LUKU.

Tullessansa kauniin kaupungin valtakadulle, näki hän uhkean puodin oven ylipuolella nimen Somers kirjoitettuna suurilla kultakirjaimilla. Puodissa oli kaksi isoa, uhkeaa ikkunaa, jossa oli ainoastaan yksi iso ruutu; toisessa oli hyvin somasti järjestettyä kaikellaista paperikaupassa tavallista tavaraa, korko-ompelu-malleja y.m.; toisessa oli yhtä sievästi järjestettyjä kauniita koritöitä.

Kenelm astui kynnyksen yli ja näki kauppapöydän takana vanhan ystävänsä Jessien, joka oli kaunis kuin ainakin, mutta hänen kasvonsa osoittivat enemmän vakavuutta ja hän oli vartaloltansa tukevampi kuin ennen. Puodissa oli pari kolme ostajaa, joille hän myi tavaroita. Sillä välin kuin eräs nuori lady, joka oli istunut, lausui kovallaisella, mutta ystävällisellä ja miellyttävällä äänellä: "Älkää minusta välittäkö, -- Mrs Somers -- minä voin odottaa," lensi Jessie'n vilkas silmä muukalaista kohti, mutta liian sukkelaan voidaksensa hänen kasvojansa tuntea, jotka tämä kuitenkin käänsi pois ja alkoi koreja katsella.

Parin minuutin kuluttua toiset ostajat olivat ostoksensa toimittaneet ja lähteneet pois. Ja kauniin ladyn ääni kuului taas: "No, Mrs Somers, minä tahtoisin nähdä teidän kuvakirjojanne ja leikkikalujanne. Minä pidän pienet lapsenkemut tänään iltapuolella, ja tahtoisin saada ne niin iloisiksi kuin suinkin."

"Minä olen paikalla tai toisella tällä kiertotähdellä, tai ennenkuin minun monaadini viskattiin siihen, kuullut tämän äänen ennen," mutisi Kenelm. Sillä välin kun Jessie toi esiin leikkikalunsa ja kuvakirjansa, sanoi hän: "Minun on mieleni paha siitä, että teidän täytyy odottaa, sir; mutta jos mielitte koria katsella, niin voin kutsua mieheni tänne."

"Tehkää se," sanoi Kenelm.

"William -- William," huusi Mrs Somers; ja hetken kuluttua, jolla aikaa hän ehti vetää takin päällensä, tuli William Somers puodin takaisesta huoneesta.

Hänen kasvonsa olivat kadottaneet tuon entisen kärsivän ja kivuloisen näön; ne olivat vielä jotenkin kalpeat, mutta niillä asui vielä älyllisyys niinkuin ennen.

"Kuinka olette kehittynyt taiteessanne!" sanoi Kenelm sydämellisesti.

William säpsähti ja tunsi kohdakkoin Kenelmin. Hän juoksi esiin, otti Kenelmin ojennetun käden molempiin käsiinsä ja huudahti äänellä, joka oli naurun ja itkun sekainen: "Jessie, Jessie, se on hän! -- hän, jonka edestä me joka ilta rukoilemme. Jumala teitä siunatkoon! -- Jumala siunatkoon ja tehköön teitä niin onnelliseksi kuin Hän antoi teidän tehdä minut!"

Ennenkuin tämä puhe oli lopetettu, oli Jessie miehensä vieressä, ja hän lisäsi, matalammalla mutta syvästä liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Ja minutkin!"

"Teidän luvallanne," sanoi Kenelm, ja hän suuteli Jessien valkoista otsaa, joka suutelo ei olisi voinut olla ystävällisempi ja kylmempi, jos se olisi ollut Jessien iso-isän antama.

Sillä välin lady oli hiljaa noussut istualta ja huomaamatta hiipinyt Kenelmin luo ja tutkivin silmin hänen kasvojansa katsellut.

"Teillä on toinenkin ystävä täällä, sir, jolla myöskin on syytä teitä kiittää --."

"Minusta teidän äänenne oli tuttu," sanoi Kenelm, hiukan hämillänsä ollen. "Mutta suokaa anteeksi, jos en teidän kasvojanne voi muistaa. Missä me olemme toisiamme lamanneet?"

"Tarjokaa minulle käsivartenne, kun lähdemme täältä, niin minä saatan teitä jälleen minua muistamaan. Mutta ei: minä en saa ajaa teitä pois nyt. Minä tulen puolen tunnin kuluttua takaisin. Mrs Somers, voitte sillaikaa panna kokoon ne tavarat, jotka olen valinnut. Minä otan ne mukaani kun palaan pappilasta, johon jätin hevoseni ja vaununi." Nyykäyttäen päätänsä ja hymyillen Kenelm'ille, kääntyi hän ja jätti Kenelm'in vallan hämmästyneenä.

"Kuka tuo lady oli, Will?"

"Eräs Mrs Braefield. Hän on vastatulija."

"Eihän tuo muuta voi olla, Will," sanoi Jessie hymyillen, "sillä hän on ollut naimisissa vasta kuusi kuukautta."

"Ja mikä oli hänen nimensä ennenkuin hän nai?"

"Sitä en totta tosiaan tiedä, sir. On vaan kolme kuukautta siitä kuin me tänne muutimme, ja hän on ollut erittäin hyvä meille ja ostaa meiltä paljon. Mr Braefield on kaupunkilainen herrasmies ja hyvin rikas; ja he asuvat tämän paikan kauniimmassa talossa ja heillä käy paljon vieraita."

"Hyvä, minä en ole entistä viisaampi," sanoi Kenelm."

"Ihmiset, jotka kysyvät paljon, harvoin viisastuvat."

"Mutta miten te löysitte meidät, sir?" sanoi Jessie. "Oh! nyt minä arvaan," lisäsi hän, luoden veitikkamaisen katseen Kenelm'iin ja hymyillen. "Te olette tietysti tavannut Miss Travers'in ja hän on sen teille kertonut."

"Te olette oikeassa. Häneltä ensin kuulin että olitte muuttaneet, ja päätin käydä teitä katsomassa ja tulla esitetyksi pienokaiselle -- poika kaiketi? Teidänkö näköisenne, Will?"

"Ei, sir -- Jessien kuva."

"Mitä joutavia, Will; aivanhan se kuin sinä itse, pieniin kätösiin asti."

"Ja äitinne, Will, kuinka te hänen jätitte?"

"Oh, sir!" huudahti Jessie nuhtelevaisesti; "luuletteko että me olisimme hennoneet jättää äitiä -- niin yksin ja päälle päätteeksi jäsenten kolotusta potevana? Hän vaalii pienokaista nyt -- sen hän aina tekee, kun minä olen puodissa."

Nyt Kenelm seurasi nuorta parikuntaa puodin viereiseen huoneesen, jossa Mrs Somers istui ikkunan vieressä lukien raamattua ja heijaten pienokaista, joka nukkui rauhallisesti kehdossa.

"Will", sanoi Kenelm, kumartaen synkkämielisiä kasvojaan lapsen yli, "minä tahdon kertoa teille muukalaisen runoilijan kauniin ajatuksen, jota on niin huonosti käännetty:" --

"Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle. Kuin tulet mieheksi, käy ahtahaks' maailmakin."

"Minä en usko että se on totta, sir," sanoi Will vaatimattomasti; "sillä onnellinen koti on maailma, joka on kylläksi avara mille miehelle tahansa."

Kyyneleet nousivat Jessien silmiin; hän kumartui alaspäin ja suuteli -- ei lasta -- vaan kehtoa. "Will teki tämän." Hän lisäsi punastuen: "Minä tarkoitan kehtoa, sir."

Aika riensi sillä välin kuin Kenelm puheli Will'en ja vanhan äidin kanssa, sillä Jessie oli kohdakkoin taas kutsuttu puotiin; ja Kenelm vallan hämmästyi, kun hän huomasi että se puoli tunti, joka armosta oli hänelle suotu, oli päättynyt, ja Jessie pisti päänsä ovesta ja sanoi: "Mrs Braefield odottaa teitä."

"Hyvästi, Will; minä tulen piakkoin taas teitä katsomaan; ja äitini on pyytänyt minun ostamaan en tiedäkään kuinka monta todistetta teidän taidostanne."

KOLMAS LUKU.

Komeat avonaiset vaunut, joissa oli sija kuskille, joka oli yhtä loistavassa puvussa, seisoivat puodin edustalla.

"Nyt, Mr Chillingly," sanoi Mrs Braefield, "on minun vuoroni ryöstää teidät; astukaa sisään!"

"Aha!" jupisi Kenelm, katsellen häntä miettivin silmin. "Onko se mahdollista?"

"Aivan mahdollista; astukaa sisään. Kuski, ajakaa kotia! Niin, Mr Chillingly, te tapaatte taas tuon varomattoman olennon, jolle uhkasitte selkäsaunan antaa; se olisi tehnyt hänelle hyvää. Minun tulisi häpeällä muistutella teitä minusta, ja kuitenkaan minä en ensinkään häpee. Minä ylpeilen siitä että voin teille näyttää muuttuneeni vakaaksi, arvolliseksi naiseksi ja, niinkuin mieheni sanoo, hyväksi vaimoksi."

"Te olette olleet naimisissa ainoastaan kuusi kuukautta, kuulen minä," sanoi Kenelm kuivasti. "Toivon että miehenne sanoo samaa kuuden vuoden kuluttua."

"Hän tulee sanomaan sitä kuudenkymmenen vuoden jälkeen, jos niin kauan elämme."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdeksan neljättä."

"Kun miehelle puuttuu ainoastaan kaksi vuotta hänen sataansa, on hän luultavasti paremmin oppinut tunteitansa tuntemaan; mutta hänellä on, tavallisesti, silloin hyvin vähän jälellä tunnettavana."

"Älkää olko ivallinen, sir; ja älkää puhuko niin, kuin pilkkaisitte avioliittoa, juuri kun olette jättänyt mitä onnellisimman nuoren parikunnan, jonka päälle aurinko on loistanut, ja jonka -- sillä Mrs Somers on kertonut minulle kaikki naimisestansa -- on teitä kiittäminen onnestansa."

"Minua kiittäminen onnestansa! ei ensinkään. Minä autoin heitä naimisiin, ja tämän naimisen uhalla he auttoivat toisiaan tulemaan onnellisiksi."

"Oletteko vielä naimaton?"

"Jumalan kiitos, olen!"

"Ja te olette onnellinen?"

"En ole; minä en voi itseäni onnelliseksi tehdä -- minä olen tyytymätön olento."

"Miksi te sitten sanotte, 'Jumalan kiitos'?"

"Siksi että se ajatus lohduttaa minua, etten tee toista onnettomaksi."

"Luuletteko, että te, jos rakastaisitte vaimoa joka teitä rakastaisi, tekisitte hänet onnettomaksi?"

"Sitä en toden totta tiedä; mutta en ole nähnyt naista, jota voisin vaimona rakastaa. Ja meidän ei tarvitse sen edemmäksi asiaa tutkia. Mitenkä on tuon pahasti pidellyn harmaan hevosen käynyt?"

"Kiitoksia, se oli vallan terve, kuin viimeksi siitä kuulin."

"Ja setä, joka olisi peijannut teitä minulle, joll'ette niin urhoollisesti olisi itseänne puolustanut?"

"Hän asuu siinä, missä hän asui, ja on nainut emännöitsijänsä. Hän oli niin hellätuntoinen että epäsi tätä tehdä, ennenkuin minä olin naimisiin joutunut ja tieltä pois."

Tässä Mrs Braefield, joka alkoi puhua hyvin sukkelaan, niinkuin naiset usein tekevät, kun koettavat salata liikutustansa, kertoi Kenelmille kuinka onnettomaksi hän tunsi itsensä monta viikkoa senjälkeen, kuin hän tätinsä luona oli turvapaikan löytänyt -- kuinka hän oli päättänyt ettei hän milloinkaan naimisiin mene -- ei milloinkaan! Kuinka Mr Braefield sattui olemaan vierailla naapuristossa, ja näki hänen kirkossa -- kuinka tämä koetti päästä tuttavuuteen hänen kanssansa -- kuinka tämä herra alussa oli hänelle miltei vastenmielinen; mutta hän oli niin hyvä ja kiltti, ja kun hän vihdoin kosi -- ja tyttö itse suoraan kertoi hänelle kaikki paostansa ja tuhmuuksistansa -- kiitti hän häntä niin jalosti rehellisyydestä, joka saattoi häntä kunnioittamaan häntä yhtä paljon kuin hän ennen häntä rakasti. "Ja tästä hetkestä," sanoi Mrs Braefield hellästi, "olen sydämestäni häntä rakastanut. Ja nyt tiedätte kaikki. Ja nyt me olemmekin perillä."

Vaunut vieri hyvin joutuisasti leveää ajotietä ylös, jonka varrella kasvoi murattia, ja pysähtyi kauniin huoneuksen edustalle; rakennuksen vastapäätä oli uhkea portti ja puutarhan kohdalla oli pitkä kasvihuone -- se oli niitä rakennuksia, joita omistaa "kaupunkilais-herrasmiehet," ja jotka usein ovat komeammat ja uhkeammat kuin moni muhkea herraskartano.

Mrs Braefield oli nähtävästi hiukan ylpeä, kun hän vei Kenelm'in kauniin eteisen läpi, jonka laattia oli Malverntiilistä tehty ja jota koristi Scagliola-pylväät, ja salongiin, joka oli sisustettu hyvällä aistilla ja antoi isoon kukkatarhaan päin.

"Mutta missä on Mr Braefield?" kysyi Kenelm.

"Hän lähti junalla konttooriinsa; mutta hän tulee takaisin jo aikaa ennen päivällistä, ja te syötte tietysti päivällistä meidän kanssamme?"

"Te olette hyvin vierasvarainen, mutta --."

"Ei mitään mutta; minä en ota korviini mitään estelyjä. Älkää pelätkö saavanne vaan lampaanpaistia ja riisipuddingia; sitä paitsi minulla on lasten kemut täällä kahden aikana, ja niissä tulee olemaan kaikellaista lystiä. Pidättehän lapsista?"

"Sitä en luule tekeväni. Mutta en ole milloinkaan tehnyt tätä tunnetta selväksi itselleni."

"Hyvä, te saatte erittäin sopivan tilaisuuden tekemään sitä tänään. Ja, minä lupaan teille, että saatte nähdä mitä suloisimmat kasvot, kuin voitte ajatella tulevalle vaimollenne."

"Minun tuleva vaimoni ei, toivoakseni, vielä ole syntynyt," sanoi Kenelm väsyneenä. "Mutta minä viivyn kaikissa tapauksissa täällä jälkeen kahden; sillä kahden aika kai tarkoittaa lunchon'ia."

Mrs Braefield nauroi. "Teillä on vielä ruokahalunne jälellä."

"Niin on enimmillä yksinäisillä miehillä, jos eivät ole rakastuneet ja käyvät kaksinkertaisiksi."

Mrs Braefield ei viitsinyt nauraa tälle inhoittavalle sukkeluuden yritykselle; hän kääntyi pois sen lausujasta, otti hatun ja hansikkaat päältänsä ja silitteli kädellään otsaansa ikäänkuin järjestääksensä vallattomia kutria ennestään jo kiiltävästä ja sileästä tukasta. Hän ei ollut aivan niin kaunis naisvaatteissa, kun hän oli pojan vaatteissa ollut, eikä hän näyttänyt niin nuoreltakaan. Muuten hän kaikin puolin oli erinomaisella tavalla kehittynyt. Hänen rehellisissä kirkkaissa silmissään asui enemmän loistoa ja älyä, hänen huulillaan enemmän lempeyttä. Kenelm katseli häntä ihaillen. Ja kun hän kääntyi pois peilistä ja kohtasi Kenelmin katseen, heleämpi puna hänen poskillensa ja vedet nousivat hänen kirkkaihin silmiinsä. Hän meni Kenelmin luokse, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja puristi sitä. "Ah, Chillingly," sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "katsokaa ympärillenne, katsokaa tätä onnellista rauhaisaa kotia! -- elämää niin huoletonta, miestä, jota rakastan ja kunnioitan; kaikkea tätä siunausta, jota olisin ikuiseksi ajaksi menettänyt, jollen olisi teitä kohdannut ja jollei minua olisi rangaistu niinkuin ansaitsin. Kuinka usein olen ajatellut teidän sanojanne, että ylpeilisitte minun ystävyydestäni, kun jälleen tapaisimme toisiamme! Minkä voiman nämät sanat minulle antoivat katumuksen hetkinä!" Hänen äänensä tässä kävi kuulumattomaksi, ikäänkuin hän olisi koettanut nyyhkytystä tukehduttaa.

Hän laski Kenelmin käden irti, ja ennenkuin tämä ehti vastata, riensi hän äkkiä avonaisesta lasi-ovesta puutarhaan.

NELJÄS LUKU.