Part 24

Samassa tuli muutamia muita vieraita huoneesen, niiden joukossa nainen, joka oli erittäin kunnioitettava ja miellyttävä, pitempi kuin naiset tavallisesti ovat ja käytöksensä puolesta sanomattoman ylevä ja jalo. Lady Glenalvon oli London'in ylhäisen maailman kuningattaria, eikä yksikään tämän maailman kuningatar ole ollut enemmän maailman kokenut tai enemmän kuningattaren kaltainen. Hänen rinnallansa kävi Mr Chillingly Mivers. Gordon ja Mivers nyykäyttivät ystävällisesti toinen toisillensa, ja edellinen meni pois ja katosi pian muutamain muiden nuorten miesten joukkoon, joiden lemmikki hän oli, sentähden että hän taisi hyvin ja hauskasti puhua heidän kanssansa asioista, jotka heitä miellytti; hän ei kuitenkaan ollut heille harras seurakumppani. Mr Danvers vetäysi läheisen vierashuoneen nurkkaan, jossa hän ilahdutti Franskan lähettilästä ilmoittamalla hänelle mielipiteensä Euroopan tilasta ja kabinetin uudistamisesta yleensä.

"Mutta," sanoi Lady Glenalvon Chillingly Mivers'ille, "oletteko vallan varma siitä että minun nuori ystäväni Kenelm on täällä? Siitä asti, kuin sen minulle kerroitte, olen turhaan häntä hakenut kaikkialla. Minä tahtoisin hyvin mielelläni häntä jälleen tavata."

"Mutta varmaan näin hänen vilaukselta puoli tuntia sitten; mutta ennenkuin voin päästä geoloogistani, joka vaivasi minua siluurisella järestöllänsä, oli Kenelm kadonnut."

"Ehkä oli se hänen haamunsa!"

"No, me todella elämme herkkäuskoisimmassa ja taikauskoisimmassa aikakaudessa mikä olla voi; ja niin moni kertoo minulle puhelevansa kuolleiden kanssa pöydän alla, että ehkä näyttää liian rohkealta kun sanon ett'en kummituksia usko."

"Kertokaa minulle jotain noista käsittämättömistä tarinoista pöydän-nakutuksesta," sanoi Lady Glenalvon. "Meillä on erittäin hyvä loukko tuolla varjostimen takana."

Tuskin oli hän ehtinyt lehtimajaan, ennenkuin hän vetäysi takaisin päästäen hämmästyshuudon. Nuori mies istui lehtimajan pöydän ääressä; hän nojasi leukaansa kättä vasten ja oli vaipunut uneilemisiin. Hänen asentonsa oli niin hiljainen, hänen kasvonsa osoittivat niin suurta tyyneyttä ja surua, hän näytti olevan niin vieras sille kirjavalle, mutta loistavalle vilinälle, joka liikkui sen yksinäisyyden ympärillä, jonka hän oli itselleen luonut, että vallan hyvin olisi voinut luulla että hän oli yksi noita kävijöitä toisesta maailmasta, jonka salaisuuksia sisääntulija toivoi saavansa tietää. Hän nähtävästi oli tiedoton sisääntunkijan läsnä-olosta. Kun tämä tointui hämmästyksestään, hiipi hän Kenelm'in luo, pani kätensä hänen olkapäällensä ja lausui hiljaisella ja lempeällä äänellä hänen nimensä. Tätä ääntä kuullessansa Kenelm Chillingly katsoi ylös.

"Muistatteko minua?" kysyi Lady Glenalvon. Ennenkuin Kenelm ehti vastata tuli Mivers, joka oli seurannut markisinnaa lehtimajaan, ja sekaantui puheesen.

"Rakas Kenelm'ini, kuinka voitte? Milloin tulitte London'iin? Miks'ette ole minun luonani käynyt; ja miksi ihmeen te piiloitatte itsenne näin?"

Kenelm oli nyt jälleen saavuttanut mielen malttinsa, jonka hän harvoin muiden läsnä-ollessa kauaksi aikaa menetti. Hän vastasi sydämellisesti sukulaisensa tervehdykseen ja suuteli tavallisella ritarillisella suloudella sitä kaunista kättä, jonka lady otti pois hänen olkapäältänsä ja ojensi hänen puristettavaksensa. "Muistaa teitä!" sanoi hän Lady Glenalvon'ille, ja loi häneen mitä suloisimman katseen lempeistä, mustista silmistään; "minä en ole tullut niin kauas elämän puolipäivää kohti, että unohtaisin päiväpaistetta, joka sen aamua valaisi. Rakas Mivers, teidän kysymykseenne on helppo vastata. Minä tulin kaksi viikkoa sitten Englantiin, viivyin Exmundham'issa tämän päivän aamuun saakka, olin tänään päivällisillä Lord Thetford'in luona, jonka kanssa tutustuin ulkomailla, ja hän kehoitti minua tulemaan tänne tullakseni esitellyksi hänen isällensä ja äidillensä, Beaumanoir'eille. Tämän juhlamenon läpikäytyäni säikähdin minä nähdessäni niin monta vierasta ihmistä. Minä tulin tähän huoneesen hetkellä, jolloin se oli vallan autio, ja päätin vetäytyä yksinäisyyteen varjostimen taakse."

"Te olette siis tavannut serkkunne Gordon'in tässä huoneessa."

"Mutta te unohdatte ett'en tunne häntä ulkonäöltä. Täällä ei kuitenkaan ollut ketään huoneessa kun minä tänne tulin; vähän myöhemmin muutamia muita tuli sisään, sillä minä kuulin hiljaisen jupinan, niinkuin kaksi ihmistä olisi keskenään kuiskannut. Minä en kumminkaan kuunnellut, niinkuin varjostimen takana istuva henkilö tekee näyttämöllä."

Se oli totta. Vaikka Gordon ja Danvers olisivat puhuneet korkeammalla äänellä, niin Kenelm oli niin omissa ajatuksissansa, ett'ei hän sittenkään olisi sanaakaan kuullut heidän puheestansa.

"Teidän täytyy oppia tuntemaan nuorta Gordon'ia; hän on hyvin taitava mies, ja hän pyrkii parlamenttiin. Minä toivon ett'ei mikään vanha perhekiista hänen karhumaisen isänsä ja rakkaan Sir Peter'in välillä saata teitä epäämään tapaamasta häntä."

"Sir Peter on enin anteeksi antavainen kaikista ihmisistä, mutta hän tuskin antaisi minulle anteeksi, jos minä kieltäisin tapaamasta serkkuani, joka ei milloinkaan ole häntä loukannut."

"Hyvin puhuttu. Tulkaa tapaamaan Gordon'ia aamiaisella huomenna -- kymmenen aikana. Minä asun vielä vanhoissa huoneissani."

Sillä välin kuin sukulaiset näin puhelivat, oli Lady Glenalvon istunut Kenelm'in viereen ja katseli ääneti hänen kasvojansa. Nyt hän puhui: "Hyvä Mr Mivers, te saatte monta tilaisuutta puhua Kenelm'in kanssa; älkää nyt kadehtiko että minä viisi minuuttia puhun hänen kanssansa."

"Minä jätän teidän arvonne yksin hänen erakkomajaansa. Kuinka kaikki miehet tässä seurassa tulevat erakkoa kadehtimaan!"

TOINEN LUKU.

"Minua ilahduttaa nähdä teitä vielä kerta maailmassa," sanoi lady Glenalvon, "ja minä toivon että te nyt olette valmis näyttämään sitä osaa siinä, jonka ei tule olla vähäpätöinen, jos te myönnätte taidollisuutenne ja taipumuksenne oikeiksi."

_Kenelm_: "Kun te menette teateriin ja näette yhden niitä kappaleita, jotka nyt näyttävät olevan muodissa, kumpi te ennen olisitte: näyttelijä vai katsoja?"

_Lady Glenalvon_: "Nuori ystäväni, teidän kysymyksenne huolestuttaa minua." (Hetkisen vait'olon jälkeen.) -- "Mutta vaikka minä käytin näytelmällisen lausetavan, kuin lausuin toiveeni että te ette näyttelisi vähäpätöistä osaa maailmassa, niin tämä maailma ei kuitenkaan todellisuudessa teateri ole. Elämä ei salli yhtään katsojia. Puhutelkaa minua suoraan, niinkuin teidän oli tapa tehdä. Teidän kasvoissanne on tuo vanha surumielisyys vielä jälellä. Ettekö ole onnellinen?"

_Kenelm_: "Minun tulisi olla onnellinen kuin kuolevaiset voivat olla. Minä en luule olevani onneton. Vaikka luontoni on surumielinen, on kuitenkin surumielisyydelläkin oma onnensa. Milton näyttää että voi löytyä yhtä paljon suloutta elämässä sen Penseroro-puolella kuin Allegro-puolella."

_Lady Glenalvon_: "Kenelm, te pelastitte poika-raukkani hengen, ja kun hän myöhemmin otettiin minulta pois, tuntui minulta kuin olisi hän jättänyt teidät minun holhottavakseni. Kun te kuudentoista ikäisenä, nuorukaisena vuosiin katsoen, ja hengen puolesta kehittyneenä miehenä tulitte London'iin, enkö minä silloin koettanut olla teille melkein äitinä? Ja ettekö usein minulle sanonut että te helpommin voitte minulle uskoa sydämenne salaisuuksia, kuin kenellekään muulle?"

"Te olitte minulle," sanoi Kenelm liikutettuna: "arvoisin ja enin auttavainen haltija, minkä nuorukainen voi elämän kynnyksellä löytää -- lempeä, viisas ja myötätunteinen nainen, joka saattoi häntä, nähdessänsä tämän puhtautta, häpeämään kaikkia suurempia erhetyksiä, joka ylensi häntä vähäpätöisistä taipumuksista ja esineistä sillä sanomattomalla hengen ylevyydellä, joka ainoastaan jaloimmissa naisissa löytyy. Minä tahdon vielä avata sydämeni teille. Minä pelkään että se on entistä harmillisempi. Se vielä tuntee itsensä vieraaksi sille seuralle ja niille riennoille, jotka ovat luonnollisia minun isälleni ja asemalleni. Minä olen kuitenkin koettanut karaista ja komentaa luontoani elämän käytöllisiä tarkoituksia varten, matkustuksilla ja seikkailuilla etenkin ihmissuvun sivistymättömäimpien lajien kesken, kuin mitä salongeissa tapaamme. Velvollisuuteni johdosta isäni toivoa kohtaan tulen nyt takaisin näihin piireihin, joihin minä nuorukaisena astuin teidän johdannollanne, ja jotka silloinkin minusta tuntuivat tyhjiltä ja teeskennellyiltä. Teidän toivonne on että minun tulee näyttää osa näiden piirien maailmassa. Minun vastaukseni on lyhyt. Minä olen tehnyt parastani hankkiakseni itselleni liikutusvoimaa, ja minä en ole siinä onnistunut. Minä en näe niin mitään, jota tekisi mieli voittaa. Se aika, jossa elämme, on minulle niinkuin Hamlet'ille -- liitoksistaan irti; ja minä en ole, niinkuin Hamlet, syntynyt niitä oikeaan paikkaan asettamaan. Ah! jospa voisin katsella yhteiskuntaa niiden silmälasien kautta, joiden läpi Hidalgo parka näytelmässä, 'Gil Blas' katseli laihaa pöytää -- sellaisilla silmälasilla, joiden kautta kirsikat näyttävät persikkojen kokoisilta ja peukaloinen kalkkunan suuruiselta! Se luulo, joka on kunnianhimolle tarpeellinen, suurentaa paljon."

"Minä olen tuntenut useamman kuin yhden miehen, joka nyt on etevä ja toimelias mies, mutta jolla, hänen ollessaan teidän ikäisenne, toisten käytölliset riennot olivat yhtä vastenmieliset, kuin teille."

"Ja mikä sovitti nämä miehet näiden rientojen kanssa?"

"Yksityisen persoonallisen tunnon vähentyminen, tuo tietämätön oman olemisensa sulattaminen muiden olemisen kanssa, joka kuuluu kotiin ja avioliittoon."

"Minulla ei ole mitään kotia, mutta kyllä avioliittoa vastaan."

"Olkaa vakuutettu siitä että ei ole mitään kotia miehelle, missä ei ole yhtään vaimoa."

"Kauniisti sanottu. Siinä tapauksessa minä luovun kodista."

"Onko tarkoituksenne toden perään sanoa minulle ett'ette milloinkaan ole nähnyt naista, jota voisitte kyllin rakastaa ottaaksenne häntä vaimoksenne, ja ett'ette milloinkaan ole ollut kodissa, josta olette lähtenyt kadehtien aviollisen elämän onnea?"

"Toden totta, minä en milloinkaan ole sellaista naista nähnyt; toden totta, en milloinkaan ole sellaisessa kodissa ollut."

"Kärsivällisyyttä siis; teidän aikanne kyllä tulee, ja minä toivon että se jo on käsissä. Kuulkaa minua. Vielä eilen minä sanomattomasti toivoin saada taas teitä tavata -- saada tietää teidän adressianne, jotta voisin teille kirjoittaa; sillä eilen, kun eräs nuori lady lähti minun luotani, oltuansa meillä viikkokauden ajan, sanoin itsekseni että tästä tytöstä tulisi erittäin hyvä vaimo ja ennen kaikkea vaimo, joka sopisi erinomaisen hyvin Kenelm Chillingly'lle."

"Kenelm Chillinglyä suuresti ilahduttaa kuulla että tämä nuori lady on lähtenyt pois teidän talostanne."

"Mutta hän ei ole London'ista lähtenyt -- hän on täällä tänä iltana. Hän asui vaan minun luonani siksi, kunnes hänen isänsä tulisi kaupunkiin ja kunnes ne huoneet tulisivat avoimiksi, jotka hän on vuokrannut säsongiksi; tämä tapahtui eilen."

"Onnellinen tapaus minulle: se sallii minun ilman vaaratta tulla teidän luoksenne."

"Ettekö edes ole utelias saada tietää kuka se nuori lady on, joka minusta sopii teille niin hyvin?"

"Ei, minä en ole utelias, mutta minä olen hiukan levoton."

"No niin, minä en voi puhua iloisesti teidän kanssanne, kun olette tällä kiusallisella tuulella, ja nyt on jo aika lähteä tästä erakkomajasta. Tulkaa, täällä on moni, jonka kanssa teidän tulee uudelleen tutustua, ja moniaita, joiden kanssa minä mielelläni tahtoisin teitä tutustumaan."

"Minä olen valmis seuraamaan Lady Glenalvon'ia mihin hän vaan minun vie -- paitsi alttarille toisen kanssa."

KOLMAS LUKU.

Huoneet olivat täynnä ihmisiä -- ei kuitenkaan täpötäynnä, ja ani harvoin tässäkään talossa niin monta etevää henkilöä oli ko'ossa. Nuorta miestä, jota niin etevä rouva, kuin Lady Glenalvon, suosi, tervehtivät sydämellisesti kaikki, jolle tämä rouva häntä esitteli, ministerit ja parlamentin johtajat, tanssinpitäjät ja muodin mukaiset kaunottaret -- jopa kirjailijat ja taiteilijatkin; ja Kenelm Chillingly'ssä oli jotain, hänen omituisissa kasvoissansa ja muodossansa, hänen luonnollisessa, tyyneessä käytöksessänsä, joka oli kaikkea teeskentelemistä paitsi, jotain, joka näytti oikeuttavan sitä suosiota, jota muodin loistava ruhtinatar hänelle osoitti, ja antavan hänelle valtaa tulla yleiseen huomattavaksi.

Tämä hänen hienoon maailmaan palajamisensa ensimmäinen ilta oli menestys, jommoista harvat hänen ikäisensä miehet saavuttavat. Hän herätti suurta huomiota. Kun väki alkoi vähentyä, kuiskasi Lady Glenalvon Kenelm'ille:

"Tulkaa tätä tietä -- tuolla on henkilö, joka minun täytyy uudelleen esitellä teille -- te kiitätte minua siitä jälestäpäin."

Kenelm seurasi markisinnaa ja seisoi pian vastapäätä Cecilia Travers'ia. Tämä nojasi isänsä käsivarteen, näytti hyvin kauniilta, ja hänen kauneuttansa enensi puna, joka levisi hänen poskillensa, kun Kenelm Chillingly läheni.

Travers tervehti hyvin ystävällisesti häntä, ja kun Lady Glenalvon pyysi Travers'in viemään häntä virvoitushuoneesen, ei Kenelm'illä ollut muu edessä kuin tarjoa käsivartensa Cecilia'lle.

Kenelm oli hiukan hämillänsä. "Oletteko kauan ollut kaupungissa, Miss Travers?"

"Vähän yli viikon, mutta me muutimme vasta eilen omaan kortteeriimme."

"Aha, todellako; te olitte siis se nuori lady, joka --" Tässä hän keskeytti itsensä, ja hänen kasvonsa näyttivät lempeämmiltä ja totisemmilta.

"Se nuori lady, joka -- mitä?" kysyi Cecilia hymyillen.

"Joka on asunut Lady Glenalvon'in tykönä."

"Niin, onko hän kertonut sen teille?"

"Hän ei teidän nimeänne maininnut, mutta kiitti niin oikein tätä nuorta ladya, että minun olisi pitänyt sitä arvata."

Cecilia ei antanut aivan kuuluvaa vastausta, ja kun he tulivat virvoitushuoneesen, kokoontui muita nuoria miehiä hänen ympärillensä, ja Lady Glenalvon ja Kenelm olivat ääneti kesken yleistä pakinoimista. Kun Travers oli antanut Kenelm'ille adressinsa ja tietysti pyytänyt häntä käymään hänen luonansa, lähti hän Cecilian kanssa pois, ja Kenelm sanoi miettiväisesti Lady Glenalvon'ille:

"Tämä oli siis se nuori lady, jossa minun tuli nähdä kohtaloni määräämä -- tiesittekö että me ennen olimme tavanneet toisiamme?"

"Kyllä, hän on kertonut minulle milloin ja missä. Sitä paitsi ei ole täyttä kahta vuotta siitä kuin te kirjoititte minulle hänen isänsä talosta. Oletteko sitä unohtanut?"

"Ah," sanoi Kenelm niin hajamielisesti että hän näytti näkevän unta, "ei yksikään mies avosilmin riennä kohtaloansa kohti; kun hän sen tekee, on hän kadottanut näkönsä. Rakkaus on sokea. Sanotaan että sokeat ovat hyvin onnelliset, kuitenkaan minä en milloinkaan ole tavannut sokeaa, joka ei mielellään tahtoisi näköänsä jälleen, jos hän voisi sen saada."

NELJÄS LUKU.

Mr Chillingly Mivers ei milloinkaan pitänyt päivällisiä omassa kortteerissaan. Kun hän piti päivälliset, oli se Greenwich'issa tai Richmond'issa. Mutta hän piti usein aamiaiset, ja niitä pidettiin hauskoina. Hänellä oli kauniit nuoren miehen huoneet Grosvenor Street'in varrella, jotka olivat somilla huonekaluilla varustetut ja yleensä erittäin kauniit ja sievät. Hyvä kirjasto, varustettu sanakirjoilla ja koristettu kauniihin kansiin sidotuilla muodin mukaisten kirjailijain ilmoituskirjoilla. Vaikka huone oli kirjailijan työhuone, siinä ei kuitenkaan huomattu sitä sekasotkua, joka yleensä on tavallinen henkilön työhuoneessa, jonka virkana on toimia kirjojen ja paperin kanssa. Ei edes kirjoitustarpeet olleet esillä paitsi kun ne tarvittiin. Ne olivat kätketyt isoon ympyriäiseen franskalaiseen piironkiin. Tässä piirongissa oli suuri joukko salalaatikoita ja iso syvennys varustettu erityisellä patenttikannella. Tässä syvennyksessä säilytettiin ne kirjoitukset, jotka aiottiin julaista The Londoner'issa, korehtuuri-arkkia y.m.; salalaatikoissa säilytettiin suunnitelmia eteväin, nyt eläväin miesten elämänkertomuksiin, joita oli aikomus valmistaa julaistaviksi päivä jälkeen heidän kuolemaansa.

Ei kukaan voinut kirjoittaa tällaisia suru-kirjoituksia vilkkaammalla kynällä, kuin Chillingly Mivers; ja se suuri joukko tuttavia, mikä hänellä oli, antoi hänelle tilaisuutta hankkia itselleen tietoja niiden eteväin ystäväin kuolettavaisista taudeista, joiden luona hän oli päivällisillä, niin että hän usein voi kirjoittaa loppujakson heidän nekroloogiinsa päiviä, viikkoja, jopa kuukausia ennen, kuin heidän kuolemansa hämmästytti yleisöä. Tämä piironki oli yhtäpitävä sen salaperäisyyden kanssa, johon tämä merkillinen mies kätki aivonsa tuotteita. Kirjallisessa elämässänsä Mivers'illä ei ollut mikään "minä"; siinä hän aina oli tuo käsittämätön, salamielinen "me." Hän ali "minä" ainoastaan kun hänen tapasit ulkona maailmassa ja kutsuit häntä Mivers'iksi.

Työhuoneen toisella puolella oli pieni päivällis- tai oikeammin aamiaishuone, jonka seinillä riippui kallis-arvoisia tauluja -- eläväin maalaajain lahjoja. Monta näistä maalaajista oli Mr Mivers "me" nimellä kovistellut -- ei aina The Londoner'issa. Hänen ankarimmat arvostelukirjoituksensa lähetettiin usein toisiin järellisiin sanomalehtiin, joita toimitti samaan järelliseen yhtiöön kuuluvat jäsenet. Maalaajat eivät tienneet kuinka loukkaavasti "me" oli heitä kohdellut, kun he tapasivat Mr Mivers'in. Hänen "minä" oli niin kohtelias ja kiitteleväinen, että he lähettivät hänelle kiitollisuuden osoituksen.

Toisella puolella oli hänen salinsa, jossa myöskin oli monta lahjaa, varsinkin kauniiden käsien tekemiä: korkoneulomuksella kirjaeltuja tyynyjä ja pöytävaatteita, posliinikaluja, komeita koristus-kapineita kaikellaisia. Muodissa olevat naiskirjailijat miellyttelivät Mr Mivers'iä; ja hänellä oli elämässänsä nuorena miehenä ollut toisiakin naisellisia ihailijoita, kuin muodin-mukaisia naiskirjailijoita.

Mr Mivers oli jo palannut tavalliselta kävelymatkaltansa puistossa ja istui nyt ymmyrkäisen piirongin ääressä lempeän-näköisen miehen kanssa, joka oli säälimättömimpiä The Londoner'in aputoimittajia ja tärkeä jäsen sen liittokunnan oligarkiiassa, jonka nimenä oli "ymmärtäväiset."

"Minä en edes jaksa lukea läpi kirjaa", sanoi Mivers väsyneen-näköisenä; "se on niin kuiva kuin maa Marraskuussa. Mutta tekijä on, niinkuin vallan oikein sanotte, 'Ymmärtäväinen' ja liittokunta olisi kaikkea muuta paitsi ymmärtäväinen, jos se ei jäseniänsä auttaisi. Ilmoittakaa itse kirja -- sanokaa että sen kuivuus on selvä todiste sen ansiosta. Kirjoittakaa: 'Tavallisille lukijoille tämä erinomainen teos kenties näyttää vähemmän loistavalta kuin vilkas hilpeys' ... jonkun toisen kirjailijan teoksessa, jonka te katsotte sopivaksi mainita; mutta sivistyneelle ja valistuneelle on joka rivissä j.n.e., j.n.e. Nyt muistan, kun tulemme arvostelemaan Burlington House'n näyttelyä, niin meidän täytyy koettaa parastamme masentaa yhtä maalaajaa siellä. Minä en ole hänen maalauksiansa nähnyt, mutta hän on aivan uusi, ja meidän ystävämme, joka on hänen nähnyt, kadehtii häntä hirveästi ja sanoo, että joll'eivät hyvät taiteen arvostelijat kohdakkoin häntä masenna, niin yleisön ilettävä mieli koroittaa häntä ihmeeksi. Sitä paitsi olen kuullut, että hän on halpa mies. Tuossa on miehen nimi ja ilmoitus siitä mitä maalaukset kuvaavat. Katsokaa niitä, kun saatte aikaa siihen. Valmistakaa kuitenkin sillä välin maalauksien teurastamista lausumalla muutamia satunnaisia pistosanoja maalaajalle." Mr Mivers otti nyt piirongistansa ystävällisen kirjeen kadehtivaiselta kilpailijalta ja antoi sen lempeän-näköiselle virkaveljellensä. Sitten hän nousi istualta ja sanoi: "Minä pelkään että minun täytyy jättää toimet huomiseksi; minä odotan kahta nuorta serkkua aamiaiselle."

Niin pian kuin lempeän-näköinen mies oli mennyt, lähti Mr Mivers salin ikkunalle ja antoi ystävällisesti sokeripalasen kanarialinnulle, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut lahjaksi ja joka kullatusta häkistä, joka oli osa lahjasta, katseli häntä epäileväisesti eikä ottanut sokeria.

Aika oli kohdellut Chillingly Mivers'iä hyvin varovasti. Hän tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin silloin, kun hän ensin lukijalle esiteltiin sukulaisensa Kenelm'in syntyessä. Hän nautti nyt hedelmän omista viisaista periaatteistansa. Koska hänellä ei ollut partaa ja käytti valetukkaa, niin ei ollut harmaan hiuksen merkkiäkään. Seisomalla kaikkia himoja ylempänä, välttämällä kaikkia ikävyyksiä, tyydyttämällä taipumuksiansa huviin ja karttamalla liiallisuuksia, oli hän säilyttänyt muotonsa jänteyttä ja ihonsa hienoutta. Ovi aukeni ja hyvin puettu palvelija, joka oli ollut kylläksi kauan Mivers'in palveluksessa, tullaksensa hänen-näköiseksensä, ilmoitti että Mr Chillingly Gordon tulee.

"Hyvää huomenta," sanoi Mivers; "minä olin hyvin mielissäni kun nä'in teidän niin kauan ja niin tuttavasti puhuvan Danvers'in kanssa: toiset tietysti huomasivat sitä, ja se seikka oli uusi askel teiden tiellänne. Se on teille erittäin hyvä, että nähdään teidän salongissa erillänsä puhelevan jonkun etevän miehen kanssa. Mutta saanko luvan kysyä, oliko itse kanssapuhe tyydyttävä?"

"Ei ensinkään: Danvers kaataa kylmää vettä minun toiveideni yli Saxboro'n suhteen, eikä edes viittaakaan siihen että hänen puolueensa tahtoo minua auttaa johonkin toiseen avoinna olevaan paikkaan."

"Puolueella on nykyänsä harvoja avonaisia paikkoja käytettävänä nuorelle miehelle. Ulkomailla oleva koulumestari on temmannut pois koulun valtiomiehiä varten samoin kuin hän on temmannut pois koulun näyttelijöitä varten -- se on pahe, ja pahe, joka kansan kohtaloille tuottaa paljoa kovemmat seuraukset, kuin se hyvä, jota kenties se järestö vaikuttaa, joka sitä seurasi. Mutta turhaa on moittia sitä, jota ei voi auttaa. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin minä heittäisin koko parlamentillisen kunnianhimon siksensä ja lukisin lakitiedettä."

"Neuvo on hyvä, mutta vaikea seurata. Minä olen päättänyt hankkia itselleni paikan alihuoneessa, ja missä tahtoa on, siinä on myöskin mahdollisuus raivata itselleen tie."

"Siitä en ole vallan varma."

"Mutta minä olen."

"Siitä päättäen mitä teidän kumppaninne yliopistossa kertovat minulle teidän puheistanne Kiista-Seurassa, ette silloin ollut ylellinen radikaali. Mutta ainoastaan ylellinen radikaali voi toivoa menestystä Saxboro'ssa."

"Minä en ole mikään raivio valtio-asioissa. On paljon sanottavaa kaikilla puolilla -- caeteris paribus, minä katson voittavan puolen paremmaksi kuin voitetun: ei mikään menesty niin hyvin kuin menestys."

"Niin, mutta valtio-asiassa syntyy aina reaktiooni. Se puoli, joka yhtenä päivänä voittaa, voi toisena päivänä joutua tappiolle. Voitettu puoli edustaa vähemmistöä, ja vähemmistö on varma siitä että se sisältää enemmän intelligenssiä kuin enemmistö; intelligenssi ajan pitkään raivaa itselleen tien, voittaa enemmistön ja kadottaa sen sitten, sentähden että se tulee tuhmaksi, niin pian kuin se enemmistöksi muuttuu."

"Mivers-serkku, eikö historia teille näytä että yksi ainoa henkilö voi kumota kaikkia harvoin tahi monen verrannollista viisautta koskevia teoriioja? Ottakaa viisaimmat mitkä löydätte, ja nerokas mies, jolla ei ole kymmenes osakaan edellisten viisautta, murentaa ne tomuksi. Mutta silloin tämän nerokkaan miehen täytyy käyttää ne monet hyväksensä, vaikka hän niitä ylönkatsoo. Sitä tehdessänsä hän hallitsee niitä. Ettekö näe kuinka vapaissa maissa valtiolliset määräykset sulavat yhteen yksityisiin henkilöihin? Yleisessä vaalissa vaalimiehet kokoontuvat yhden nimen ympärille. Kandidaati puhukoon kuinka paljon tahansa valtiollisista periaatteista, kaikki hänen puheensa ei kuitenkaan hanki hänelle menestykseen tarpeellista ääni-lukua, joll'ei hän sano: 'Minä seuraan Mr A:ta, ministeriä, tai Mr Z:tä, vastustuspuolueen johtajaa. Tory-puolue ei voittanut Whig-puoluetta, kun Mr Pitt hajoitti parlamentin. Se oli Mr Pitt, joka voitti Mr Fox'in, jonka kanssa hän yleisiin valtiollisiin periaatteisin katsoen -- niinkuin orjakauppaan, roomankatoliseen emancipatiooniin, parlamentin parantamiseen, -- varmaankin oli enemmän yhtäpitävä, kuin kenenkään kanssa omassa kabinetissansa."