Part 23

"Kenelm," sanoi hän, alkaen tavallista keskustelua itsensä kanssa, "sinun juuri sopii saarnata perheiden kunniasta, joiden kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Sir Peter Chillinglyn poika, ajattele kotoasi! Oletko varma siitä, ett'et ole sanonut tai tehnyt tai ajatellut mitään, joka voi tuottaa häiriötä siinä perheessä, jossa sinua on vieraana vastaanotettu? Mikä oikeus sinulla oli tuoda esiin omat itserakkaat tuumasi, muistamatta, että sanasi lausuttiin sääliväisten korvien kuullen, ja että sellaiset sanat, joita tyttö kuuvalossa oli kuullut ja jotka olivat hänen sydäntänsä liikuttaneet, voivat olla hänen rauhallensa vaaralliset. Häpee, Kenelm! häpee! sinä joka tiedät mikä on hänen isänsä toivo; joka myöskin tiedät ett'ei sinulla ole mitään puolustusta toivollesi saada tuo kaunis olento omaksesi. Mikä on aikomuksesi, Kenelm? Minä en sinua kuule; puhu suusi puhtaaksi! Oi, kuinka voin olla sellainen narri ja luulotella itseäni että hän minusta välittäisi! Mutta kenties en olekaan sellainen narri; toivon ett'en ole; ja, oli miten oli, ei tule olemaan aikaa mihinkään onnettomuuteen. Me lähdemme pois huomenna, Kenelm; kiiruhda ja pane kapineesi kokoon, kirjoita kirjeesi, ja sitte 'sammuta tuli -- sammuta _se_ tuli!'"

Mutta hän ei kohta toimeen ryhtynyt, vaan nousi ylös ja käveli edes takaisin laattialla ja pysähtyi väliin katselemaan kuvia seinillä.

Useat huonoimmin maalatut muotokuvat olivat siirretyt siihen huoneesen, jossa Kenelm asui ja joka aina pantiin kuntoon naimattomalle miehiselle vieraalle, osaksi sentähden että se oli syrjäinen ja että siihen pääsi ainoastaan niitä pieniä portaita myöten, joiden parveen Arabellan kuva oli siirretty; ja osaksi sentähden, että huhu kertoi siellä kummittelevan ja semmoista naiset enemmän pelkäävät, kuin miesten luullaan tekevän. Ne kuvat, joita Kenelm nyt katseli, olivat eri ajoilta, Elisabetin hallituksen ajasta George III:nen hallitukseen; ei yksikään niistä ollut minkään etevän taiteilijan tekemä, eikä yksikään niistä kuvannut henkilöä, joka oli jättänyt nimen historiaan -- sanalla sanoen, ne olivat sellaisia kuvia, jollaisia usein näkee korkea-sukuisten tilanomistajain luona. Sama perheluonne kasvojen juonteiden ja sävyn suhteen huomattiin enimmissä muotokuvissa -- juonteet olivat säännölliset ja kovat, sävy suora ja vilpitön. Ja vaikk'ei yksikään näistä kuolleista miehistä ollut mainetta sammuttanut, oli kuitenkin jokainen heistä vaatimattomalla tavallansa ottanut osaa aikansa rientoihin. Tuo herra, jonka lyhyt suora tukka riippui otsassa, ja joka toisella kädellänsä nojasi miekkaansa ja toisessa piti avonaista kirjaa, oli ollut kreivikuntansa pääkaupungin edusmies Pitkän Parlamentin aikana, oli tapellut Marston Moor'in tappelussa Cromwellin sotajoukossa ja vastustanut protektoria, kun hän raivasi "leikkikalun" tieltänsä, jonkatähden hän oli yksi niistä isänmaan ystävistä, jotka heitettiin "helvetin luolaan." Toinen, jonka kasvojen sävy oli lempeämpi ja jolla oli suuri valetukka päässä, oli ollut rauha-tuomarina, mutta hänen vilkas katseensa osoitti, että hän oli ollut hyvin toimelias virassansa. Hän ei ollut lisännyt eikä vähentänyt perittyä omaisuuttansa. Kolmas, sotajoukon luutnantti, kaatui Blenheimin tappelussa; hän oli, kuvasta päättäen, ollut hyvin nuori ja kaunis mies ja kuva oli otettu vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hänen vaimonsa kuva oli saanut sijan salissa sentähden että se oli Knellerin maalaama. Hänkin oli kaunis ja nai uudelleen aatelismiehen, jonka kuvaa tietysti ei ollut tässä perhekokoelmassa. Tässä seurasi loma kronoloogisessa järjestyksessä, syystä, että luutnantin perillinen oli lapsi vielä: mutta George II:sen aikana näkyy uusi Travers olleen kuvernörinä Länsi-Indian siirtomaissa. Hänen poikansa otti osaa vallan toisellaiseen liikkeesen, joka oli hänen aikakaudelleen omituinen. Hän kuvattiin vanhaksi, kunnianarvoiseksi ja valkopäiseksi ja hänen kuvansa alle on kirjoitettu: "Wesleyn lahkolainen." Hänen seuraajansa oli viimeinen tässä kokoelmassa. Hän on meriupseerin univormussa; hän on kuninkaallisen laivaston kapteenina ja hänen kuvansa alla luetaan: "Taisteli Nelssonin johdannolla Trafalgarissa." Tämä kuva olisi saanut etevän paikan jossakin paremmassa huoneessa, jos eivät kasvot olisi olleet niin kauhean rumat ja kuva itse niin huonosti maalattu.

"Nyt minä ymmärrän," sanoi Kenelm ja pysähtyi äkkiä, "miksi Cecilia Travers'ia on opetettu puhumaan velvollisuudesta käytännöllisenä asiana elämässä. Nämä muinaisajan miehet näyttävät eläneen velvollisuutta täyttääksensä eikä seurataksensa aikakauden edistystä rahakukkaron takaa ajamisessa. Kenelm, herää ja kuule minua; missä olemmekin, toimessa tai huolettomina, eikö lempilauseeni ole oikea ja tosi, nimittäin, että 'hyvä ihminen tekee hyvää sillä että hän elää?' Mutta voidaksensa sitä tehdä, täytyy hänen olla sopusoinnussa eikä riidassa itsensä kanssa. Kenelm, laiskuri, meidän täytyy hankkia lähtöä!"

Kenelm pani nyt tavaransa matkalaukkuun ja varusti sen päällekirjoituksella, jossa ilmoitettiin, että se oli Exmundhamiin menevä; sitten hän kirjoitti seuraavat kolme kirjettä:

Ensimmäinen kirje.

Markisinna Glenalvonille.

"Rakas ystäväni ja neuvojani! Minä olen jättänyt teidän kirjeenne vastaamatta kokonaisen kuukauden. Minä en voinut vastata teidän onnentoivotuksiinne siitä, että olen yksikolmatta vuotta täyttänyt. Tämä tapaus on konventionellista valhetta ja te tiedätte kuinka minä vihaan konventionellisuutta ja valhetta. Asian todellinen laita on, että olen joko paljon nuorempi yksikolmatta vuotta tai paljon vanhempi. Mitä niihin tuumiin tulee, että minä rupeaisin ensi vaalissa kreivikunnan kandidaatiksi, niin toivoisin tekeväni ne tyhjiksi, ja olen jo sen tehnytkin; ja nyt olen aloittanut matkustuksiani. Olin ensin päättänyt rajoittaa ne isänmaahani. Tuumat ovat vaihtelevaisia. Minä lähden ulkomaille. Saatte kuulla minulta mihin. Minä kirjoitan tämän kirjeen Leopold Travers'in tilasta, joka, sen mukaan kuin olen hänen tyttäreltään kuullut, on teidän sukulaisenne; -- korkeasti kunnioitettu ja hyvin rakastettu mies.

"Ei, teidän mielisteleväin ennustuksenne uhalla, minusta ei milloinkaan tule mitään etevämpää tässä elämässä, kuin mitä nyt olen. Lady Glenalvon, sallikaa minun sanoa itseäni teidän kiitolliseksi ystäväksenne,

"K. C."

Toinen kirje.

"Rakas Mivers serkkuni! Minä lähden ulkomaille. Minä tarvitsen kukatiesi rahaa; sillä, herättääkseni liikuntovoimaa itsessäni, luulen, jos mahdollista on, tarvitsevani rahaa. Kun olin kuudentoista vuotias poika, niin te tarjositte minulle rahaa siitä, että minä kirjoittaisin 'The Londoneriin' teräviä kirjoituksia vanhoista kirjailijoista. Tahdotteko nyt antaa minulle rahaa samankaltaiseen meidän sukupolvemme suuremmoisen Uuden Aatteen kehittämiseen, se on, sen aatteen, että kuta vähemmän ihminen jotakin ainetta tuntee, sitä paremmin hän sitä käsittää. Minun aikomukseni on matkustaa maihin, joita en milloinkaan ole nähnyt, ja kansojen luo, joita en milloinkaan ole tuntenut. Minun omavaltaiset arvosteluni molemmista tulevat olemaan verrattomana apuna 'The Londonerille' sen Erityiseltä Kirjeenvaihtajalta, joka samoin kuin tekin pitää nimettömyyttä suuressa arvossa ja jonka nimeä ei milloinkaan ilmoiteta. Kirjoittakaa minulle vastaus; kirje-osoitteeni on Calais, poste restante. -- Teidän uskollinen

"K. C."

Kolmas kirje.

"Rakas isäni! Minä sain kirjeenne täällä, josta huomenna lähden pois. Suokaa anteeksi kiirettä. Minä menen ulkomaille ja kirjoitan teille Calais'ista.

"Minä ihailen suuresti Leopold Travers'ia. Kuinka paljon tasapainoa todellisessa englantilaisessa herrasmiehessä on! Viskatkaa häntä ylös alaisin kuten tahdotte, hän tulee kuitenkin aina jaloillensa -- todellisena herrasmiehenä. Hänellä on yksi lapsi, tytär, nimeltä Cecilia -- kyllin kaunis houkutellaksensa minkä kuolevaisen tahansa rakastumaan, jota Decimus Roach ei ole vakuuttanut siitä että aviottomuudessa on oikea 'Enkeleitä Läheneminen'. Sitä paitsi hän on tyttö, jonka kanssa voi puhua. Tekin voisitte hänen kanssansa puhua. Travers tahtoo hänen naimaan hyvin kunnioitettavan, hyvännäköisen herrasmiehen, josta on hyvät toiveet ja joka kaikin puolin on sopiva mies hänelle, niinkuin sanotaan. Ja jos hän sen tekee, tulee hän kilpailemaan Lady Glenalvonin kanssa, joka on säädyllisen naisellisuuden täydellinen esikuva. Minä lähetän matkalaukkuni takaisin. Minä olen menettänyt kokemusrahani, mutta en vielä ole koskenut kuukausrahoihini. Kuitenkin aion nyt elää niillä, ja lisätä niitä, jos tarvis vaatii, otsani tahi aivoni hiessä. Mutta jos niin tapahtuisi, että tarvitsisin liikarahaa, niin minun täytyy teidän pankkiiriinne turvautua. Mutta muistakaa, että se on teidän menonne, eikä minun, ja että _te_ saatte palkan siitä taivaissa. Rakas isä, minä rakastan ja kunnioitan teitä päivä päivältä yhä enemmän! Te pyydätte minun lupaamaan etten kosi ketään nuorta ladya ennenkuin siihen teidän suostumusta pyydän! -- oi, rakas isäni, kuinka te voitte epäillä etten sitä tekisi? kuinka epäillä että minä onnelliseksi tulisin vaimon kanssa, jota te ette rakastaisi niinkuin tytärtä? Vastaanottakaa tämä lupaus pyhänä. Mutta toivoisin teidän pyytäneen minulta jotain, jonka suhteen kuuliaisuus ei olisi ollut liian helppo ollaksensa velvollisuuteni koetuksena. Minä en olisi voinut suuremmalla ilolla sitä luvata, jos olisitte pyytänyt minun lupaamaan etten milloinkaan nuorta ladya kosi. Jos olisitte pyytänyt minulta sen lupauksen, että luopuisin järjen arvollisuudesta rakkauden hulluuden tähden, tahi miehen vapaudesta naineen miehen orjuuden tähden, niin olisin koettanut tätä mahdottomuutta tehdä; mutta olisin kuollut yrityksessä! -- ja te olisitte saanut kokea niitä omantunnon vaivoja, jotka kummittelevat hirmuvaltiaan vuoteen ääressä. -- Teidän kuuliainen poikanne

"K. C."

YHDESKOLMATTA LUKU.

Seuraavana aamuna Kenelm hämmästytti perhettä tulemalla aamiaispöydälle siinä karkeassa puvussa, jossa hän ensin oli isäntänsä tuttavuutta tehnyt. Hän ei katsonut Ceciliaan, kun hän ilmoitti lähtöänsä; mutta kuu hän loi katseen Mrs Campioniin, hymyili hän, kenties hiukan surumielisesti, nähdessänsä hänen kasvonsa kirkastuvan ja kuullessansa hänen päästävän lyhyen huokauksen, joka ilmoitti, että tämä sanoma häntä ilahdutti. Travers koetti innokkaasti kehoittaa Kenelmiä viipymään pari päivää vielä heillä, mutta Kenelm pysyi lujana päätöksessään. "Kesä kuluu," sanoi hän, "ja minulla on pitkä matka kulkea ennenkuin kukat kuihtuu ja lumi tulee. Kolmantena yönä tämän jälkeen minä nukun ulkomaalla."

"Menettekö ulkomaille?" kysyi Mrs Campion.

"Menen."

"Äkkipikainen päätös, Mr Chillingly. Toissa päivänä te sanoitte lähtevänne skotlantilaisia järviä katselemaan."

"Se on totta; mutta likemmältä asiaa mietittyäni, tulin ajatelleeksi, että niillä seuduin on paljon huvimatkailijoita, joiden joukossa kenties on minun tuttaviakin. Ulkomailla olen vallan vapaa, sillä olen tuntematon."

"Minä oletan, että palaatte metsästysajaksi," sanoi Travers.

"Sitä en usko. Minä en kettuja ammu."

"Kaikissa tapauksissa me luultavasti tapaamme toinen toisemme Londonissa," sanoi Travers. "Minä luulen että pitkällisen maalla oleskelemisen jälkeen yksi tai kaksi säsongia vilkkaassa pääkaupungissa ovat terveellinen vaihtelu sekä hengelle, että ruumiille; ja nyt on jo aika, että Cecilia esitellään hovissa ja että hänen hovipukunsa mainitaan 'Morning Post' nimisen sanomalehden palstoissa."

Cecilia näytti olevan niin toimessaan teekeittimen takana ett'ei hän kuullutkaan tätä viittausta hänen debutiinsa.

"Minä tulen kaipaamaan teitä kauheasti," huudahti Travers sydämellisesti. "Minä vakuutan, että olette vallan siirtänyt minua tasapainostani. Teidän terävät lauseenne tulevat kaikuinaan minun korvissani kauan aikaa sen jälkeen kuin te olette mennyt."

Vaimon hameen ratina kuului äkisti teekeittimen takaa.

"Cissy," sanoi Mrs Campion, "saammeko milloinkaan teetä?"

"Suokaa anteeksi," vastasi ääni teekeittimen takaa. "Minä kuulen Pompejon (skotlantilaisen koiran) vinkuvan tiellä. He ovat sulkeneet sen portin ulkopuolelle. Minä tulen kohdakkoin takaisin."

Cecilia nousi ja lähti ulos. Mrs Campion astui hänen sijaansa teekeittimen ääreen.

"On oikein hassua, että Cissy on niin ihastunut tuohon kauhistavaan eläimeen," sanoi Travers kiivaasti.

"Sen kauheus on sen kauneus," vastasi Mrs Campion nauraen. "Mr Belvoir valitsi sen hänelle sentähden, että sillä on pisin selkä ja lyhyimmät jalat, mitkä hän on koiralla nähnyt koko Skotlannissa."

"Ah, George on sen hänelle antanut; minä unohdin sen," sanoi Travers tyytyväisesti nauraen.

Kului moniaita minuutteja ennenkuin Miss Travers palasi skotlantilaisen koiran kanssa, ja hän näytti jälleen tointuneen, tuodessansa tämän koristeen seuralle takaisin -- sillä hän puhui hyvin sukkelaan ja iloisesti ja hehkuvin poskin, niinkuin nuori ihminen, joka on liiallisesta ilosta kiihoittunut.

Mutta kun Kenelm puoli tuntia myöhemmin otti jäähyväiset häneltä ja Mrs Campionilta porstuan ovella, oli puna kadonnut hänen poskiltansa, hänen huulensa olivat suljetut ja ne sanat, jotka hän jäähyväiseksi lausui, eivät olleet kuuluvia. Kun Kenelm sitten (hänen isänsä rinnalla, joka saattoi vierastansa portille) meni tietä pitkin ja hävisi puiden taakse, niin Mrs Campion pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille ja suuteli häntä. Cecilia vapisi ja käänsi hymyillen kasvonsa ystäväänsä kohti; mutta mimmoinen hymyily, -- niitä hymyilyjä, jotka näyttävät olevan täynnä kyyneleitä.

"Kiitoksia, ystäväni", sanoi hän vienosti; ja hiipien pois kukkatarhaa kohti, viipyi hän hetken sen portin kohdalla, jonka Kenelm edellisenä iltana oli au'aissut. Sitten hän hitain askelin meni viheriää kukkulaa ylös luostarin raunioille.

NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

On vähän yli puoli toista vuotta siitä kun Kenelm Chillingly lähti Englannista, ja näyttämö on nyt London, sillä aikaisemmalla ja enemmän seurallisella säsongilla, joka käy pääsiäisjuhlan edellä -- säsongi, jolloin sivistyneen seuran viehätys ei vielä ole täpötäysien huoneiden kuumassa ilmassa rau'ennut -- säsongi, jolloin ei tarvitse pelätä että parhaimmat ystävämme meitä laiminlyövät heidän vieraampien tuttaviensa suurempien vaatimuksien tähden.

Oli niin sanottu "conversazione" yhden noista whigylimyksien huoneessa, joka vielä säilyttää tuon miellyttävän taidon tuoda hauskaa väkeä yhteen ja ko'ota ympärillensä todellista aristokratiiaa, joka yhdistää tieteiden ja taiteiden tuntemista perinnöllisen arvon ja valtiollisen etevyyden kanssa. Lord Beaumanoir itse oli iloinen, oppinut mies, hyvä taiteen tuntija ja hauska puhuja. Hänellä oli herttainen vaimo, joka rakasti häntä ja lapsiansa, mutta joka kuitenkin rakasti yleistä kiitosta kyllin tehdäksensä itsensä rakastetuksi ylhäisten piirissä, ikäänkuin hän sen iloissa olisi hakenut turvaa kotielämän ikävästä.

Beaumanoir'in vieraiden joukossa tänä iltana oli kaksi miestä, jotka istuivat pienessä huoneessa erikseen, puhellen tuttavallisesti keskenään. Toinen oli noin neljänkuudetta vuoden ikäinen; hän oli pitkä, ko'okas mies, mutta ei lihava, vähän kaljupää; hänellä oli mustat silmäkarvat, mustat vilkkaat silmät, ja liikkuvat huulet, joilla väliin näkyi kamala ja ivallinen hymy. Tämä herra, korkeasti kunnioitettu Gerard Danvers, oli hyvin etevä parlamentin jäsen. Hän oli nuorena ollessaan päässyt korkeaan virkaan; mutta -- osaksi syystä että viran vaivat olivat hänelle vastenmieliset; osaksi sentähden että hän oli niin ylpeä luonnoltaan, että hänen oli mahdotonta osoittaa sitä kuuliaisuutta, jota tulee päällikölle osoittaa; osaksi senkintähden että hän tavattomasti harrasti epikurista filosofiiaa, ollen yht'aikaa iloinen ja raaka ja katsoen elämän iloa pää-asiaksi ja kunniaa varsin vähäpätöiseksi -- hän oli vakaasti kieltänyt uudestaan virkamieheksi rupeamasta, ja puhui ainoasti erinomaisissa tilaisuuksissa. Vaikka hän oli kunnianhimoa vailla, niin hän tavallansa rakasti valtaa -- hän tahtoi hallita niitä ihmisiä, joilla oli valta; ja valtiollisesta juonesta hänen kavala ja toimelias järkensä oli huvitettu. Tällä hetkellä hän tarkasteli saman puolueen eri osastojen johtajain tekemää uutta ehdoitusta, jonka mukaan muutamat vanhat miehet eroaisivat ja muutamat nuoremmat miehet otettaisiin virkakuntaan. Hänen luonteensa hyviä puolia oli se, että hän suositteli nuorisoa, ja oli auttanut parlamenttiin, niin hyvin kuin virkoihinkin, muutamia taitavimpia henkilöitä myöhempää sukupolvea kuin hän itse oli. Hän antoi heille viisaita neuvoja, oli mielissänsä kun he menestyivät hyvin, ja rohkaisi heitä kun he hairahtuivat -- aina ollen varma siitä että heissä oli kykyä kyllin hairahdusta sovittamaan; jos niin ei ollut, hän lempeästi herkesi pitämästä heitä uskottuinansa, mutta pysyi kuitenkin kyllin tuttavalla kannalla heidän kanssansa, ollaksensa varma siitä, että hän sai heitä äänestämään mielensä mukaan, jos hän tahtoi.

Se herra, jonka kanssa hän nyt puhui, oli nuori, noin viidenkolmatta vuotias -- ei vielä parlamentissa, mutta erittäin halukas saada paikkaa siellä; hänellä oli sellainen maine, jonka nuorukainen tuo mukaansa koulusta ja yliopistosta, ja joka on todeksi näytetty, ei paljaan akademiallisen kunnian kantta, vaan vakuutuksen kautta siitä, että hänellä oli taitavuutta ja kuntoa, jota hänen aikalaisensa olivat hänessä herättäneet ja hänen vanhempansa oikeaksi vakuuttaneet. Hän oli tehnyt hyvin vähän yliopistossa -- paitsi sitä että hän Kiista-Seurassa tuli kuuluisaksi erittäin sukkelana ja taitavana puhujana. Yliopistosta tultuansa hän oli kirjoittanut yhden tai kaksi valtiollista kirjoitusta erääsen aikakauskirjaan, jotka olivat huomiota herättäneet; ja vaikka hänellä ei mitään virkaa ollut, ja hänen tulonsa olivat vähäiset, mutta itsevaraiset, niin seurapiiri oli hyvin kohtelias häntä kohtaan, sillä hän katsottiin mieheksi, joka kerta voisi saavuttaa aseman, jossa hän voisi vahingoittaa vihamiehiänsä ja palvella ystäviänsä. Tämän nuoren miehen kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka lisäsi sitä taitavuuden ja toiveen mainetta, minkä hän oli saavuttanut. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, hänen käytöksensä ei ollut viehättävä. Mutta hänen kasvonsa sävy osoitti voimaa -- pontevuutta -- rohkeutta. Hänen otsansa oli leveä, mutta matala, ja koroituksia oli niissä otsan elimissä, jotka osoittivat tajuamista ja päättämiskykyä -- ominaisuuksia, jotka jokapäiväisessä elämässä ovat tarpeellisia; hänen silmänsä olivat siniset, pienet, hiukan sisään painuneet, vilkkaat, terävät; ylähuuli oli pitkä ja ilmoitti uskaliaisuutta; hänen suussansa kasvojen tutkija olisi huomannut vaarallista suloisuutta. Hymy oli miellyttävä, mutta se oli teeskennelty ja paljasti valkoisia, pieniä, hyviä, mutta harvassa olevia hampaita. Tämä hymy olisi näyttänyt luonnolliselta ja vilpittömältä niiden mielestä, jotka eivät huomanneet että se ei sopinut yhteen tutkistelevan otsan ja kovan katseen kanssa -- että se näytti olevan erillänsä muusta kasvojen osasta, ikäänkuin kasvot, jotka ovat osansa oppineet. Pään takaosassa oli tuota ruumiillista voimaa, joka on tavallinen miehissä, jotka raivaavat itselleen tien elämässä -- taistellen ja hävittäen. Kaikilla gladiatoreilla on sellainen voima; niin on väittelijöillä ja parantajilla -- se on, parantajilla, jotka voivat hävittää, mutta ei välttämättömästi uutta sijaan laatia. Niin myöskin miehen käytös osoitti uskaliasta itseensäluottamista, joka kuitenkin oli niin yksinkertainen ja teeskentelemätön, ett'ei hänen pahin vihollisensakaan olisi voinut sitä itsensäpettämiseksi sanoa. Hänen käytöksensä ilmoitti että hän tiesi miten tulee ylläpitää persoonallista arvoa näyttämättä että siitä välittää. Ei milloinkaan orjallinen ylhäisiä kohtaan, ei milloinkaan ylpeä alhaisia kohtaan; niin vähän ylen-sivistynyt, ett'ei milloinkaan tuntunut jokapäiväiseltä -- kansanmieleinen käytös.

Huone, jossa nämä herrat istuivat, oli eroitettu tavallisista huoneista vierashuoneen kautta, ja oli Lady Beaumanoir'in kammari. Se oli kaunis huone, mutta huonekalut olivat yksinkertaiset ja poimutelmat olivat indian karttuunia. Seiniä koristi vesivärillä maalatut kuvat ja kallis-arvoiset posliini-kalut, jotka olivat omituisilla seinäpienoilla. Yhdessä kulmassa, eteläänpäin olevan ikkunan luona, jonka ulkopuolella oli avara balkongi, joka oli ikkunoilla varustettu ja täynnä kukkia, oli yksi noita korkeita, ristikolla varustettuja varjostimia, joita luullakseni ensin keksittiin Wienissä ja jonka ympärille murattia pujotetaan niin, että se muodostaa lehtimajan. Tämä näin varustettu yksinäinen huone, joka oli vallan erillään muista huoneista, oli emännän lempi kirjoitus-huone. Nuo kaksi miestä istuivat lähellä varjostinta, eivätkä varmaankaan voineet aavistaa että joku voi sen takana olla.

"Niin," sanoi Mr Danvers, joka istui huoneen toisessa nurkassa olevalla sohvalla, "minä luulen että Saxboro'lle pian tulee tyhjä paikka. Milroy tahtoo kuvernöörin virkaa jossakin siirtomaassa; ja jos voimme järjestää kabinetin minun ehdoitukseni mukaan, niin hän saapi sellaisen. Saxboro' tulee silloin avoimeksi. Mutta, rakas veikkoseni, Saxboro' on paikka, jota tulee kosia rakkaudella ja jonka voittaa ainoastaan rahalla. Se vaatii kandidaatiltansa vapaamielisyyttä -- kahdellaista vapaamielisyyttä, jota harvoin voi yhdistää: vapaamielisyyttä mielipiteiden suhteen, joka on kyllä luonnollista hyvin köyhälle miehelle, ja menojen vapaamielisyyttä, jota tuskin kukaan muu kuin hyvin rikas mies voi osoittaa. Voitte laskea että teiltä menee 3,000 puntaa Saxboro'n kandidaatiksi pääsemiseen, ja noin 2,000 puntaa lisäksi paikkanne puolustamiseen petitionia vastaan -- voitettu kandidaati melkein aina petitioneeraa. 5,000 puntaa on suuri rahasumma, ja pahin kohta siinä on se, että ne mielipiteet, joita Saxboro'n edusmiehen tulee edistää, vähentävät hänen virallista menestystänsä. Kiivaat valtiomiehet eivät ole parasta raaka-ainetta, josta valmistetaan hyviä virkamiehiä."

"Mielipiteet eivät paljon asiaan vaikuta; toisin on menojen laita. Minä en voi hankkia 5,000 puntaa, en edes 3,000 puntaa."

"Eikö Sir Peter voisi teitä auttaa? Te sanotte että hänellä on yksi ainoa poika, ja jos tälle pojalle jotain tapahtuu, olette te lähin perillinen."

"Minun isäni oli riidassa Sir Peter'in kanssa ja vaivasi häntä mielettömällä ja ikävällä oikeudenkäynnillä. Minä pelkään ett'en voisi häneltä pyytää rahaa saavuttaakseni paikkaa parlamentissa demokraatisella puolella; silla vaikka hyvin vähän tunnen hänen valtiollisia mielipiteitänsä, otaksun kuitenkin varmana asiana että maalaisaatelismies vanhasta suvusta ja 10,000 punnan vuotuisilla tuloilla ei juuri voi olla demokraati."

"Siinä tapauksessa oletan ett'ette olisi demokraati, jos te serkkunne kuoleman kautta tulisitte Chillingly'ein perilliseksi."

"En ole varma siitä, mitä siinä tapauksessa olisin. On aikoja, jolloin demokraati vanhasta suvusta ja suurilla tiluksilla voisi saavuttaa hyvin korkean aseman ylhäisten piirissä."

"Rakas Gordon, teistä tulee vielä etevä mies."

"Minä toivon sen. Kun vertaan itseni minun ikäisiini miehiin, en näe monta, jotka voisivat minua panna takalaitaan."

"Minkälainen mies on serkkunne Kenelm? Minä näin hänen pari kertaa silloin kun hän vielä oli aivan nuori ja luki Welby'n edessä London'issa. Siihen aikaan sanottiin että hänellä oli erittäin hyvä pää; minusta hän oli hyvin omituinen."

"Minä en ole milloinkaan häntä nähnyt; mutta siitä päättäen mitä olen kuullut, niin hän, olkoonpa hän hyväpäinen tai kummallinen, varmaankaan ei tule mitään toimittamaan tässä elämässä -- hän on uneksija."

"Kentiesi hän kirjoittaa runoja?"

"Hän voisi, luullakseni, sitä tehdä."