Part 22

Sillä aikaa kuin edellä mainittu kanssapuhe tapahtui, oli Kenelm lähtenyt Will Somers'in luokse käymään. Kaikki esteet Willin naimiseen olivat nyt poistetut; vuokrakontrahdin muuttaminen puodin suhteen oli allekirjoitettu, ja ensi pyhänä oli ensimmäinen kerta kuulutettava kirkossa. Emme tarvitse sanoa, että Will oli hyvin onnellinen. Kenelm kävi sitten Mrs Bowles'in tykönä, jossa hän viipyi tunnin aikaa. Kun hän palasi herrastaloon, näki hän Travers'in, joka kulki hitain askelin, kädet selän takana ja silmät maahan luotuina, niinkuin hänen tapansa oli kun hän kulki ajatuksissaan. Hän ei huomannut Kenelmiä ennenkuin tämä oli parin askeleen päässä hänestä, ja hän tervehti silloin vierastansa hiljaa, vallan toisin kuin hänen oli tapa.

"Minä olen käynyt sen miehen luona, jonka te olette niin onnelliseksi tehnyt," sanoi Kenelm.

"Kuka se on?"

"Will Somers. Te'ettekö niin monta ihmistä onnelliseksi, ettette niitä muistakaan?"

Travers hymyili hiljaa ja pudisti päätänsä.

Kenelm jatkoi: "Minä olen tavannut Mrs Bowles'inkin, ja varmaankin huvittaa teitä kuulla, että Tom on tyytyväinen muuttoonsa; ei ole luultavaa, että hän palaa Graveleigh'iin; ja Mrs Bowles hyväksyi minun ehdoitustani, että te ostaisitte tuon pienen tilan, ja siinä tapauksessa hän muuttaisi Luscombeen ollaksensa lähempänä poikaansa."

"Minä kiitän teitä siitä että minua ajattelitte," sanoi Travers, "ja tämä tuuma pannaan kohdakkoin toimeen, vaikka kauppa ei nyt enää minulle mistään arvosta ole. Minun olisi jo kolme päivää sitten tullut sanoa teille, vaikka se unohtui minulta, että eräs naapuristossa asuva tilanomistaja, nuori mies, joka juuri hiljan on saanut tilan haltuunsa, on tarjonnut vaihtamaan suuren arentitalon, joka on paljon lähempänä minun tilaani, siihen maahan, mikä minulla on Graveleigh'issa, Saunderson'in arentitalo ja sen lähellä olevat mökit; ne ovat minun tilani äärimmäisessä päässä, mutta koskevat hänen alueesensa, ja vaihto on tuleva edulliseksi meille kumpaisellekin. Mutta minua ilahduttaa kumminkin että seutu on täydelleen vapautettu sellaisesta hirviöstä kuin Tom Bowles."

"Te että häntä hirviöksi sanoisi, jos hänen tuntisitte; mutta minua surettaa kuulla että Will Somers tulee toisen tilanomistajan vuokramieheksi."

"Se ei mitään tee, sillä onhan arenti vakuutettu neljäksitoista vuodeksi."

"Minkälainen mies tuo uusi tilanomistaja on?"

"Minä en tunne häntä likemmin. Hän palveli sotajoukossa siksi kuin hänen isänsä kuoli, ja on aivan hiljakkoisin tullut kreivikuntaan. Mutta hänestä käy nyt jo se puhe, että hän on suuresti ihastunut toiseen sukupuoleen, ja hyvä on että kaunis Jessie Wiles menee naimisiin ja tulee turvaan."

Travers taas vaipui kolkkoon äänettömyyteen, josta Kenelmin oli vaikea häntä herättää. Vihdoin jälkimäinen sanoi ystävällisesti:

"Hyvä Mr Travers, älkää katsoko minua liian rohkeaksi kun uskallan arvata että jotakin on tapahtunut tänä aamuna, joka huolettaa tahi harmittaa teitä. Kun niin on laita, on usein helpoitus sanoa mitä se on, vaikka sellaisellekin uskotulle, joka on niin kykenemätön neuvomaan tahi lohduttamaan, kuin minä olen."

"Te olette hyvä mies, Chillingly, ja minä en tunne ketään, ainakaan en näillä seuduin, jolle vapaammin voisin uskoa mikä mieltäni painaa. Minä olen petetty, minä myönnän sen; minua on pilkattu minua miellyttävän toiveen suhteen, ja," lisäsi hän naurahtaen, "minua harmittaa aina, kun en saa kaikkea käymään minun mieltäni myöten."

"Niin on minunkin laita."

"Eikö George Belvoir teistä ole hyvin kelpo mies?"

"Kyllä."

"Minusta hän on kaunis; hän on sitä paitsi vakavampi kuin enimmät hänen ikäisensä ja hänen varoissansa olevat miehet, ja kuitenkaan hän ei ole elämän tuntemista vailla. Kaikkiin niihin etuihin, jotka arvo ja varallisuus antavat, hän lisää sitä ahkeruutta ja kunnianhimoa, joka tuottaa etevän aseman yleisessä elämässä."

"Aivan oikein. Aikooko hän vetäytyä pois vaalista?"

"Jumala varjelkoon, ei!"

"Minkä suhteen hän siis ei teidän mieltänne noudata?"

"En minä hänestä puhu," sanoi Travers äkäisesti, "vaan Ceciliasta. Ettekö käsitä että George on juuri se mies, jonka minä hänelle olen määrännyt; ja tänä aamuna tuli häneltä hyvästi kirjoitettu kirje, jossa hän pyytää minulta lupaa kosia tyttöä."

"Mutta tämähän on tähän saakka vallan yhtäpitävää teidän oman tahtonne kanssa."

"Niin, ja tässä tulee pettynyt toive. Minä tietysti jätin asian Cecilian ratkaistavaksi ja hän kielsi jyrkästi, voimatta mitään syytä antaa; hän kyllä myöntää George'n olevan kauniin ja ymmärtäväisen miehen, miehen jonka suosiosta jokainen tyttö voisi ylpeillä; mutta hän sanoo ett'ei hän voi häntä rakastaa, ja kun kysyn häneltä miksi, ei hänellä ole muuta vastausta kun että 'hän ei voi sitä sanoa.' Se on kovin harmillista."

"Se on harmillista," vastasi Kenelm; "mutta rakkaus on kaikkein itsepäisin kaikista himoista; se ei milloinkaan syitä tahdo kuunnella. Logiikan alkeet ovat sille tuntemattomat. 'Rakkaudella ei ole mitään miksi,' sanoo yksi niistä latinalaisista runoilijoista, jotka kirjoittivat lempirunoja, jotka sanottiin elegioiksi -- nimi, joka meidän aikana tarkoittaa hautausrunoja. Minä puolestani en käsitä kuinka voi odottaakaan että joku vapaasta tahdosta suostuisi menettämään ymmärrystänsä. Ja jos Miss Travers ei sitä voi tehdä, sentähden että George Belvoir tekee sen, niin ette voi häntä siihen suostuttaa, vaikka tuomiopäivään saakka puhuisitte hänelle siitä."

Travers hymyili vasten tahtoansa, mutta vastasi vakaasti: "Minä tosin en tahtoisi naittaa Cissyä miehelle, joka hänelle on vastenmielinen, mutta George Belvoir ei ole hänestä vastenmielinen -- eikä kenenkään tytön mielestä; ja asian niin ollen, niin tyttö, joka on niin hellätuntoinen, järkevä ja hyvästi kasvatettu, vallan varmaan häitten jälkeen tulee rakastamaan niin perin pohjin hyvää ja kunnollista miestä, etenkin kun hän ei ole ennen ketään rakastanut -- jota Cecilia tietysti ei milloinkaan ole tehnyt. Vaikka en tahdo tytärtäni pakoittaa mihinkään, niin en kuitenkaan vielä ole halullinen luopumaan tuumastani. Ymmärrättekö?"

"Vallan hyvin."

"Minulle ovat nämä kaikin puolin edulliset kaupat hyvin mieleen, varsinkin sentähden, että Cissy Londoniin tullessansa -- jossa hän ei vielä ole ollut -- varmaan tulee kokoomaan kasvojensa ja saatavan perintönsä ympärille kaikkia kohteliaita onnenhakijoita; ja jos rakkaudessa ei ole mitään miksi, kuinka silloin voin olla varma siitä, ett'ei hän rakastu heittiöön?"

"Minä luulen teidän voivan olla varma siitä," sanoi Kenelm. "Miss Travers'illa on siksi liian hyvä järki."

"Niin, nyt; mutta ettekö sanonut että ihmiset menettävät järkensä kun he rakastuvat?"

"Se on totta! Minä unohdin sen."

"Sentähden minun ei tee mieli Georgen kysymykseen antaa kieltävä vastaus, ja kuitenkin olisi väärin pettää häntä kehoituksilla. Minä tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän mitä hänelle vastaan."

"Te luulette ettei Miss Travers'illa ole mitään George Belvoiria vastaan, ja että hän mieltyisi häneen enemmän, jos hän olisi useimmin hänen seurassaan, ja että olisi hyvä heille molemmille ettei tämä mahdollisuus tyhjäksi menisi?"

"Aivan niin."

"Voittehan sitten kirjoittaa näin: Rakas George! Voitte olla vakuutettu siitä että minä teidän parastanne toivon, mutta tyttäreni ei näy olevan taipuvainen naimaan nyt. Sallikaa minun pitää teidän kirjettänne niinkuin kirjoittamatta, ja olkaamme samassa suhteessa toinen toiseemme kuin ennenkin! Koska George tuntee Virgilioa, voisitte kukatiesi tässä käyttää koulupoika-muistojanne ja lisätä: 'Varium et mutabile semper femina!' -- jotenkin kulunut puhetapa, mutta tosi."

"Rakas Chillingly, teidän ehdoituksenne on hyvä. Miten hiivatti te teidän ijällänne olette oppineet niin hyvin maailmaa tuntemaan?"

Kenelm vastasi innokkaalla äänellä, joka oli hänelle omituinen: "Olemalla pelkkänä katselijana, -- valitettavasti!"

Leopold Travers'ista tuntui keveämmältä, kun hän oli kirjoittanut Georgelle vastauksen. Hän ei ollut kertomuksessaan Chillinglylle ollut aivan niin ajullinen, kuin ehkä näytti olevan. Samoin kuin kaikki ylpeät ja hellät isät, hänkin oli tiedollinen tyttärensä viehättävistä ominaisuuksista, ja sentähden hän hiukan pelkäsi että Kenelm itse kenties toivoi jotain, joka soti George Belvoirin toiveita vastaan: jos niin oli, niin hänen mielestänsä oli hyvä ajoissa tehdä sellaiset toiveet tyhjäksi -- osaksi sentähden, että hän jo oli Georgeen mieltynyt; osaksi sentähden, että George arvoon ja omaisuuteen katsoen oli etevämpi; osaksi sentähden, että George oli samaa valtiollista puoluetta kuin hän itse, jota vastoin Sir Peter, ja luultavasti Sir Peterin perillinenkin, olivat vastakkaista puoluetta; ja osaksi senkintähden, että Leopold Travers, ymmärtäväisenä ja maailman kokeneena miehenä, ei ollut varma siitä, että baronetin perillinen, joka kuljeskeli maata maailmaa jalkaisin vuokramiehen puvussa ja osoitti taipumusta nyrkkitappeluihin voimakkaiden hevoisseppäin kanssa, tulisi hyväksi aviomieheksi ja kunnon vävyksi. Kenelmin sanat, ja vielä enemmän hänen käytöksensä, vakuuttivat kuitenkin Travers'ia siitä, että hänen pelkonsa kilpailusta olivat vallan turhat.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Samana iltana Kenelm Travers'in ja Cecilian seurassa nousi puutarhan takana olevalle pienelle kukkulalle, jolla oli vanhan luostarin rauniot, josta oli ihana näköala laaksoin ja metsien, virran ja kaukaisten kukkulain yli; aurinko oli juuri laskeumaisillaan.

"Onko se huvi, jonka kauniin maiseman katseleminen tuottaa, todellakin saavutettu lahja, niinkuin muutamat filosoofit meille sanovat?" sanoi Kenelm; "onko se totta että pienet lapset ja sivistymättömät raakalaiset eivät tätä huvia tunne -- että silmä on kehitettävä sen suloutta käsittämään, ja että silmää ainoastaan hengen kautta voi siihen muodostaa?"

"Minä luulisin teidän filosoofein olevan oikeassa," sanoi Travers. "Kun minä olin koulupoikana, minusta ei mikään maisema ollut tasaisen kricket-kentän vertainen; kun Meltonissa metsästin, oli minusta tämä ruma seutu kauniimpi kuin Devonshire. Vasta viime vuosina minä todella olen huvitettu kauniin maiseman katselemisesta itse maiseman takia, huolimatta siitä hyödystä mikä siitä voi olla."

"Ja mitä te sanotte, Miss Travers?"

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa," vastasi Cecilia miettiväisesti. "Minä en muista mitään aikaa lapsuudessani jolloin en olisi ollut huvitettu nähdessäni sitä, mikä minusta oli kaunista maisemassa, mutta minä pelkään, että hyvin vähän kykenin eroittamaan yhdellaista kauneutta toisesta. Tavallinen vainio, jolla kasvoi voikukkia ja kaunokkia, oli silloin minusta kaunis, ja minä en luule nähneeni mitään kauniimpaa avaroissa maisemissa."

"Totta," sanoi Kenelm; "aikaisessa lapsuudessamme emme huomaa etäisyyksiä: mimmoinen sielu, sellainen silmä; aikaisessa lapsuudessa sielu iloitsee nykyisyydestä, ja silmä nauttii enin niistä esineistä, jotka ovat sitä lähinnä. Minä en usko, että me lapsuudessamme:

"'Miettiväisesti auringon laskua katselimme'."

"Oi! mikä paljous ajatuksia on sanassa 'miettiväisesti!'" jupisi Cecilia, luoden katseensa läntiseen taivaasen, johon Kenelm oli osoittanut puhuessansa ja jossa suureneva pallo nojasi puolta kehäänsä taivaan rantaa vasten.

Cecilia oli istunut rauniokasalle, nojaten särkyneen holvikaaren jäännöksiä kohti. Auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kasvojansa ja katosivat senjälkeen hänen takanansa olevan kaaren varjoon. Muutamia minuutteja valliksi hiljaisuus, jolla aikaa aurinko laski. Punertavia pilven hattaroita väikkyi vielä ilmassa, mutta hävisivät seuraavassa silmänräpäyksessä; ja iltatähti hiipi hiljaa, loistavana ja yksinäisenä esille -- ei, nyt ei enää yksinäisenä; -- tämä vartija oli herättänyt kokonaisen sotajoukon.

Ääni sanoi: "Ei vielä mitään sateen merkkiä, herra. Mitenkähän nauriiden käy?"

"Taasen todellinen elämä! Kuka voi siitä päästä?" jupisi Kenelm, kun hän loi silmänsä isännöitsijän paksuun muotoon.

"Ah! North," sanoi Travers, "mikä teidät tänne tuo? Ei mikään paha uutinen, toivon minä."

"Kyllä, herra. Durham'in härkä --"

"Durham'in härkä! Mitä se on? Te peloitatte minua."

"Se on kipeä. Ähky."

"Suokaa anteeksi, Chillingly," huudahti Travers; "minun täytyy lähteä. Se on hyvin kallisarvoinen eläin, eikä ole ketään, joka voi sitä parantaa, paitsi minä itse."

"Se on vallan totta," sanoi isännöitsijä ihastellen. "Ei koko kreivikunnassa ole eläinlääkäriä, joka vetää vertoja herralle."

Travers oli jo mennyt ja hengästynyt isännöitsijä töin tuskin saavutti häntä.

Kenelm istui Cecilian viereen rauniokasalle.

"Voi, kuinka minä teidän isäänne kadehdin!" sanoi hän.

"Miksi juuri tällä hetkellä? Senkötähden, että hän tietää miten härkä on parannettava?" sanoi Cecilia, suloisesti, hiljaisesti hymyillen.

"Niin, se on todella kadehdittavaa. On hauskaa voida helpoittaa tuskista jokaista Jumalan luotua olentoa -- Durham'in härkääkin."

"Oikein. Nuhde oli oikeutettu."

"Päinvastoin, teitä tulisi syyllä kiittää. Teidän kysymyksenne herätti minussa sääliä sen itsekkään tunteen sijaan, joka oli esinnä ajatuksissani. Minä kadehdin teidän isäänne, sentähden, että hän luo itsellensä niin monta mieltymyksen esinettä, sentähden, että hän voi arvostella maiseman ja auringon laskun aistillista nautintoa, huomaa mieltä ylentävää nauriinsadossa ja härissä. Käytöllinen mies, Miss Travers, on onnellinen."

"Kun rakas isäni oli yhtä nuori kuin te, Mr Chillingly, niin hän ei ollut enemmän huvitettu nauriista ja häristä kuin te, siitä olen varma. Minä en epäile sitä, että te kerta tulette yhtä käytölliseksi kuin hän on tässä suhteessa."

"Uskotteko sitä -- toden perään?"

Cecilia ei vastannut mitään.

Kenelm kysyi toistamiseen.

"Noh, suoraan sanoen, en tiedä tuletteko te mielistymään juuri niihin asioihin, jotka isääni nyt miellyttävät; mutta on toisia esineitä, kuin nauriita ja eläimiä, jotka kuuluvat teidän kutsumaanne käytännölliseen elämään, ja ne voivat teitä miellyttää niinkuin Will Somers'in ja Jessie Wiles'in kohtalo teitä miellytti."

"Se ei ollut käytöllinen mieltymys. Minä en mitään sillä ansainnut. Mutta vaikka tämä mieltymys olisi ollutkin käytännöllinen -- minä tarkoitan tuotteliaasti, niinkuin eläimet ja naurissadot ovat -- niin emme voi toivoa uusia Somers'eja ja Wiles'ejä. Historia ei milloinkaan toista itseänsä."

"Sallitteko minun vastata teille, vaikka hyvin nöyrästi?"

"Miss Travers, viisain mies, mikä milloinkaan on löytynyt, ei ollut kyllin viisas käsittämään naista; mutta minä luulen että enimmät kohtalaisen viisaat miehet ovat yksimieliset siinä, ettei vaimo suinkaan mikään nöyrä olento ole, ja että kun hän sanoo vastaavansa 'hyvin nöyrästi', hän ei tarkoita mitä hän sanoo. Sallikaa minun kehoittaa teitä vastaamaan hyvin ylpeästi."

Cecilia nauroi ja punastui. Nauru oli soinnullinen, punastus oli -- mitä? Se mies, joka istuu Cecilian kaltaisen tytön vieressä tähtisessä hämärässä, keksiköön oikean nimityksen tälle punastukselle. Mutta Cecilia vastasi vakaasti, vaikka lempeällä äänellä:

"Eikö löydy hyvin käytännöllisiä asioita, sellaisia, jotka eivät koske ainoastaan yhden tai kahden, vaan lukemattomien tuhansien onnea, joihin Mr Chillinglyn kaltainen mies ei voi olla mieltymättä jo aikoja ennen kuin hän on isäni ikäiseksi tullut?"

"Suokaa anteeksi; te ette vastaa minulle -- te kysytte. Minä jälittelen teitä ja kysyn, mitä asioita ne on, jotka sopisivat sellaiselle miehelle kuin Mr Chillingly?"

Cecilia mietti, ikäänkuin tahtoisi hän lausua paljon muutamilla sanoilla, ja sanoi sitten:

"Ajatuksen lausuminen, kirjallisuus; tehtävän toimittaminen, politiiki."

Kenelm Chillingly katseli hämmästyneenä häneen. Minä luulen ettei innokkainkaan Vaimon Oikeuksien puoltaja voisi suuremmalla kunnioituksella puolustaa vaimon henkisiä kykyjä, kuin hän; mutta näiden joukkoon hän ei milloinkaan ollut lukenut "lakonisuutta". "Ei mikään nainen," hänen oli tapa sanoa, "milloinkaan ole axioomia tai sananlaskua keksinyt."

"Miss Travers," sanoi hän vihdoin, "ennenkuin menemme eteenpäin, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, oliko tämä teidän erittäin kaunis vastauksenne omanne, vai oletteko lainannut sen jostakin kirjasta, jota en ole sattunut lukemaan?"

Cecilia mietti hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en usko, että se on kirjasta; mutta minun on kiittäminen Mrs Campionia niin monesta ajatuksestani, ja hän on niin paljon oleskellut nerokkaiden miesten parissa, että --"

"Sen kyllä näen, ja vastaanotan teidän määritelmänne, huolimatta siitä mistä se on alkuansa. Te luulette siis että minusta voisi tulla kirjailija tai valtiomies. Oletteko milloinkaan lukenut erään elävän kirjailijan kirjoittaman kirjoituksen, nimeltä 'Liikutusvoima'?"

"En."

"Tämän kirjoituksen tarkoitus on näyttää ett'ei ihminen voi tehdä mitään käytännöllistä ilman liikutusvoimaa, olkootpa hänen taidollisuutensa ja hengen-kehityksensä mimmoiset tahansa. Liikutusvoiman viehättimet ovat Puute ja Kunnianhimo. Minun koneistossani ne puuttuvat. Syntymiseni johdosta en ole leivän ja juuston puutteessa; luonteeni ja filosoofisen sivistykseni johdosta en välitä kiitoksesta enkä moitteesta. Mutta uskotteko vakaasti, että mies, joka ei ole leivän ja juuston puutteessa ja joka ei niin nimeksi pidä väliä kiitoksesta ja moitteesta, voi toimittaa jotakin käytännöllistä kirjallisuuden tai politiikin alalla? Kysykää tätä Mrs Campionilta!"

"Minä en tahdo häneltä kysyä. Eikö velvollisuuden tunne mitään ole?"

"Oi! me selitämme velvollisuuden niin eri tavalla. Mitä pelkkään velvollisuuteen tulee, semmoisena kuin me sen sanan tavallisesti käsitämme, en luule sitä laiminlyöväni enemmän kuin muut ihmiset. Mutta luuletteko te että meidän, kehittääksemme kaikkea sitä hyvää mikä meissä on, tulee valita virka, joka on meille mitä vastenmielisin? Voitteko sanoa kirjurille: 'Rupea runoilijaksi?' Voitteko runoilijalle sanoa: 'Rupea kirjuriksi?' Se ei tuota enemmän onnea miehelle käskeä hänen valita virka, kun koko hänen halunsa on toiseen, kuin käskeä hänen naida vaimo, kun hän on toiseen rakastunut."

Cecilia säpsähti ja katsoi toisaalle. Kenelm oli tarkkatuntoisempi kuin enimmät hänen-ikäisensä miehet -- se on, hän käsitti nopeammin ne aineet, joita tulee puheessa välttää; mutta Kenelmillä oli sitä vastoin onneton tapa unohtaa sitä henkilöä, jonka kanssa hän puhui, ja puhua itseksensä. Vallan unohtaen George Belvoirin hän nyt puhui itsekseen. Huomaamatta minkä vaikutuksen hänen sopimaton väitöksensä oli hänen kuulijaansa tehnyt, hän pitkitti: "Onni on hyvin kevytmielisesti käytetty sana. Se voi tarkoittaa vähän -- se voi tarkoittaa paljon. Sanalla onni tahtoisin tarkoittaa pysyvää sopusointua taipumustemme ja esineidemme välillä, eikä leikkikalun saavan lapsen satunnaista iloa; ja ilman tätä sopusointua olemme epäsointu itsellemme, olemme vajanaisuuksia, olemme erhetyksiä. On kuitenkin suuri joukko neuvonantajia, jotka sanovat meille: 'On velvollisuus olla epäsointu.' Minä en sitä myönnä."

Tässä Cecilia nousi ja sanoi hiljaisella äänellä: "On jo myöhäinen. Meidän täytyy mennä kotia."

He astuivat kukkulaa alas hitaasti ja alussa ääneti. Yölepakot, jotka tulivat esiin murattia kasvavista raunioista heidän takanansa, lensivät heidän ympärillänsä ajaen yöllisiä hyönteisiä takaa. Koi, joka koetti päästä takaa-ajajastansa pakoon, haki turvaa Cecilian rinnalla.

"Yölepakot ovat käytöllisiä," sanoi Kenelm, "heidän on nälkä ja heidän liikuntovoimansa tänä iltana on suuri. Heidän halunsa on kiinnitetty hyönteisiin, joita he ajavat takaa. Tähdet ei heitä ensinkään miellytä; mutta tähdet houkuttelevat koita esiin."

Cecilia pani pienen vyönsä koin yli, ett'ei se voisi lentää pois ja joutua yölepakkojen saaliiksi. "Kuitenkin," sanoi hän, "on koikin käytöllinen."

"Niin nyt, kun se on löytänyt turvan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi sitä matkalla tähtejä kohti."

Cecilia tunsi sydämensä tykyttävän. Luuliko hän, että näissä sanoissa oli syvempi ja hellempi tarkoitus, kuin ne ulkonaisesti ilmoittivat? Jos niin oli, niin hän erehtyi. He lähenivät nyt puutarhan porttia, ja Kenelm pysähtyi avatessansa sitä. "Kas," sanoi hän, "kuu on juuri noussut noiden tummain mäntyjen yli ja tekee hiljaisen yön vielä hiljaisemmaksi. Eikö se ole kummallista että me kuolevaiset, jotka olemme alituisessa liikkeessä ja melskeessä ja taistelussa, ikäänkuin se olisi meidän luonnollinen tilamme, huomaamme jotain pyhää niissä kuvissa, jotka ovat tavallisen elämämme vastakohtana -- minä tarkoitan levon kuvissa? Minusta tuntuu tällä hetkellä niinkuin äkkiä olisin tullut paremmaksi, nyt kun taivas ja maa äkkiä ovat käyneet hiljaisemmiksi. Minä tunnen, että on puhtaampi ja suloisempi siveysoppi kuin se, jonka sekä te että minä teidän suojelemanne hyönteisestä opimme. Minun täytyy turvautua runoilijoihin voidakseni sitä lausua:

"Koin toivo päästä tähden loistohon, Yön halu päästä aamun koittohon. Halu palvella mi etäällä Ompi surujemme piiristä!

"Oi tuota etäällä olevaa! tuota etäistä, jota ei milloinkaan maailmassa saavuteta -- ei milloinkaan!"

Tämä Kenelmin sydämestä tuleva huuto oli niin tuskallinen, ett'ei Cecilia voinut olla sydämellisesti häntä säälimättä. Hän pani kätensä hänen olallensa ja katseli lempeätä surumielisyyttä hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissa silmillä, joita taivas oli määrännyt olemaan lohdutuksen lähteinä surevalle miehelle. Kenelm säpsähti tuntiessaan tämän koskentaa, katsoi alas ja kohtasi näitä suloisia silmiä.

"Minun on mieleni hyvä siitä että voin teille kertoa pelastaneeni Durham'ini," huusi Mr Travers portin toiselta puolelta.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuu Kenelm sinä iltana meni omaan huoneesensa, pysähtyi hän pimeässä sopessa sen kuvan vastapäätä, jonka Mr Travers oli sinne siirtänyt. Tämä sammuessansa häväistyn suvun tytär olisi ollut sen talon kaunistus, johon hän morsiamena olisi astunut. Kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja hienot; niistä loisti hyvyys ja kainous, jommoista ei usein Sir Peter Lely'n naisen kuvissa tavata; ja silmät ja hymyily ilmoittivat viatonta iloa ja onnea.

"Mikä selvä varoitus sinä, oi suloinen kuva, olet sitä halua vastaan, jota kaunis sukulaisesi voisi minussa herättää!" sanoi Kenelm itsekseen kääntyneenä tauluun. "Sinun kauneutesi on sukupolvia elänyt tällä kankaalla ja on ollut sen suvun ilona ja ylpeytenä, jolle se kunniaa tuotti. Omistaja omistajan jälkeen on sanonut ihaileville vieraille: 'Niin, Lely'n tekemä kaunis kuva; hän oli meidän sukua -- Fletwode Fletwodesta. Nyt sinä olet viety pois näkyvistä, sentähden, ett'eivät vieraat muistaisi että Fletwode on ollut naimisissa Travers'in kanssa; ei edes Lelyn taide voi sinulle arvoa antaa tai pelastaa viattomuutesi epäsuosiosta. Ja viimeinen Fletwode, epäilemättä enin kunnianhimoinen kaikista -- joka hartaimmin toivoi voivansa palauttaa ja uudestaan kullata vanhaa lord-nimeä, kuolee pahantekijänä; elävän miehen hävyttömyys on niin suuri, että se voi hävittää kuolleen kunnian.'" Hän loi silmänsä pois hymyilevästä kuvasta ja meni omaan huoneesensa, istui kirjoituspöydän ääreen, otti esille alustan ja paperia ja tarttui kynään, mutta sen sijaan, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan, vaipui hän syviin ajatuksiin. Pieni ryppy näkyi hänen otsassansa, jossa rypyt muuten olivat harvinaisia. Hän oli hyvin suuttunut itseensä.