Part 20

Taivahan ja meidän välill' Pilvi paksu leviää. Virran pinnalt' valo taivaan Samalla myös häviää. Kuiskaos hiljaa: "Anteeks' anna!" Silloin valo loistoisa Virran kalvoon palajaa.

Kun hän oli lopettanut, kasvot yhä pois käännetyt, niin nainen ei kuiskannut "anna anteeksi," eikä halannut häntä; mutta hän laski, ikäänkuin vastustamattoman vaiston kehoituksesta, kätensä hiljaa miehen olkapäälle.

Laulaja säpsähti.

Hänen korvaansa tunki -- hän ei tiennyt mistä, sanat:

"Onnettomuus -- onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!"

"Hiljaa!" sanoi hän kääntyen naiseen: "Ettekö kuullut ääntä?"

"Ainoastaan teidän," vastasi nainen.

"Se oli meidän suojelusenkelimme ääni, Amelie. Se tuli oikeaan aikaan. Mennään sisälle."

KAHDESTOISTA LUKU.

Varhain seuraavana aamuna Kenelm kävi Tomin sedän kodissa. Se oli kunnollinen ja arvollinen koti ja osoitti että sen omistaja oli hyvissä varoissa. Eläinlääkäri itse oli sivistynyt mies ja oli nähtävästi saanut huolellisemman kasvatuksen, kuin hänen vertaisensa tavallisesti saavat; hän oli leskimies ja lapseton ja ijältänsä kuuden- tai seitsemänkymmenen paikkeilla; hän asui yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimaton vanha neiti. He rakastivat nähtävästi Tomia ja iloitsivat siitä, että hän jäisi heillä asumaan. Tom itse näytti surulliselta mutta ei kolkolta, ja hän kävi iloiseksi kun hän näki Kenelmin. Tämä omituinen mies koetti olla niin hauska ja niin paljon muiden ihmisten kaltainen kuin taisi puhuessansa vanhan miehen ja vanhan neiden kanssa ja kun hän sanoi jäähyväiset, käski hän Tomin tulla hänen luoksensa ravintolaan puoli yhden aikana, viettääksensä päivää hänen ja laulajan seurassa. Sitten Kenelm palasi Kultaiseen Karitsaan ja odotti siellä ensimmäistä vierastansa, laulajaa.

Tämä runottarien palvelija saapuikin juuri kahdentoista aikana sinne. Hänen kasvonsa olivat tavallista vähemmän iloiset ja loistavat. Kenelm ei maininnut mitään siitä tapauksesta, jonka hän oli nähnyt, eikä hänen vieraansa näyttänyt aavistavankaan, että Kenelm oli sitä nähnyt, tahi että hän oli lausunut nuo varoittavaiset sanat.

_Kenelm_: "Minä olen käskenyt ystävääni, Tom Bowles'ia, tänne vähän myöhemmin, sillä toivon, että te olisitte hänelle hyödyksi, ja sitä tarkoitusta varten minä ehdoittelisin millä tavalla: --"

_Laulaja_: "Tehkää se."

_Kenelm_: "Te tiedätte etten ole runoilija, ja ylipäänsä minä en pidä suuressa arvossa runonsepitystä ainoastaan ammattina."

_Laulaja_: "En minäkään sitä tee."

_Kenelm_: "Mutta minä suuresti kunnioitan runoutta inspirationina. Minä kunnioitin teitä kun te eilen illalla piirsitte ja puhuitte innostuneena ja painoitte sydämeeni -- ikipäiviksi, toivon minä -- tuon pienen lapsen kuvan, joka seisoo valoisalla kukkulalla, korkealla ihmishälinän yläpuolella, jossa se viskasi kukkapalloansa taivasta kohti, silmät taivaasen nostettuina."

Laulajan kasvot kävivät punaisiksi ja hänen huulensa vapisivat; hän oli hyvin herkkä kiitokselle, niinkuin enimmät laulajat ovat.

Kenelm jatkoi: "Minä olen kasvatettu realisessa koulussa, ja minä olen tyytymätön realismiin, sentähden ettei realismissä kouluna katsottuna ole totuutta. Siinä on ainoastaan osa totuudesta, ja kylmin ja kovin osa päälle päätteeksi, ja se joka lausuu osan totuudesta ja salaa loput, hän valehtelee."

_Laulaja_ (viekkaasti): "Valehteleeko arvostelija, joka sanoo minulle: 'Laulakaa paistista, sillä ruokahalu on todellinen jokapäiväisen elämän ehto, mutta älkää laulako taiteesta ja kunniasta ja rakkaudesta, sillä ihminen tulee vallan hyvin jokapäiväisessä elämässä aikaan ilman näitä'?"

_Kenelm_: "Kiitoksia tästä nuhteesta. Minä tyydyn siihen. Epäilemättä minä lausuin valheen -- se on, jos minä täyttä totta tätä tarkoitin; ja jos en sitä tehnyt, niin --"

_Laulaja_: "Te valehtelitte itsellenne."

_Kenelm_: "Aivan oikein. Minä lähdin matkoilleni välttääkseni petollista valhetta, ja aloin huomata, että itse olen valhe. Mutta minä kohtasin äkkiä teidän, niinkuin poika, joka on väsynyt kieliopin lukemiseen, äkkiä löytää hauskan runon tahi kuvakirjan ja huomaa ajatuskykynsä selvenevän. Minun on teitä kiittäminen paljosta, te olette tehnyt minulle paljon hyvää."

"En käsitä miten."

"Se on mahdollista, mutta te olette minulle näyttänyt kuinka itse luonnon realismi saa värin ja hengen ja sielun, kun sitä sen ideaaliselta tai runolliselta puolelta katsotaan. Ne sanat, jotka te lausutte tai laulatte, eivät juuri tee minulle hyvää, mutta ne herättävät minussa ajatuksia, joita koetan toteuttaa. Paras opettaja on se, joka ennen antaa neuvoja kuin pitää pitkiä esitelmiä, ja herättää oppilaassaan halun itse opettaa itsensä. Sentähden, oi laulaja, pitäköön arvostelija teidän laulujanne mimmoisina tahansa, minua ilahduttaa muistaa, että sanoitte mielellänne tahtovanne alituisesti laulaen kulkea maailman läpi."

"Suokaa anteeksi; te unohdatte että lisäsin: 'jos elämä aina olisi nuori ja jos olisi ikuinen kesä'."

"Sitä en unohtanut. Mutta, vaikka nuoruus ja kesä lakastuvat teiltä, niin jätätte kuitenkin nuoruuden ja kesän jälkeenne missä vaan kuljette -- sydämiin, joita paljas realismi tekisi ainaiseksi vanhoiksi ja jotka tykyttäisivät hitaasti pilvisen taivaan alla, jolla ei olisi aurinkoa eikä tähtejä; minä pyydän teitä sentähden muistamaan kuinka ihana laulajan kohtalo on -- te voitte viettää elämänne sopusoinnussa laulunne kanssa ja, niinkuin lapsenne teki, viskata kukkanne taivasta kohti, silmät taivaasen kohoitettuina. Ajatelkaa tätä kun puhutte surevan ystäväni kanssa, niin te'ette hänelle hyvää, samoin kuin olette minulle tehnyt, ymmärtämättä kuinka ihminen, joka etsii kauneutta, niinkuin te, voi viedä meitä mukaansa matkallansa, niin että mekin alamme kauneutta hakea ja huomaamme kedon kukkia, joita emme ennen ole nähneet."

Tom tuli nyt pieneen huoneesen, jossa miehet istuivat, ja nämä kolme miestä menivät ulos, kulkien oikosinta tietä kaupungista vainioille ja metsiin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Lieneekö laulaja ihastunut siitä, että Kenelm häntä kiitti, tahi ei, sitä emme tiedä, mutta hänen puheensa tänä päivänä oli niin viehättävä, että Tom vallan oli ihmeissään ja Kenelm lausui vaan väliin jonkun sanan, jonka tarkoitus oli saattaa laulajaa pää-asiasta puhumaan.

Puhuttiin ulkonaisista asioista, luonnonesineistä -- sellaisista, jotka huvittavat lapsia ja miehiä, mitkä, niinkuin Tom Bowles, ovat tottuneet katselemaan heitä ympäröiviä esineitä enemmän sydämen kuin sielun silmillä. Tämä vaeltaja tunsi hyvin lintujen ja hyönteisten ja muiden eläinten tapoja ja kertoi huvittavia tarinoita niistä omituisella, osaksi leikillisellä, osaksi juhlallisella, tavalla, joka suuresti viehätti Tomia, saattoi häntä nauramaan ja väliin tuotti kyyneleitä hänen suuriin sinisiin silmiinsä.

He söivät päivällistä tien varrella olevassa ravintolassa, ja päivällinen oli iloinen; sitten he hitaasti lähtivät takaisin. Sen mukaan kuin päivä pimeni, heidän puheensa kävi totisemmaksi, ja Kenelmkin otti puheesen osaa. Tom kuunteli äänettömänä -- yhä ihastuneena. Kun vihdoin tulivat kaupungin näköisälle, päättivät he levätä vähän aikaa pienessä pensastossa, jossa maa oli pehmeä ja sammalta kasvava ja jossa kukat suloisesti tuoksuivat.

Heidän ollessansa pitkällänsä nurmikolla ja lintujen laulellessa iltalaulujansa puiden oksilla, tahi hypellessä pelvotta heidän ympärillänsä nurmikolla iltaruokaa haeskellen, sanoi vaeltaja Kenelmille: "Te sanoitte ett'ette ole runoilija, mutta minä olen varma siitä, että teillä on runollinen katsantotapa; te olette varmaankin kirjoittanut runoja?"

"Minä olen, kuten jo ennen teille sanoin, kirjoittanut ainoastaan koulurunoja kuolleilla kielillä; mutta minä löysin tänä aamuna matkalaukustani runon, jonka eräs koulukumppanini on kirjoittanut, ja minä pistin sen lakkariini lukeakseni sen teille. Se ei ole sellainen kuin teidän runonne ovat, jotka nähtävästi vallan itsestään kumpuavat teidän sielustanne, eivätkä ole toisten runoilijain jälittelemistä. Nämä värssyt on eräs skotlantilainen kirjoittanut ja ne ovat vanhain ballaadien tapaiset. Sanat eivät ole itsessään mistään arvosta, mutta aatteessa on jotain, joka minusta oli omituista ja teki niin syvän vaikutuksen minuun että päätin kopioida runo itselleni, ja tämä jäljennös on tavalla tahi toisella joutunut lehtien väliin yhteen niistä kahdesta kirjasta, jotka otin mukaani kotoa."

"Mitä kirjoja ne ovat? Minä panen vetoa siitä, että ne ovat runoelmia ---"

"Väärin arvattu! Molemmat ovat filosoofisia kirjoja ja kuivia kuin luut. Tom, sytyttäkää piippunne, ja te, sir, nojatkaa mukavasti kyynärpäätä vasten; saan ilmoittaa, että ballaadi on pitkä. Kärsivällisyyttä tarvitaan."

"Tarkkaavaisuutta!" sanoi laulaja.

"Tulta!" lisäsi Tom.

Kenelm alkoi lukea -- ja hän luki hyvin --

Lord Ronaldin morsian.

1.

"Miks' torille väkeä kokoontuu Kun tähdet tuikkivat viel'?" "On juhlapäivä kun roviolla Noita-akka poltetaan siell'."

"Miks' sai hän tuomion sellaisen -- Laihon tuleenko pisti hän, Vai ryöstikö haudan hän noituen, Tai äidiltä pienoisen?"

"Ei sellaiset rikokset olleetkaan, Hän sairaita hoiteli, Ja armoo saarnasi syntisill' Ja köyhiä autteli.

"Vaan Roomasta tullut pyhä mies Keksi avulla kirjansa, Ett' ihmetyöt hän toimitti Petoksella ja valheella.

"Kosk' Clyden lordin hän vaimo ol', Häntä kirkko ois armahtanut, Jos varakas noituri-pyhimys tää Ois syntinsä tunnustanut.

"Mutt' hiljaa, tulkaapas katsomaan Sotureita ja munkkeja; Tuoll' noita on valkeissa vaatteissa, Pappi kelloll' ja kirjalla.

"Ja noita poltettiin roviolla; Pappi menestyi vehkeissään. Vaan noidalta poikanen eloon jäi Clyden tiloja perimään.

"Ja poikanen kasvavi suureksi; Hän ol' ko'okas ja väkevä, Ja purjehti selkiä pohjolan Sekä etelän meriä.

2.

"Lord Ronald kera morsion kummallisen Kotimaahansa palajaa: Joka moista mielii suudella Ei pelkuri olla saa.

"Tään morsion silmät ne säihkyivät Kuni väijyvän tiikerin; Ja pöydän päähän kun istuu hän Niin vapisee rohkeinkin.

"Ja ääni kuin kiljuvan pedon on Kun saaliin saa vainullen. Ja katse on kolkko ja uhkaava Kuin myrsky on syksyinen."

"Lord Ronald! Mies kosivi lempeä Tai kultaa -- kai rikas hän on?" "Tääll' Clyden rannoilla ostakoon Kuka mielii, morsion;

"Kyll' tavaraa on mun morsiollain Vaikk' ei penniä taloon hän tois, Jos silmillä mun häntä katselisit Hän kaunihin maailmassa ois!"

Ja kuninkaall' virkkasi piispa näin: "Clyde on saatanan vallassa. Ja veri tuon poltetun noidan viel' Sykkii suonissa lapsensa.

"Lord Ronald on kotihin palajanut Kera riivatun morsiamen, Jonk' käsi kuin noidan on merkitty; Sillä käärmeksi muuttuu hän.

"Kun skotlantilainen rakastuupi Itämaisehen kummitukseen, Niin autuutensa hän menettääpi Joutuu ikuiseen kadotukseen.

"Kun myrkkyistä hedelmää kantava puu Näin maahan kaadettiin, Miks' juurineen ylös ei riistetty Ja viskattu liekkeihin?"

Ja kuningas virkkoi: "Oi pyhä mies, Sa viisaasti juttelet; On kirkoll' rahaa, vaan mulla ei, Hyvät Clyden on tilukset.

"Kun miehen noita lumonnut on Pian loihdinta poistetaan. Mä kutsutan luokseni molemmat Tule sa heitä tuomitsemaan."

3.

Lord Ronald tuli kuninkaan hovihin Hänen kanssansa morsionsa. Ja herrat kun tulleet ol' pilkkaamaan He vapisivat pelvosta.

Ja piispa, vaikk' kirja ol' kädessä, Oli vallan kuin kivettynyt. Mutta kuningas yksin ei katsetta Tään morsion säikähtynyt.

Hän lausui: "Ronald, sun kaltaisesi Hän naipi vaan vertaisen. Mitä sukua on tämä morsiosi, Missä koti tään neitosen?

"Minkä huomenlahjan hän sulle toi, Tai millä hän lumosi sun, Kun kaunis ja urhokas ritari Nai noidan näin riivatun?"

Ja herrat nauroi, mutt' morsian Hän katseli vieraihin; "Te vapisisitte, jos isäni Nimen teille ma sanoisin.

"Vaikk' kultaa en tuonut sulhollein Enkä nuoruuden suloutta; Niin leski jos oisin, kyll' joukottain Mulle tulisi kosioita.

"Mitä hartaimmin toivoo sydämessään, Ja salaa Jumalalta, Jota ei edes tohdi rukoillakaan, Sen sulhoni multa saa.

"Jokainen nyt sydämensä tutkikoon, Mitä enin hän halajaa; Sitt' luokoon silmänsä minuun, niin Lempisyntinsä nähdä saa."

Ja piispa ja herrat ja kuningaskin Nyt toiveitaan miettivät. Kun silmänsä loivat morsiameen, Lempisyntinsä näkivät.

Ei noita nyt morsian ollutkaan, Vaan kaunis kuin kukkainen. Ja ääni, mi veren sai hyytymään, Kuni laulavan leivosen.

Ja kaikki he morsioon rakastuivat, Ja vihasivat sulhasta; Nouss' tappelu, huudettiin: "Leskesi Otan vaimoksein kohta ma."

Kun pimeys vaippansa levitteli Yli maiden ja merien, Niin kuului parkuna salista Ja huutoja sotivien.

Kun päivä taas salihin paistavi, Se on kolkko ja hämärä. Ja piispa ol' kuolleena laattialla Ja vaatteensa veressä.

Lord Ronald ol' kuolleen vieressä, Pani tuppehen miekkansa. Ja kuolon kalpeana virkkoi hän: "Katsos, hän piti sanansa!

"Mun morsioni muille ma annan nyt, Hän kaunis ei olekaan; Kun lempisyntiän' katselen, Ma näen nyt kuolleen vaan.

"Ma huomenlahjastaan huoli en Sill' kuollut on toivoni. Se papin verehen sammui, tuon, Joka poltatti äitini!"

Lord Ronald yli laattian astuvi, Ei kenkään hänt' estele. Lord Ronald käy ovesta pihalle, Ei kenkään hänt' katsele.

Ja morsiota, leskeä ylistettiin Yli neitoja kaikkia. Moni uhraa henkensä eestä tään, Jopa sielunkin rauhansa.

Suo Herra, ett' mitä ei rukoilla voi En milloinkaan toivoisi; Ett' en milloinkaan ensi huolissan' Lempisyntiän' näkisi!

Kun Kenelm oli päättänyt lukemisensa, katseli hän Tomin kasvoja, jotka olivat käännetyt häntä kohden; hänen suunsa oli auki, silmät hurjan näköiset, posket kalpeat ja kasvojen sävy ilmoitti sellaista korkeampaa pelkoa, jommoista kunnioitus ja kauhu yhteisesti herättää. Kun Tom jälleen tuli tunnoillensa, koetti hän puhua ja hymyillä, mutta ei kumpikaan onnistunut. Hän nousi äkkiä ja meni pois, hiipi tuuhean tammen suojaan ja nojasi sen runkoa vasten.

"Mitä ballaadista sanotte?" kysyi Kenelm laulajalta.

"Se ei ilman hyviä puolia ole," vastasi tämä.

"Niin, muutamissa suhteissa se on hyvä."

Laulaja katseli tutkivaisesti Kenelmiä, loi katseensa alas ja kasvot kävivät vallan punaisiksi.

"Skotlantilaiset ovat ajattelevaista rotua. Se skotlantilainen, joka kirjoitti tämän ballaadin, muisti varmaankin päivää, jolloin hän näki kauneutta rakastetun syntisen kasvoissa; mutta jos niin on, niin on selvä, että hänen katseensa on tästä hairauksesta vapautunut. Mennäänkö eteenpäin? Tulkaa, Tom!"

Laulaja erosi heistä heidän kaupunkiin tullessansa, sanoen: "On ikävä etten enää saa teitä kumpaakaan tavata, sillä minä lähden huomenaamulla täältä. Nyt muistan, tässä on adressi, jonka te pyysitte minun hankkia; olen unohtanut ennen sitä antaa."

_Kenelm_: "Pienen tytön adressiko? Se oli hauskaa että häntä muistitte."

Laulaja taas katseli tutkivaisesti Kenelmiä, tällä kertaa luomatta silmiänsä maahan. Kenelm näytti niin tyyneeltä, että voi sanoa hänen olleen hajamielisen.

Kenelm ja Tom kulkivat muutamia minuuttia äänettöminä edelleen eläinlääkärin taloa kohti. Sitten Tom kuiskasi: "Eikö tarkoituksenne ollut, että noiden värssyjen piti koskea minuun tähän -- tähän," ja hän löi rintoihinsa.

"Värssyt oli kirjoitettu aikaa ennen kuin minä teitä nä'in, Tom; mutta hyvä on, jos niiden tarkoitus vaikuttaa meihin kaikkiin. Teidän puolestanne, ystäväni, en enää mitään pelkää. Ettekö jo ole vallan toinen ihminen?"

"Minä tunnen, että minussa muutos tapahtuu," vastasi Tom surullisella äänellä. "Kun minä kuulin teidän ja tuon herran puhuvan niin paljon asioita, joita en milloinkaan ennen ole ajatellut, niin tunsin jotain mielessäni -- te nauratte, kun kerron sitä teille -- jotain, joka muistutti lintua."

"Muistutti lintua -- hyvä! -- linnulla on siivet."

"Aivan niin."

"Ja teistä oli niinkuin siivet, joista ette ennen tiennyt mitään, olisi lyöneet häkin seiniä vasten. Te olitte silloin vainuillenne uskollinen, rakas kumppanini -- vainuillenne, joiden kautta käsitätte avaruuden ja taivaan. Rohkaiskaa mielenne -- häkin ovi on piakkoin aukeava. Ja nyt minä, käytöllisesti puhuen, jäähyväisiksi annan teille tämän neuvon: teillä on vilkas ja tunteellinen henki, jonka olette sallinut teidän voimakkaan ruumiinne pitää kahleissa ja sorron alaisena. Antakaa tälle hengelle vapautta. Hoitakaa uutterasti tointanne: säännöllinen työ on hengelle hyvin tarpeellinen; mutta kehittäkää joutohetkinä niitä uusia ajatuksia, joita teidän kanssapuheenne miesten kanssa, jotka ovat tottuneet enemmän kehittämään henkeänsä kuin ruumistansa, on teissä herättänyt. Ruvetkaa lukuseuran jäseneksi ja harrastakaa lukemista. Viisas mies on sanonut: 'Kirjat laajentavat nykyisyyden lisäämällä siihen entisyyden ja tulevaisuuden.' Etsikää sivistyneiden miesten ja sivistyneiden naistenkin seuraa; ja kun olette vihoissanne jollekin, niin puhukaa hänen kanssansa -- älkääkä lyökö häntä maahan; mutta ennen kaikkea, älkää antako sen vihollisen voittaa teitä, joka on teitä väkevämpi -- Juopumuksen. Tehkää tätä; ja kun taas teitä tapaan, niin olette --"

"Oh, sir, tuletteko vielä minua tapaamaan?"

"Kyllä, jos me molemmat elämme, niin lupaan sitä tehdä."

"Milloin?"

"Katsokaa, Tom, meissä on kumpaisessakin jotain, jota meidän tulee koettaa kuolettaa itsessämme. Te kuoletatte sitä sen kautta, että olette tyynenä ja rauhaisena, ja minun täytyy kuolettaa sitä, jos voin, kuljeksimalla ympäri maata. Sentähden nyt olen matkoilla. Toivokaamme, että kumpainenkin olemme uusia ja parempia ihmisiä kuin nyt, kun vasta toisiamme kättelemme. Koettakaa te puolestanne parastanne, rakas Tom, ja Jumala olkoon teille armollinen."

"Ja Jumala teitä siunatkoon!" huudahti Tom innolla, ja kyyneleet vierivät salaamatta hänen sinisistä silmistänsä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vaikka Kenelm lähti Luscombesta tiistaiaamuna, niin hän ei saapunut Neesdale Park'iin ennenkuin keskiviikkoaamuna, vähää ennen kuin päivälliskello soi. Hänen seikkailujansa tällä ajalla ei kannata tässä ruveta selittelemään. Hän oli toivonut tapaavansa laulajan, mutta hän ei häntä tavannut.

Hänen matkalaukkunsa oli tullut, ja hän huokasi kun hän pukeutui herrasmiehen iltapukuun. "Pian olen taas joutunut omaan nahkaani," sanoi hän itsekseen.

Talossa oli muutamia muitakin vieraita, vaikka seura ei ollut suuri. Vieraita oli kutsuttu tulevan vaalin johdosta ja olivat tilanomistajia ja pappeja kaukaisemmista kreivikunnan osista. Vieraiden joukossa oli korkeasukuisin ja tärkein George Belvoir, joka tässä tilaisuudessa oli seuran päähenkilö.

Kenelm mukautui kohtaloonsa tässä seurassa nöyryydellä, joka tuntui katumukselta.

Ensimmäisenä päivänä hän puhui hyvin vähän, ja se nainen, jonka hän vei ruokapöytään, piti häntä hyvin ikävänä nuorena miehenä. Mr Travers koetti turhaan saada häntä paremmalle tuulelle. Hän oli toivonut paljon huvitusta vieraansa omituisuuksista, joka vieras oli ollut niin puhelias kivikossa, mutta hän huomasi pettyneensä. "Minä olen aivan kuin lord Pomfret raukka," kuiskasi hän Mrs Campionille, "joka ihastui Punchin vilkkaasen puheesen ja senvuoksi osti sen, mutta hämmästyi suuresti, kun hän sen kotia sai, siitä ett'ei Punch osannut puhua."

"Mutta teidän Punchinne kuuntelee," sanoi Mrs Campion, "ja tekee havaintoja."

George Belvoir sitä vastoin oli kaikkein mielestä erittäin hauska. Vaikk'ei hän luonnoltaan ollut iloinen, koetti hän kuitenkin näyttää iloiselta -- hän näet nauroi tilanomistajien kanssa ja puheli varsin ystävällisesti heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa kreivikunnan tanssitunneista ja croquetin heittämisestä ja muista samankaltaisista asioista; ja kun hän iltapuolella, niinkuin Cato oli 'lämmittänyt avunsa viinillä,' niin avu sangen huvittavalla tavalla puhkesi ylistämään hyviä ihmisiä -- se on, hänen omia puoluelaisiansa -- ja kiroomaan huonoja ihmisiä -- se on vastapuolueesen kuuluvia.

Väliin hän kääntyi Kenelmiin, kysyen hänen mielipidettänsä, ja Kenelm aina vastasi samalla tavalla: "Teidän lausumissanne sanoissa on paljon miettimisen aihetta."

Ensimmäinen ilta päättyi niinkuin illat tavallisesti päättyvät maalla. Kuljettiin vähän aikaa terassilla kuunvalossa; senjälkeen muutamat nuoret neidet lauloivat ja ijäkkäämmät naiset pelasivat whist'iä; sitten seurasi viiniä ja vettä sekä tupakkahuone niille, jotka tupakoivat, ja sänky niille, jotka eivät sitä tehneet.

Illan kuluessa Cecilia osaksi täyttääksensä emännän velvollisuuksia, osaksi säälien ujoutta, joka sääli oli hyväntahtoisissa ja sivistyneissä henkilöissä tavallinen, oli lähestynyt Kenelmiä ja koettanut saada häntä pois siitä yksinäisyydestä, jolla hänen oli onnistunut itsensä ympäröidä; mutta turhaan sekä tyttärelle että isälle. Kenelm vastasi hänelle tyyneellä mielenmaltilla, jonka olisi pitänyt vakuuttaa tyttöä siitä, ett'ei yhdenkään ihmisen maan päällä ollut vähemmän tarvis sääliä ujoudesta, joka ei herrasmiehelle sovi, ja ett'ei kukaan vähemmän tarvinnut emännän kohteliaita yrityksiä huvitella häntä, tahi oikeammin vähentää hänen ikäväänsä; mutta hänen vastauksensa olivat yks'toikkoiset ja lausuttiin tavalla, joka ilmoitti että hän sydämessään ajatteli: "Kunpa tuo tuhmeliini antaisi minun olla rauhassa!"

Cecilia ensi kerran elämässänsä tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi, kumma kyllä, enemmän mielistyä tähän väliäpitämättömään muukalaiseen, kuin yleisesti pidettyyn, iloiseen ja hauskaan George Belvoiriin, jonka hän tiesi olevan sen verran rakastunut häneen, kun hän taisi olla.

Kun Cecilia Travers tänä iltana meni huoneesensa lepäämään, sanoi hän hymyillen palvelustytöllensä, että hän oli liian väsynyt antaaksensa tämän laittaa hänen hiuksensa; mutta kun tyttö oli mennyt, katsoi hän peiliin vakaammasti ja suuremmalla tyytymättömyydellä kuin hän milloinkaan ennen oli tehnyt; ja vaikka hän oli väsynyt, seisoi hän kuitenkin ikkunassa katsellen kuunvaloa kauan aikaa sen jälkeen kuin palvelustyttö oli mennyt pois.

VIIDESTOISTA LUKU.

Kenelm Chillingly on nyt useampia päiviä ollut vieraana Neesdale Parkissa. Hän on jälleen saanut puhetaidon, muut vieraat ovat lähteneet pois, George Belvoirkin. Leopold Travers on mieltynyt Kenelmiin. Leopold oli niitä miehiä, jotka kenties eivät ole harvinaisia Englannissa, joilla on suuret hengen voimat, mutta sangen vähän kirjallista oppia, ja kun he tutustuvat kirjakoihin, joka ei ole pedantillinen, niin he rakastavat hänen seuraansa ja kummastelevat sitä että toinen vahvistaa niitä johtopäätöksiä, joita heidän oma synnynnäinen älynsä on tehnyt elämän suhteen; tai että nämä johtopäätökset vastustamattomilla väitöksillä kumotaan. Leopold Travers rakasti leikkipuhetta, niinkuin käytännölliset ja hyväpäiset miehet yleensä, ja häntä huvitti Kenelmin omituinen käytös ja puhetapa, ja usein hän luuli Kenelmin pilapuhetta täydeksi todeksi.

Siitä asti kuin Leopold Travers jätti pääkaupungin ja rupesi maanviljelystä harjoittamaan, tapasi hän niin harvoin miestä, jonka kanssa hän taisi puhua muista asioista, kuin sellaisista, jotka koskivat hänen jokapäiväistä elämäänsä, että Kenelmin käsitykset ihmisistä ja oloista huvittivat häntä ja saattoivat häntä lausumaan omia filosoofisia mietelmiänsä, jotka hän tietämättänsä oli kehittänyt ja jotka kauan olivat tutkimatta ajullisen järjen piiloissa olleet. Kenelm puolestansa huomasi Leopold Travers'issa paljon, joka häntä miellytti ja jota hän ihaili; mutta hän käänsi heidän suhteensa toisiinsa vuosien suhteen ja puhui Travers'in kanssa ikäänkuin tämä olisi ollut häntä nuorempi. Hänen omituisia teoriiojansa oli että jokainen sukupolvi on olentonsa puolesta edellistä sukupolvea vanhempi, etenkin kaikessa mitä koskee tiedettä; ja hän sanoi, että "elämän tutkiminen on tiede, eikä taide."