Part 19

He kohtasivat ainoastaan harvoja matkustajia tiellänsä vainioiden poikki: kunnioitettavan, totisen ja ijäkkään parikunnan, joka näytti olevan lahkolais-pappi vaimonsa kanssa; neljäntoista vuotiaan tytön, joka talutti seitsemän vuotiasta poikaa kädestä; kaksi rakastavaista, jotka nähtävästi olivat rakastajia ainakin Tom Bowles'in silmissä -- sillä kun hän näki heidän huolettomina kulkevan ohitse, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi. Vielä kun he olivat menneet sivutse, näki Kenelm hänen kasvoistansa, että hän vielä oli tuskainen; huulet olivat suljetut ja suupielet alaspäin vedetyt.

Samassa koira juoksi heitä vastaan haukkuen -- pommerilainen, pitkäkuonoinen ja pystykorvainen koira. Se taukosi haukkumasta, kun se tuli Kenelmin tykö, haisteli hänen housujansa ja heilutti häntäänsä.

"No ihme kumma," huudahti Kenelm, "se on tinalippaalla varustettu koira! Missä isäntäsi on?"

Koira näytti ymmärtävän kysymystä, sillä se käänsi päätänsä, ikäänkuin antaaksensa merkin, ja Kenelm näki ison lehmuksen alla, vähän matkaa tieltä, miehen istuvan kirja kädessä, nähtävästi piirtäen maisemakuvaa.

"Tulkaa tätä tietä," sanoi Kenelm Tomille. "Minä näen tuolla vanhan tuttavan. Te tulette häneen mielistymään." Tomin ei tehnyt mieli tällä hetkellä tutustua kenenkään kanssa, mutta hän seurasi Kenelmiä nöyrästi.

YHDEKSÄS LUKU.

"Niinkuin näette, on kohtalo määrännyt, että meidän taas pitää tapaaman toisiamme," sanoi Kenelm ja istui mukavaan asentoon kuljeksivan laulajan viereen ja kehoitti Tomia tekemään samoin. "Mutta te näytte runonsepittämisen ohessa harjoittavan piirustustaidettakin. Te piirustatte teidän nimittämänne luonnon mukaan?"

"Minun nimittämäni luonnon mukaan! kyllä, väliin."

"Ja löydättekö yhtä vähän piirustuksessa kuin runonsepittämisessä sen totuuden, jota olen koettanut teidän vastahakoisiin korviinne huutaa -- sen totuuden, että luonnolla ei ole mikään muu ääni kuin se, jonka vuodatamme siihen omasta sielustamme? Minä panisin vetoa siitä että se kuva, jota nyt piirrätte, ennemmin on koe ilmoittaa joku tunne teidän mielessänne, kuin koe esittää sen piirteitä sellaisina kuin ne jokaiselle katsojalle näyttäyvät. Sallikaa minun itse päättää olenko oikeassa."

Hän katseli tätä lausuessaan piirustuskirjaa. On usein vaikea henkilön, joka ei itse ole taideniekka tai taiteentuntija, päättää onko lyijykynällä piirretty kuva mestarin tekemä vaiko vaan taiteen-harrastajan piirtämä. Kenelm ei ollut taideniekka eikä taiteentuntija, mutta sen hän kuitenkin huomasi tästä kuvasta, että piirtäjä oli ottanut jonkun määrän piirustustuntia hyvän opettajan edessä. Tämä oli kuitenkin kylläksi antaaksensa hänelle kuvan hänen perustelmiinsa.

"Minä olin oikeassa," huudahti hän riemullisesti. "Tältä kukkulalta on kaunis näkö-ala yli kaupungin, niittyjen ja virran, joita laskeuva aurinko valaisee; sillä auringon lasku, samoin kuin kultaus, yhdistää epäsointuisia väriä ja sovittaa ne toisiinsa yhdistäessään ne. Mutta minä en teidän piirustuksessanne näe mitään tästä kuvaelmasta. Mitä näen, on minulle vallan outoa."

"Se näköala, jota te tarkoitatte, on kieltämättä hyvin kaunis," sanoi laulaja, "mutta ainoastaan Turner tahi Claude voisivat sitä kuvata. Minun taitoni ei riitä tällaisen maiseman kuvaamiseen."

"Minä näen teidän piirustuksessanne ainoastaan yhden muodon, lapsen."

"Katsokaa, tuossa lapsi seisoo. Hiljaa! minä valmistan kuvan."

Kenelm näki kaukana pienen yksinäisen tytön, joka viskasi jotain ilmaan (hän ei voinut eroittaa mitä se oli) ja tavoitti sitä kiinni, kun se putosi alas. Tyttö näytti seisovan kukkulan äärimmäisellä huipulla ja kuvastui rusottavia pilviä vasten, jotka kokoontuivat laskeuvan auringon ympärille; alhaalla näkyi epäselvästi iso kaupunki. Kuvauksessa kaupunki oli vieläki epäselvempi, koska se vaan muutamilla paksuilla viivoilla oli esitelty; mutta lapsen vartalo ja kasvot olivat selvät ja miellyttävät. Sen yksinäisyydessä oli jotakin erinomaisen tunteelle käypää, sen iloinen leikki ilmoitti puhdasta iloa.

"Kuinka voitte näin kaukaa eroittaa tytön kasvoja?" kysyi Kenelm, kun laulaja oli piirrustuksensa valmistanut ja, katseltuansa sitä, pani kirjan kiinni ja kääntyi Kenelmiin iloisesti nauraen. "Kuinka voitte nähdä, että tuo esine, jota hän hiljan on viskannut ylös ja taas tavoittanut, on kukkasista tehty pallo? Tunnetteko lasta?"

"En ole milloinkaan tyttöä nähnyt ennenkuin tänä iltana; mutta minun täällä istuessani, juoksi hän yksin minun ympärilläni ja sitoi seppeleitä voikukista, joita hän oli tienvarrelta poiminut; ja tätä tehdessänsä lauloi hän muutamia somia kehtolauluja. Ymmärrättehän, että minä ihastuin kun kuulin hänen laulavan, ja kun hän tuli likelle minua, puhuttelin minä häntä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän kertoi minulle, että hän oli orpo ja että hän asui hyvin vanhan miehen luona, joka oli kaukaista sukua hänelle, oli ennen kauppaa tehnyt, mutta nyt asui kapean kadun varrella keskellä kaupunkia. Mies oli hyvä tytölle ja kun hänen ikänsä ja kivulloisuutensa takia täytyi olla kotona, antoi hän tytön kesällä juosta niityillä leikkimässä. Tytöllä ei ollut yhtään samanikäistä leikkikumppania. Hän sanoi ei pitävänsä toisista tytöistä naapuristossa, ja ainoa pieni tyttö, jota hän koulussa rakasti, oli korkeampaa säätyä, eikä saanut hänen kanssansa leikkiä, sentähden hän tuli ulos leikkimään yksinänsä; ja hän sanoi ettei hän tarvitsekaan muuta seuraa niin kauan kuin aurinko paistaa ja kukkaset tuoksuvat."

"Kuuletteko tätä, Tom? Koska tulette Luscombessa asumaan, niin hakekaa tuon pienen kummallisen tytön seuraa ja olkaa ystävällinen häntä kohtaan, Tom, minun tähteni."

Tom ei vastannut mitään, vaan laski ison kätensä Kenelmin käteen; mutta hän katseli tutkivaisesti laulajaa, mielistyi hänen ääneensä ja kasvonsa luonnolliseen sulouteen ja siirtyi lähemmäksi häntä.

Laulaja pitkitti: "Tytön puhuessa minun kanssani, otin ajattelematta kukkaisseppeleet hänen kädestään ja kokoilin ne palloksi, tietämättä mitä tein. Hän näki mitä olin tehnyt, ja sen sijaan, että hän olisi soimannut minua siitä, että olin pilannut hänen kauniit seppeleensä, jota olisin ansainnut, tuli hän iloiseksi nähdessänsä, että olin käärinyt ne kokoon uudeksi leikkikaluksi. Hän riensi pois pallo kädessä ja heitteli sitä juosten eteenpäin, kunnes hän saapui kukkulan huipulle; silloin minä aloitin piirrustustani."

"Ovatko nämä viehättävät kasvot, jotka olette piirtänyt, tytön kasvojen näköiset?"

"Eivät ole; ainoastaan osaksi. Minä ajattelin toisia kasvoja piirtäessäni, mutta ne eivät ole näiden kasvojen näköiset; tämä pää on niitä kyheitä, joita sanomme 'haave-päiksi', ja aikomukseni oli tehdä siitä toinen selitys ajatukseen, josta juuri olin sepittänyt runon, kun lapsi tuli näkyville."

"Saammeko kuulla runon?"

"Minä pelkään, että sillä kiusaisin ystäväänne, joll'ei teitä itseä."

"Minä olen varma siitä, ett'ette sitä tekisi Tom; laulatteko te?"

"Minä _olen_ laulanut," sanoi Tom, allapäin, "ja kuulisin mieleltäni tämän herran laulavan."

"Mutta minä en osaa näitä värssyjä, joita vasta sepitin, niin hyvin, että voisin laulaa niitä; siinä on kyllä, että osaan lausua ne." Laulaja oli hetken aikaa ääneti, ikäänkuin muistutellaksensa jotakin, ja sitten hän kauniilla ja selvällä sekä erinomaisen puhtaalla äänellään lausui seuraavat värssyt liikuttavalla ja vaihtelevalla äänen värähdyksellä, jota ei kukaan voi käsittää ainoastaan lukemalla niitä:

Kukanmyyjä kadun kulmassa.

Tyttö pieni seisoi Kadun kulmassa, Kukkasia kaupan Häll' on korissa. Ohikulkeville Tarjoo aarteitaan, Kaikenikäisille Suloruusujaan. Orvokkia ei vanhat osta, Eikä nuoret ruusuja. Lontoon elämä on vilkas, Kenpä huomaa kukkia.

Yks' on liian vakaa, Toinen hilpeä; Täll' on kova kiire, Tuoll' ei penniä. Kukat toukokuussa Tavalliset on; Huomaamatta jäävät Suuren joukkion. Kehnosti siis kauppa sujuu Lontoon kivikaduilla; Orvokkia ei vanhat osta, Eikä nuoret ruusuja.

Kun runoilija oli päättänyt runonsa, hän ei odottanut mieltymyksen osoituksia, eikä ujosti luonut silmiänsä alas, niinkuin enimmät ihmiset tekevät kun omia runojansa lukevat, vaan huudahti epätoivossa, suoraan arvostellen taidettansa korkeammaksi kuin kuulijoitansa:

"Minä näen suureksi surukseni, että piirrän paremmin kuin runoja sepitän. Voitteko," lisäsi hän Kenelmiin kääntyen, "edes ymmärtää mitä runoni tarkoittaa."

_Kenelm_: "Ymmärrättekö te, Tom?"

_Tom_: (kuiskaten) "En."

_Kenelm_: "Minä otaksun, että ystävämme kukanmyyjällänsä tarkoittaa ei ainoastansa runoutta, vaan hänen kaltaistansa runoutta, joka runous ei nyky-aikana muodissa ole. Minä kehitän hänen aatettansa, ja hänen pieni kukanmyyjänsä minusta kuvaa luonnollista totuutta tahi kauneutta, josta emme, kansakkaisten katujen teeskennellyissä oloissa eläen, maksaisi penniäkään, kiire kun aina on."

"Selittäkää sitä kuinka mielitte," sanoi laulaja, nauraen ja huo'aten yhtä haavaa; "mutta minä en ole sanoilla ilmoittanut, mitä tarkoitin, läheskään niin hyvin, kuin ilmoitin sen piirustuskirjassani."

"Kuinka niin?" kysyi Kenelm.

"Ajatukseni kuva piirustuksessa, olkoon se runous tahi mikä tahansa, ei ole yksin väkirikkailla kaduilla -- tyttö seisoo viheriän kukkulan huipulla, kaupunki on epäselvänä alapuolella häntä, ja hän leikkii, ajattelematta rahoja ja ohikulkevia, niillä kukilla, jotka hän on poiminut -- mutta leikkiessänsä hän viskaa ne taivasta kohti ja seuraa niitä silmät taivasta kohti."

"Hyvä!" mutisi Kenelm -- "hyvä!" Sitten hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, lisäsi hiljaa: "Suokaa anteeksi mitä hiljan puhuin teille paistista. Mutta myöntäkää, että olen oikeassa -- se, jota te sanotte luonnonmukaiseksi kuvaukseksi, on vaan teidän oman ajatuksenne kuvaus."

KYMMENES LUKU.

Kukkapallolla leikkivä lapsi oli kadonnut kukkulalta; rusottavat pilvet olivat hävinneet taivaanrannalta ja laskeutuneet kaduille ja pimeys peitti jo maan kun nuo kolme miestä saapuivat tiheimpään osaan kaupunkia. Tom pyysi Kenelmin tulemaan hänen kanssansa sedän luokse, jossa hän lupasi hänelle sydämelliset tervetulijaiset, sängyn ja pöydän, mutta Kenelm epäsi tulemasta. Hän oli vakuutettu siitä, että olisi Tom'ille paras tänä iltana olla yksin omaistensa kanssa, mutta hän ehdoitteli sen sijaan, että he viettäisivät seuraavan päivän yhdessä, ja lupasi tulla eläinlääkärin tykö aamulla.

Kun Tom erosi heistä setänsä portin luona, sanoi Kenelm laulajalle: "Minä oletan, että te ai'otte johonkin ravintolaan mennä -- saanko tulla teidän kanssanne? Me voimme syödä illallista yhdessä ja minun tekisi mieli kuulla teidän puhuvan runoudesta ja luonnosta."

"Teidän ehdoituksenne on minulle hyvin mieleen; mutta minulla on ystäviä tässä kaupungissa, joiden luona minä tavallisesti asun, ja he odottavat minua. Ettekö näe, että olen toisessa puvussa nyt? Täällä en ole tunnettu 'kuljeksivana laulajana!'"

Kenelm katseli toisen pukua, ja nyt vasta hän huomasi eroituksen. Tämä puku oli kuitenkin tavallansa kaunis; se oli sellainen, jommoista herrat korkeimmasta säädystä tavallisesti käyttävät maalla, muhkea, uusi ja täydellinen hamaan leveihin kenkiin pauloineen ja solkineen.

"Minä pelkään," sanoi Kenelm vakaasti, "että teidän pukunne muutos ilmoittaa niiden kauniiden tyttöjen läheisyyttä, joista puhuitte kerta ennen tavatessamme toisiamme. Darwinin opin mukaan luonnollisesta valinnasta suosii Jenny Wren ja hänen sukunsa hienoa höyhenpukua, vaikka tosin sanotaan, että komeilla höyhenillä varustetut linnut harvoin ovat hyviä laulajia. Kilpailijoille on hyvin ikävää, että te omistatte molemmat nämä ominaisuudet."

Laulaja nauroi: "Minun ystäväni talossa on ainoastaan yksi tyttö -- hänen veljensä tytär; hän on hyvin vaatimaton ja vaan kolmentoista vuoden vanha. Mutta minulle on vaimoväen seura, olkoot he rumat tahi kauniit, ehdottomasti välttämätöntä; ja minä olen nyt monta päivää kuljeksinut ympäri nauttimatta tätä, jotta tuskin voin sanoa teille kuinka ajatukseni ikäänkuin pudistivat tomun päältänsä kun taas olin lähellä --"

"Hameita," keskeytti Kenelm. "Olkaa varoillanne. Minun hyvä ystäväni, jonka seurassa nyt matkustan, on itse vakainen varoitus hamevaltaa vastaan, jota minä toivon voimani hyväkseni käyttää. Hänellä on kova suru, mutta siitä olisi voinut tulla pahempaakin, kuin surua. Ystäväni aikoo jäädä tähän kaupunkiin. Jos tekin tänne jäätte, niin käykää joskus häntä katsomassa. Se tekisi hänelle hyvää, jos te voitte viekoitella häntä todellisesta elämästä runouden yrttitarhoihin, mutta te ette saa laulaa ettekä puhua hänelle rakkaudesta."

"Minä kunnioitan kaikkia rakastajia," sanoi laulaja tunnokkaalla äänellä, "ja mielelläni minä koettaisin ilahduttaa tai lohduttaa teidän nuorta ystäväänne, jos voisin; mutta minä olen luvannut muualle mennä, ja lähden Luscombesta -- johon tulin raha-asiain tähden -- jo ylihuomenna."

"Minun täytyy myöskin lähteä. Suokaa meidän ainaki pari tuntia huomenna nauttia teidän seuraanne."

"Mielelläni siihen suostun; kello kahdestatoista auringon laskuun saakka minä aion kuljeksia ympäri -- tyhjäntoimittajana. Jos te molemmat tahdotte tulla kanssani, niin olen hyvin mielissäni. Se on siis päätetty! Hyvä, minä tulen teidän luoksenne ravintolaan huomenna kahdentoista aikana; ja minä kehoitan teitä hakemaan yösijaa tuossa vastapäätä meitä olevassa ravintolassa, jonka nimi on Kultainen Karitsa. Olen kuullut että siellä matkustajia hyvin kohdellaan ja että siellä on hyvät passarit."

Kenelm huomasi, että laulaja tahtoi hänestä erota, ja käsitti vallan hyvin sen seikan, että laulaja, joka ei tahtonut nimeänsä ilmoittaa, ei sanonut missä se perhe asui, jonka vieraana hän oli.

"Vielä sana!" sanoi Kenelm. "Teidän ystävänne tahi hänen vaimonsa voi varmaankin hankkia tiedon siitä missä tuo pieni tyttö ja vanha mies asuvat, kun te kerrotte tytöstä. Jos siitä selkoa saatte, niin toivoisin, että matkakumppanini tutustuisi tytön kanssa. Tässä suhteessa ainakin hamevalta on oleva viatonta ja ilman vaaratta. Ja minä en tiedä mitään, joka voisi niin hyvin viihdyttää suurta, kiihkoista sydäntä, kuin Tomin on, joka vaikeroi kauhistavaa tyhjyyttä, ja asettaa sen myrskyjä sekä ohjata sitä puhtaihin ja jaloihin esineihin, kuin rakkaus pieneen lapseen."

Laulaja kävi kalpeaksi -- hän oikein säpsähti.

"Sir, te olette noita, kun voitte näin minulle puhua."

"Minä en ole mikään noita, mutta teidän kysymyksenne johdosta arvaan, että teillä itsellä on pieni lapsi. Sitä parempi; lapsi voi suojella teitä monesta onnettomuudesta. Muistakaa pientä tyttöä. Hyvää yötä!"

Kenelm astui Kultaisen Karitsan kynnyksen yli, sai itselleen huoneen, pesi itsensä, pyysi ruokaa ja söi innokkaasti kuin ainakin illallistansa; mutta kun tuo synkkämielisyys taas alkoi hänen mieltänsä vaivata, jonka hän niin omituisella tavalla oli selittänyt olevan väkeville ihmisille tavallisen, lähti hän ulos kaasulla valaistuille kaduille haihduttaaksensa suruisia ajatuksiansa.

Se oli iso, kaunis kaupunki -- kauniimpi kuin Tor-Hadham sen kantta, että se sijaitsi laaksossa, jota metsäiset kukkulat ympäröivät, ja sen ohi kulki se kaunis joki, jonka mutkia me olemme nähneet sen vielä purona ollessa -- kauniimpi senkitähden, että siinä oli uhkea katedraalikirkko, joka oli aukealla paikalla ja jonka ympärillä oli kunnianarvoisia, vanhoja rakennuksia, joissa asui pappeja tahi hiljaista aatelisväkeä, joka rakasti keski-ajan tapoja. Valtakatu vilisi väkeä; muutamat olivat matkalla kotiin päivän työstä, toiset, nuoremmat, kävelivät hiljakseen morsiamensa tahi omaistensa kanssa, tahi kulkivat käsikädessä nuorina miehinä tai kihlaamattomina tyttöinä. Kenelm kulki tätä katua pitkin hajamielisenä. Hän kääntyi oikealle ja tuli katedraalikirkon lähelle. Siellä oli hiljaista ja autiota. Tämä yksinäisyys miellytti häntä ja hän kulki kauan aikaa katsellen kauniisen muotoon rakennettua kirkkoa, jonka tornit ja huiput kohosivat tummansinistä, tähdikästä taivasta kohti.

Sitten hän miettiväisenä astui edelleen ja tuli kapeille kaduille, joissa puodit olivat suljetut, mutta monet ovet olivat auki ja kynnyksillä seisoi työmiehiä tupakoiden, vaimot istuivat portailla puhellen keskenänsä, ja telmääväiset lapset leikkivät tai tappelivat kadunkulmissa. Tämä näkö ei näyttänyt englantilaisen pyhäpäivän rauhallista puolta sen miellyttävimmältä ja kauniimmalta kannalta. Kenelm kulki joutuisammin edelleen; hän tuli leveämmälle kadulle, johon kirkas valo häntä houkutteli. Tultuansa lähemmäksi valaistua paikkaa, näki hän, että valo tuli gin-palatsista, jonka mahogny-puiset ovet au'aistiin ja suljettiin ehtimiseen, väkeä kun alinomaan tuli ja meni. Tämä rakennus oli kauniin minkä hän oli nähnyt kaupungissa, kirkon jälkeen.

"Uusi sivistys vastoin vanhaa," jupisi Kenelm. Samassa käsi pantiin julkealla tavalla hänen käsivarrellensa. Hän katsoi alaspäin ja näki nuoret kasvot, joista kuitenkin nuoruuden vienous oli kadonnut; ne näyttivät jäykiltä ja kuihtuneilta ja ruso niissä ei ollut luonnon antama lahja.

"Oletteko hyvä tänä iltana?" kysyi käheä ääni.

"Hyvä!" sanoi Kenelm suruisella äänellä ja loi säälivän katseen puhujaan -- "hyvä. Oi, sisar parka! Jos sääliväisyys on hyvyys, kukapa voi teitä katsella olematta hyvä?"

Tyttö päästi irti Kenelmin käden ja matkustaja kulki edelleen. Vaan tyttö seisoi hetken aikaa tuijottaen häneen kunnes hän katosi näkyvistä; sitten tyttö peitti silmänsä kädellään, kääntyi takaisin ja, kun hän meni gin-palatsin ohitse, tarttui kovempi käsi häneen. Hän työnsi äkäisesti käden pois ja lähti suoraan kotiin. Kotiin! onko se oikea sana? Sisar parka!

YHDESTOISTA LUKU.

Kenelm oli nyt kaupungin syrjässä ja virran rannalla. Vähän matkaa oli vielä pieniä, kurjia rakennuksia joen rannalla, mutta nämä loppuivat lähempänä siltaa ja hän kulki avaran torin poikki ja tuli taas valtakadulle. Kadun toisella puolella oli pitkä rivi huvilan-kaltaisia rakennuksia, joiden alapuolella oli virtaan saakka ulottuvia puutarhoja.

Katu oli vallan hiljainen ja autio. Tähän aikaan väki oli mennyt kotia. Huvilain puutarhoissa kasvavain kukkien suloinen tuoksu kohosi tähdikästä taivasta kohti. Kenelm seisahtui hengittääksensä tätä, ja kun hän sitten loi silmänsä ylös, jotka tähän asti olivat olleet alaspäin luodut, niinkuin miettiväisten ihmisten on tapa, näki hän lähimmäisen huvilan balkongilla joukon hyvin puettuja ihmisiä. Balkongi oli tavattoman iso ja avara. Sillä oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli viiniä ja hedelmiä. Pöydän ympärillä istui kolme rouvasihmistä rottinkituoleilla ja sillä puolella, joka oli lähinnä Kenelmiä, istui mies. Tämän miehen, joka juuri kääntyi Kenelmiin päin, hän huomasi olevan laulajan. Hänellä oli vielä yllänsä tuo omituinen puku, ja hänen kasvoinsa sävy ja tuuhea tukka sekä parran väri ja muoto olivat tavallista kauniimmat, kun tähdet ja hiljan noussut kuu loi häneen lempeän valonsa. Naiset olivat iltapuvussa, mutta Kenelm ei voinut heidän kasvojansa eroittaa, sillä he istuivat laulajan takana. Kenelm meni hiljaa kadun yli ja asettui maatalon puutarhaa ympäröimässä aitauksessa olevan pylvään taakse, josta hän hyvästi näki balkongille, mutta itse hän ei näkynyt. Tällä hänellä ei muuta tarkoitusta ollut kuin huvittaa itseänsä. Koko tämä pieni seura oli hänestä hyvin romantillinen, ja hän seisoi siinä ikäänkuin taulua katsellen.

Nyt hän näki, että yksi noista kolmesta naisista oli vanha; toinen oli noin kahdentoista vuotias tyttö; kolmas näytti olevan kahdeksankolmatta vuoden vanha. Hän oli komeammasti puettu kuin toiset kaksi naista. Kaulassa hänellä oli hohtavia jalokiviä; ja kun hän käänsi kasvonsa kuuta kohtaan, näki Kenelm, että hän oli erinomaisen kaunis -- hänen kauneutensa oli sitä ihastuttavaa laatua, joka viehättää runoilijaa tahi taideniekkaa -- hiukan sitä laatua kuin Rafaelin Fornarina.

Nyt näkyi avonaisessa ikkunassa tanakkavartaloinen, lihava, keski-ikäinen mies, joka näytti perheenisältä ja varakkaalta rahamieheltä. Hän oli kaljupää, punakka ja parrakas.

"Kuulkaas," sanoi hän hiukan murteellisesti, mutta kuuluvalla, selkeällä äänellä, jonka Kenelm selvään kuuli, "eikö jo ole aika tulla sisään?"

"Älä ole noin ikävä, Frits," sanoi kaunis nainen, puoleksi ynseällä, puoleksi leikillisellä äänellä ja tavalla, jolla vaimot kohtelevat ikäviä aviomiehiä, joita he akkavallan alla pitävät. "Teidän ystävänne on koko illan ollut niin jörö ja vasta nyt, kun kuu nousi, on hän alkanut tulla hauskaksi."

"Kuu tekee aina hyvän vaikutuksen runoilijoihin ja muuhun hulluun väkeen," sanoi kaljupää mies nauraen. "Mutta minä en tahdo pientä hoidokastani kipeäksi taas, kun hän vasta on parantunut -- Annie, tulee sisään."

Tyttö totteli vastahakoisesti. Vanha rouvakin nousi istualta.

"Te olette ymmärtäväinen, äitini," sanoi kaljupää mies; "ja enchren pelaaminen on kaikissa tapauksissa varmempi kuin haaveksiminen kylmässä ilta-ilmassa."

Hän pani käsivartensa hellästi vanhan rouvan vyötäisten ympärille, sillä rouvan oli vaikea liikkua.

"Mitä teihin kahteen hellätuntoiseen, kuun ihailijaan tulee, niin annan teille kymmenen minuuttia -- ei enempää, muistakaa se!"

"Tyranni!" sanoi laulaja.

Balkongilla oli nyt vaan kaksi henkilöä -- laulaja ja kaunis nainen. Ikkuna oli suljettu ja osaksi peitetty musliini-uutimella, mutta Kenelm taisi kuitenkin luoda silmäyksen huoneesen. Hän näki että huone, jota valaisi lamppu, joka seisoi keskilaattialla olevalla pöydällä, ja siellä täällä olevat kynttilät, oli komeasti sisustettu, mutta ei englantilaiseen tapaan. Hän näki muiden muassa, että katto oli maalattu ja että seinillä ei ollut tapettia, vaan ne olivat maalatut paneleihin, joiden välillä oli arabeski-pylväät.

"He ovat ulkomaalaisia," ajatteli Kenelm, "vaikka mies puhui hyvin englannin kieltä. Sentähden he pelaavat enchreä pyhä-iltana, ikäänkuin se ei olisi väärin tehty. Miehen nimi on Frits. Oh, nyt arvaan -- he ovat saksalaisia, jotka ovat asuneet Amerikassa, ja runoilija sanoi, että hän oli Luscombessa raha-asioilla. Hänen isäntänsä on epäilemättä kauppias, ja runoilija on jonkun kauppahuoneen palveluksessa. Sentähden hän pitää nimensä salassa ja pelkää tulevan ilmi, että hän käyttää jouto-aikaansa toimiin, jotka eivät hänen virkaansa sovellu."

Kenelmin tätä ajatellessa oli nainen nostanut tuolinsa lähelle laulajaa ja puhui hänen kanssansa hyvin vakaasti, mutta niin hiljaa ettei Kenelm mitään kuullut. Hänen käytöksestään ja miehen katseesta Kenelm kuitenkin arvasi, että hän puhui soimaavalla äänellä, jota mies koetti vastustaa. Sitten mies puhui, hänkin kuiskaten, ja nainen käänsi hetkeksi kasvonsa pois -- sitten hän ojensi kätensä ja laulaja suuteli sitä. Näitä kahta olisi tällä hetkellä voinut luulla rakastavaisiksi; ja leuto ilta, kukkaisten tuoksu, hiljaisuus ja yksinäisyys, tähdet ja kuunvalo, kaikki mikä heitä ympäröi hengitti rakkauden ilmaa. Mies nousi nyt ja nojasi balkongin yli, käsi poskella ja katseli jokeen. Nainenkin nousi ja nojasi hänkin balkongin yli ja hänen mustat hiuksensa miltei koskeneet miehen ruskeihin kutriin.

Kenelm huokasi. Oliko se kateudesta, sääliväisyydestä, pelvosta? En tiedä; mutta hän huokasi.

Hetken aikaa vaiti oltuansa sanoi nainen, hiljaisella, mutta tällä kertaa ei niin matalalla äänellä, ettei Kenelm sitä kuullut:

"Lausukaa nuo värssyt minulle vielä kerta. Minun täytyy muistaa joka sana niistä, kun te olette pois mennyt."

Mies pudisti päätänsä ja vastasi, mutta niin hiljaa ettei Kenelm kuullut mitään.

"Sepittäkää nuotti niihin," sanoi nainen; "ja kun ensi kerta tulette tänne, laulan minä ne. Minä olen jo miettinyt päällekirjoituksen niille."

"Minkä?" kysyi laulaja.

"Rakkauden kiista."

Laulaja käänsi päätänsä ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. He katselivat kauan toistensa silmiin ja sitten mies vetäytyi syrjälle ja kasvot käännettyinä virralle päin lausui hän erinomaisen sointuvalla äänellään seuraavat rivit:

Rakkauden kiista.

Virran reunall' istuessa Suloa illan ihaillen, Näemme veteen kuvastuvan Taivaan tuhattähtisen. Tuuli leyhkää, Aallot väikkyy, Taivas, tähdet katoaa; Hairaus kaikk' oli vaan.