Part 14

Nuori mies lähti yksin vainiolle. Päivä alkoi käydä pilviseksi ja pilvet uhkasivat sadetta. Ilma oli erinomaisen hiljainen; maisema, johon ei päivä paistanut, näytti surulliselta ja kolkolta. Kenelm tuli joen rannalle, lähelle sitä paikkaa, jossa vuokramies ensin oli hänen löytänyt. Hän istui maahan ja nojasi poskeansa kättä vasten, katsellen hitaasti ja surumielisesti juoksevaa jokea, jota pilvinen taivas nyt pimensi: suru tunkeusi hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa.

"Se on siis totta," sanoi hän itsekseen, "että minä olen syntynyt vallan yksin kulkemaan elämän läpi, toivomatta itselleni puoliskoa itsestäni, epäillen sen mahdollisuutta ja pelkäen ajatellakin sitä -- puoleksi halveksien, puoleksi säälien niitä, jotka sitä huokailevat? -- saavuttamaton asia -- parempi on huokailla kuun perään?

"Mutta jos muut miehet haluavat sitä, miksi minä olen toisellainen kuin he ovat? Jos maailma on näyttämö ja kaikki miehet ja vaimot ovat ainoastaan näyttelijöitä siinä, tuleeko minun yksin olla katsojana ilman mitään osaa näytelmässä ja ilman osanottoa tapauksiin? Epäilemättä on monta, jotka yhtä vähän kuin minä haluavat 'rakastajan' osaa; mutta silloin he toivovat jotakin toista osaa kappaleessa, esimerkiksi soturin, 'partainen kuin pantteri,' tahi oikeuden, 'leveässä hameessa ja esiliinassa.' Mutta ei mikään kunnianhimo minua elähytä -- en toivo nousevani enkä loistavani. Minä en toivo pääseväni everstiksi tahi amiraaliksi, tai parlamentin jäseneksi taikka kaupungin valtuusmieheksi; minä en toivo tulevani kuuluisaksi viisastelijana tai runoilijana tahi filosofina tahi malja-puhujana tahi kilpa-ampujana tai metsästäjänä. Minä olen siis ainoa katselija ja minulla ei ole enemmän tekemistä toimivan maailman kanssa kuin kivellä. Goethe on vallan väärässä kun hän väittää, että me kaikki alkuaan olimme monaadeja, pieniä ilmassa liikkuvia erityisiä atoomeja, joita sinne tänne kuljetti voimat, jotka eivät olleet meidän tarkastettavina, etenkin toisten monaadien vetovoima, niin että monaadi, jota sika-monaadit kuljetti, kiteytyi siaksi; toinen monaadi, jota sankari-monaadit ajoivat eteenpäin, tulee jalopeuraksi tahi Aleksanderiksi. Nyt on aivan selvää," jatkoi Kenelm, ottaen toisen asennon ja pannen oikean jalkansa vasemman yli, "että monaadi, joka on määrätty ja on sopiva toiseen kiertotähteen, voipi matkallansa tähän määräpaikkaansa kohdata virran toisia monaadeja, jotka kulkevat maata kohti ja joutua tähän virtaan ja hyöriä ja pyöriä sinne tänne, kunnes hän, vastoin alkuperäistä tarkoitustansa ja vaikutuspiiriänsä, jääpi tähän -- lapseksi sotkettuna. Tämä kohtalo on luultavasti minun osakseni tullut: minun monaadini, joka oli aiottu toista seutua varten avaruudessa, on pudonnut tähän seutuun, jossa se ei milloinkaan voi perehtyä, ei milloinkaan voi yhdistyä toisten monaadien kanssa, eikä käsittää miksi ne ovat alituisessa liikkeessä. Minä vakuutan, että yhtä vähän tiedän miksi enimpäin ihmishenkien pitää niin väsymättä olla huolissaan sellaisista asioista, jotka, niinkuin enimmät niistä, tuottavat enemmän tuskaa kuin iloa, kuin minä käsitän miksi tämä hyttyisparvi, jolla on niin vähän aikaa elää, ei suo itsellensä hetkeäkään aikaa lepoa, vaan liikkuu ylös ja alas, nousten ja vaipuen alas niinkuin kiikussa ja tehden niin suurta melua näistä vähäpätöisistä liikkeistään, kuin olisi se ihmisten suhina. Ja kuitenkin minun monaadini kenties toisella kiertotähdellä olisi hypännyt ja tanssinut ja keikkunut heimolais-monaadien kanssa yhtä tyytyväisenä ja hupsuna kuin ihmisten ja hyttyisten monaadit tässä vieraassa murheenlaaksossa."

Kenelm oli juuri päässyt tähän mietteidensä arvaamalla koeteltuun selitykseen, kun hän kuuli äänen laulavan tahi oikeammin hyräilevän sellaista välitilaa resitatiivin ja laulun välillä, joka on niin suloista, kun sävellys on puhdas ja sointuvainen. Tällä hetkeltä se oli niin, ja Kenelmin korva käsitti joka sanan seuraavassa laulussa:

Tyytyväisyys.

On hetkiä jolloin huolet elämän vaikenee; Helteessä päivän askeleet ihmisten hiljenee. Ma pysähdyn kussa hopeapuronen liristen Illoilla nukkumahan tuudittaa leivosen.

Mun sielun' kuiskaa: Katsopas kuinka puronen Edelleen kulkeepi, vaikk' kaita tie on merellen; Mun kulettavani tie on avara, Vaan liian ahdas tyydyttääkseen minua.

Oi sieluni! Älä avaraksi sano maailmaa -- Ei purokaan äyräissänsä niin ole ahtaissa; Sa yksin täällä rantoja kaipaat vaan, Ja liika avaruus sun saattaa nurkumaan.

Kun runo loppui, nosti Kenelm päätänsä. Mutta puron rannat olivat niin mutkikkaat ja viidakko oli niin tiheä, että laulajaa ei muutamaan minuutiin näkynyt. Vihdoin oksat hänen edessänsä työnnettiin syrjälle ja moniain askeleiden päässä hänestä pysähtyi se mies, jonka hän oli kehoittanut ylistämään paistia niiden laulujen sijaan, joita laulaja ikivanhassa hairauksessaan rakkaudelle pyhittää.

"Sir," sanoi Kenelm ja nousi hiukan maasta, "me tapaamme siis toinen toisemme vielä kerran. Oletteko milloinkaan kuulleet käen kukkuvan?"

"Sir," vastasi laulaja, "oletteko koskaan tuntenut kesän läheisyyttä?"

"Sallikaa minun puristaa kättänne. Minä ihailen sitä kysymystä, jolla te vastasitte minun kysymykseeni. Jos teillä ei kiirettä ole, niin istukaa ja puhukaa vähän minun kanssani."

Laulaja nyykäytti päätänsä ja istui. Hänen koiransa -- joka nyt oli tullut viidakosta esille -- läheni juhlallisesti Kenelmiä, joka vielä suuremmalla juhlallisuudella sitä katseli; sitten koira häntäänsä heiluttaen pani maata ja kuunteli tarkoin kaikkia liikkeitä kaislikossa; luultavasti se mietiskeli olivatko ne kalan vai vesirotan herättämiä.

"Minä kysyin teiltä, sir, oletteko milloinkaan kuullut käen kukuntaa -- mutta sitä en tehnyt paljaasta uteliaisuudesta; -- sillä usein kesäpäivillä, kun puhuu itseksensä -- ja tietysti saattaa itsensä hämille -- kuuluu äkisti ääni, ikäänkuin tulisi se luonnon sydämestä, niin kaukana se on ja kuitenkin niin lähellä; ja se ääni sanoo jotain hyvin rauhoittavaa, hyvin sointuisaa, niin että tekee mieli ajattelemattomasti ja turhamaisesti huudahtaa: 'Luonto vastaa minulle.' Käki on usein minulle sellaiset kepposet tehnyt. Teidän laulunne on parempi vastaus niihin ihmisen kysymyksiin, jotka hän tekee itsellensä, kuin hän milloinkaan voi käeltä saada."

"Minä epäilen sitä," sanoi laulaja. "Laulu on korkeintaan vaan Luonnon sydämestä tulevan äänen kaiku. Ja jos käen kukunta teistä oli sellainen ääni, niin se oli vastaus teidän kysymyksiinne, kenties suorempi ja totisempi kuin ihminen voi lausua, olkoon kielen rakennus millainen tahansa."

"Hyvä ystäväni," vastasi Kenelm, "mitä te sanotte kuuluu hyvin kauniilta; ja siinä on jotakin, joka tavallisessa puheessa sanotaan _Bosh'iksi_. Mutta, vaikka Luonto ei milloinkaan ole ääneti, vaikka se väärinkäyttää ikänsä etu-oikeutta olla väsyttävän kielevä ja jaarittelevainen -- niin Luonto ei milloinkaan vastaa kysymyksiimme -- se ei voi argumenttiä käsittää -- se ei milloinkaan ole Mr Millin Logiikaa lukenut. Suuri filosofi sanookin aivan oikein: 'Luonnolla ei ole sielua.' Jokaisen, joka puhuttelee sitä, täytyy hetkeksi pakoittaa sitä lainaamaan hänen omaa sieluansa. Ja jos se vastaa kysymykseen, jonka ihmisen oma sielu sille tekee, niin on se ainoastaan sellaisen vastauksen kautta kun ihmisen oma sielu opettaa sen papukaijan kaltaiselle suulle. Ja koska kaikilla ihmisillä on erilainen sielu, niin jokainen saa erilaisen vastauksen. Luonto on valheellinen vanha veijari."

Laulaja nauroi iloisesti ja hänen naurunsa oli yhtä sointuva kuin hänen laulunsa.

"Runoilijain tulisi luopua monesta asiasta, jos he siltä puolen luontoa katselisivat."

"Niin olisi huonoin runoilijain tehtävä, ja sitä parempi se olisi heille ja heidän lukijoillensa."

"Eivätkö hyvät runoilijat luontoa tutki?"

"Luontoa tutki? tietysti -- niinkuin lääkärit tutkivat anatomiiaa, leikkelemällä kuollutta ruumista. Mutta hyvä runoilija on, niinkuin hyvä lääkärikin, mies, joka katsoo tätä tutkimista ainoastaan välttämättömäksi ABC:ksi eikä pääasiaksi harjoituksen ja taitavuuden saavuttamiseen. Minä en sano sitä hyväksi lääkäriksi, joka kirjoittaa kirjan, jossa hän tarkoin ja laveasti selittää hermoja ja jäntereitä; ja minä en kutsu sitä hyväksi runoilijaksi, joka sepittää tavaraluettelon Rheinistä ja Gloucester-laaksosta. Hyvä lääkäri ja hyvä runoilija on se, joka elävän ihmisen käsittää. Mikä on tuo näytelmän runollisuus, jonka Aristoteles syystä korkeimmaksi arvaa? Eikö se ole se runollisuus, jossa sieluttoman luonnon kuvauksen ehdottomasti täytyy olla hyvin lyhyt ja yleinen; jossa ihmisen ulkomuotoakin katsotaan niin erilaisella tavalla, että se voi tulla erilaiseksi jokaisessa näyttelijässä, joka osaa näyttää? Hamlet voi olla sekä valko- että tumman-verinen. Macbeth voi olla sekä lyhyt että pitkä. Näytelmän runollisuuden arvo on siinä, että se, sen sijaan, jota tavallisesti luonnoksi sanotaan (se on ulkonainen ja aineellinen luonto), asettaa tiedollisia, tunteellisia, mutta niin kokonansa ruumiittomia olentoja, että voipi sanoa niillä olevan ainoastaan henki ja sielu ja vastaanottavan lainaksi sellaisia käsillä olevia ruumiita, kuin näyttelijät voivat tarjota, jotta katsojat voivat niitä nähdä, mutta eivät tarvitse sellaisia ruumiita tullaksensa lukijalle näkyväksi. Korkein runouden laji on sentähden se, jolla on vähin tekemistä ulkonaisen luonnon kanssa. Mutta kaikilla runolajeilla on enemmän tai vähemmän todenperäinen arvonsa, sen mukaan miten suuressa määrässä se luontoon vuodattaa sitä, mitä siinä ei ole: ihmisen järkeä ja sielua."

"Minä en ole taipuvainen myöntämään, että joku runouden muoto on käytännöllisesti toista etevämpi," sanoi laulaja, -- "se on, kun on kysymyksessä ylistää sitä runoilijaa, joka jonkimoisella menestyksellä harjoittaa sitä runolajia, jota te sanotte korkeimmaksi, yli sen, joka paljoa suuremmalla menestyksellä harjoittaa sitä lajia, jota te halvemmaksi nimitätte. Teoriiassa olkoon näytelmä-runous lyyrillistä runoutta etevämpi, ja 'Venice Preserved' on hyvin onnistunut näytelmä; mutta minusta Burns on suurempi runoilija kuin Otway."

"Se on mahdollista; mutta minä en tunne yhtäkään lyyrillistä runoilijaa, ainakaan en uudempien joukossa, joka vähemmän käyttää luontoa vaan esineiden ulkonaisena muotona, tahi suuremmalla innolla elähdyttää sen rakennusta ihmisellisellä sydämellään, kuin Robert Burns. uskotteko että, kun kreikkalainen järjen tai omantunnon hämmennyksessä ollen kysyi jotakin Dodonan oraakelin-tapaisilta tammenlehdiltä, nämä tammenlehdet vastasivat hänelle? Ettekö ennemmin usko, että hänen sielunsa tekemään kysymykseen vastasi hänen vertaisensa, papin sielu, joka ainoastaan käytti tammenlehdet välittäjänä ilmoitukseen, niinkuin te ja minä käyttäisimme sellaisena välittäjänä arkin kirjoituspaperia? Eikö taika-uskon historia ole aika-kirja ihmisen tyhmyydestä tahtoa vastausta ulkonaiselta luonnolta?"

"Mutta," sanoi laulaja, "enkö ole jossakin kuullut tai lukenut, että tieteiden kokeet ovat luonnon vastauksia ihmisen sille tekemiin kysymyksiin?"

"Ne ovat vastauksia, joita hänen oma ymmärryksensä hänelle antaa, eikä mitään muuta. Hänen henkensä kukkii aineiden lakeja ja tämän tutkimuksen ohessa hän tekee koetuksia aineen alalla; näiden koetuksien johdosta hänen henkensä, ennen saavutetun tiedonmääränsä tahi synnynnäisen ajullisuutensa mukaan, tekee johtopäätöksiänsä, ja siten syntyy kone-oppi, kemia ja muita tieteitä. Mutta aine itse ei mitään vastausta anna; vastaus vaihtelee kysymystä tekevän hengen mukaan, ja tieteen edistys on siinä, että alinomaa oikaistaan ne harhailut ja taika-luulot, joita edelliset henget ovat käsittäneet luonnon antamiksi oikeiksi vastauksiksi. Ainoastaan yliluonnollinen luonto meidän sisässämme -- se on henki -- voipi arvata luonnollisuuden mekanismoa -- se on ainetta. Kivi ei voi kiveltä mitään kysyä."

Laulaja ei vastannut. Ja pitkällinen äänettömyys seurasi, jota keskeytti ainoastaan hyönteisten surina, joen lirinä ja tuulen huokaukset kaislikossa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kenelm vihdoin keskeytti vaitiolon, sanoen:

"Rapiamus, amici, Occasionem de die, dumque virent genua, Et decet, obducta solvatur fronte senectus!"

"Eikö tämä lause ole Horation kirjoista?" kysyi laulaja.

"On; ja minä kavalasti lausuin tämän saadakseni nähdä, oletteko saaneet niin sanotun klassillisen kasvatuksen."

"Minä olisin voinut saada sellaisen kasvatuksen, jos ei mieleni ja kohtaloni lapsuudestani asti olisi vieroittanut minua opinnoista, joiden täydellistä arvoa en silloin käsittänyt. Mutta minä opin vähän latinaa koulussa; ja lopetettuani koulunkäynnin olen silloin tällöin koettanut saavuttaa vähän tietoja enimmistä tunnetuista latinalaisista runoilijoista -- pää-asiallisesti, sen myönnän häpeällä, englantilaisien käännöksien avulla."

"Minä en varmaan tiedä, olisiko teillä, joka itse olette runoilija, hyötyä siitä, että osaisitte kuollutta kieltä niin hyvin, että sen muodot ja mielipiteet tulisivat, vaikka kukatiesi tietämättänne, sen elävän kielen muotoihin, jolla kielellä te sepitätte runonne. Horatius olisi voinut olla vieläkin parempi runoilija, jos hän ei olisi osannut kreikan kieltä paremmin kuin te osaatte latinaa."

"On ainakin kohteliasta, että niin sanotte," vastasi laulaja tyytyväisesti hymyillen.

"Te olisitte vieläkin kohteliaampi," sanoi Kenelm, "jos soisitte anteeksi julkean kysymyksen ja sanotte minulle matkustatteko vedon lyönnin takia niinkun toinen Homerus läpi maan kuljeksivana laulun laulajana ja annatte tämän viisaan nelijalkaisen, matkatoverinne, kantaa lipasta suussansa siihen rahoja vastaanottaaksensa?"

"Ei, sitä en tee vedon takia; se on vaan oikku minulta, jonka minä, teidän äänestänne päättäen, luulin teidän ymmärtävän -- koska teilläkin nähtävästi on oikkujanne."

"Mitä sellaisiin tulee, niin olkaa vakuutettu siitä, että minä olen yhtä mieltä kuin te."

"No niin, vaikka minulla on virka, jonka kautta ansaitsen soveliaat tulot -- niin innokkaasti runon sepittämistä harrastan. Jos aina olisi kesä, ja elämä aina olisi nuoruus, niin minä mieluisimmin laulaen vaeltaisin läpi maailman. Mutta en ole milloinkaan uskaltanut julkaista runojani. Jos ne kaatuisivat kuolleena syntyneinä, tuottaisi se minulle enemmän tuskaa, kuin sellaisten turhamaisuuden haavain tulisi vaikuttaa aika miehelle, ja jos niitä moitittaisiin ja pilkattaisiin, voisi se tuottaa minulle tuntuvaa haittaa virkatoimeni suhteen. Tämä seikka ei kuitenkaan paljon minuun vaikuttaisi, jos olisin vallan yksin maailmassa; mutta on toisia, joiden tähden mielelläni kokoilisin omaisuutta ja säilyttäisin asemani. Monta vuotta sitten -- se oli Saksanmaalla -- opin tuntemaan saksalaisen ylioppilaan, joka oli hyvin köyhä ja joka ansaitsi rahaa kulkemalla ympäri maata kannel ja laulu mukanansa. Hänestä on sittemmin tullut hyvinkin kuuluisa ja kansan suosima runoilija, ja hän on kertonut minulle että hän, oman vakuutuksensa mukaan, löysi tämän kansan suosion salaisuuden siten, että hän koetti keksiä kansan makua kulkiessansa ympäri runouden oppipoikana. Hänen esimerkkinsä on syvästi vaikuttanut minuun. Siitä syystä minä aloitin tätä koettani; ja monena vuotena olen viettänyt kesäni osaksi tällä tavoin. Minä olen, niinkuin muistaakseni jo ennen teille kerroin, matkoillani tunnettu ainoastaan: 'Kuljeksivana laulajana.' Minä vastaanotan ne rovot, jotka minulle annetaan, todisteena jonkimoisesta ansiosta. Köyhä kansa ei minulle mitään maksaisi jos en olisi heille mieliksi; ja ne laulut, jotka enin heitä huvittavat, ovat ylipäänsä ne, joista itsekin enin pidän. Muuten aikani ei suinkaan hukkaan mene -- ei ainoastaan mitä ruumiin, vaan myöskin mitä sielun terveyteen tulee -- koko aatteen-juoksu virkistyy sen kautta, että kokonaiset kuukaudet vietetään näin iloisissa toimissa ja vaihtelevissa seikkailuissa."

"Niin, seikkailut ovat kyllä vaihtelevaisia," sanoi Kenelm kolkosti; sillä hän tunsi, ottaessaan toisen asennon, kovan polton pieksetyissä jäntereissään. "Mutta ettekö aina tapaa noita onnettomuuden tuottajia, joita vaimoiksi nimitetään, seikkailuihin sekaantuneina?"

"Jumala heitä siunatkoon! tietysti," sanoi laulaja heleällä naurulla. "Elämässä sekä näyttämöllä on hamevalta aina mahtavin."

"Siinä suhteessa en ole samaa mieltä kuin te," sanoi Kenelm kuivasti. "Ja minusta tuntuu siltä kuin ette tarkoittaisikaan sitä mitä sanotte. Kuitenkin lämpö vaikuttaa sen, ettei te'e mieli riidellä; ja minä myönnän että hame, jos se on punainen, värin suhteen on jotenkin kaunis maisemakuvassa."

"No niin, nuori mies," sanoi laulaja ja nousi istualta, "päivä kuluu ja minun täytyy sanoa teille jäähyväiset; jos te kuljeksisitte ympäri maata niinkuin minä te'en, niin luultavasti tulisitte tapaamaan liian monta kaunista tyttöä voidaksenne olla tuntematta hamevallan voimaa -- ei ainoastaan kuvissa; ja jos vielä joskus teidät tapaan, on mahdollista, että saan nähdä teidän itsekin rakkauden runoja kirjoittavan."

"Koska voitte niin mahdottomia uskoa, niin eroan teistä vähemmän vastahakoisesti kuin muuten olisin tehnyt. Mutta minä toivon, että me vielä tulemme toinen toisiamme tapaamaan."

"Teidän toivonne miellyttää minua, mutta, jos me tapaamme toinen toisemme, niin pyydän teitä pitämään minun osoittamaani luottamusta teihin pyhänä, ja pitämään laulu-matkaani ja koirani lipasta pyhänä salaisuutena. Jos emme enää kohtaa toinen toisiamme, niin minä varovaisuudesta en teille oikeaa nimeäni ja adressiani ilmoita."

"Sen kautta te osoitatte sellaista huolta ja ajullisuutta, joka on hyvin harvinainen niissä, jotka runon sepittämistä ja hamevaltaa rakastavat. Mihin on gitarrinne joutunut?"

"Minä en kuleta tätä soittokonetta maanteillä; se lähetetään minua varten, lainatulla nimellä, kaupungista kaupunkiin muiden tavarain muassa, muuten olisi minulla syytä luopua kuljeksivan laulajan toimesta."

Molemmat miehet puristivat toinen toistensa kättä. Ja laulajan kulkiessa pois joen reunaa pitkin, näytti hänen laulunsa suovan vedelle vilkkaamman lirinän, kaislikolle vähemmän valittavia huokauksia.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksinänsä ja kolkkona istui satojen tappelujen voitettu sankari omassa huoneessansa. Oli hämärä, mutta ikkunaluukut olivat koko päivän olleet osaksi suljetut, poistaaksensa auringon valoa, joka ei milloinkaan ennen ollut Tom Bowles'ille ollut vastenmielinen, ja ne olivat vieläkin suljetut, tehden hämärän kahta pimeämmäksi, kunnes kuu, joka nyt leikkuu-aikana varhain nousi, pisti säteensä ra'on läpi ja loi hopeaisen langan varjojen sekaan laattialla.

Miehen pää vaipui alas hänen rinnallensa, hänen voimakkaat kätensä lepäsivät liikkumattomina hänen polvillansa; hänen asentonsa osoitti alakuloisuutta ja nuloutta. Mutta hänen kasvoinsa juonteet ilmoittivat vaarallista ja väsymätöntä ajatuksen ponnistusta, joka oli jyrkkä vastakohta sekä alakuloisuuteen, että tyyneesen asentoon. Hänen otsansa, joka tavallisesti oli selkeä ja osoitti uhkaavaa rohkeutta, oli nyt syvissä rypyissä ja kolkosti vajonnut puoleksi suljettujen silmien yli. Hänen huulensa olivat niin kovasti yhteen likistetyt, että kasvot kadottivat pyöreytensä ja kiinteät leukaluut kulmikkaasti pistivät esiin. Silloin tällöin hänen huulensa aukenivat, antaaksensa tilaa syvälle, kärsimättömälle huokaukselle, mutta ne suljettiin taas yhtä sukkelaan kuin se oli avattukin. Se oli niitä muutoksia tässä elämässä, jolloin kaikki ne alkeet, jotka muodostavat ihmisen entistä olentoa, ovat vallan laittomassa häiriötilassa: jolloin paholainen näyttää tulevan myrskyä johtamaan; jolloin raaka, sivistymätön henki, joka ei milloinkaan ennen ole ajatellutkaan rikosta, näkee rikoksen sukeltavan syvyydestä, tuntee että se on vihollinen, mutta antautuu sen valtaan kuin olisi se hänen kohtalonsa. Se on sellainen muutos että, kun katala raukka vihdoin tuomitaan hirsipuuhun, hän väristen katsoo takaisin siihen hetkeen, "joka vapisi kahden maailman välillä" -- viattoman miehen maailma ja syyllisen miehen maailma -- ja sanoo pyhälle, korkeasti sivistyneelle, järjelliselle, intohimoja paitsi olevalle papille, joka ripittää häntä ja sanoo häntä "veljeksi": "Paholainen sen päähäni pisti."

Tässä silmänräpäyksessä ovi aukeni, sen kynnyksellä seisoi miehen äiti -- jonka hän ei milloinkaan ollut antanut vaikuttaa mitään hänen toimiinsa, vaikka hän kyllä raa'alla tavallansa häntä rakasti -- ja se vihattu mies, jonka hän toivoi näkevänsä kuolleena jalkainsa juurella. Ovi suljettiin taas, äiti oli mennyt pois sanaakaan puhumatta, sillä kyyneleet olivat tukehduttaneet hänen äänensä; muukalainen oli yksin hänen kanssansa. Tom Bowles katsoi ylös ja tunsi vieraan; hänen otsansa selkeni ja hän hieroi voimallisia käsiänsä.

Kenelm Chillingly nosti tuolin lähelle vastustajaansa ja laski hiljaa kätensä hänen kätensä päälle.

Tom Bowles otti käden molempiin käsiinsä, käänteli sitä uteliaasti kuunvaloa kohti, katseli sitä, punnitsi sitä ja viskasi sen sitten pois, niinkuin olisi se vihollinen, mutta vähäpätöinen kapine ja päästi äänen, joka oli puoleksi voivotusta, puoleksi naurua; sitten hän nousi istualta ja sulki oven, tuli takaisin paikallensa ja sanoi tylysti:

"Mitä nyt minulta tahdotte?"

"Minä tulin pyytämään teitä tekemään minulle palveluksen."

"Palveluksen!"

"Suurimman, jonka ihminen voi toiselta ihmiseltä pyytää -- ystävyyttä. Katsokaa, hyvä Tom," jatkoi Kenelm ollen vallan kuin kotonansa -- pannen käsivartensa Tomin tuolin selkälaudan yli ja ojentaen jalkansa niin mukavasti kuin olisi hän oman tulensa ääressä istunut; "katsokaa, rakas Tom, sellaiset miehet kuin me -- nuoret, naimattomat, ei ensinkään rumat miehet -- voivat saada lemmityisiä joukoittain. Jos yksi ei minusta pidä, niin toinen sitä tekee; lemmityisiä kasvaa kaikkialla niinkuin nokkosia ja takiaisia. Mutta harvinaisin elämässä on ystävä. Sanokaa nyt suoraan minulle, oletteko matkoillanne milloinkaan tulleet kylään, jossa ette olisi voineet saada lemmityistä, jos olisitte pyytänyt; ja luuletteko että, saatuanne sellaisen ja taas kadotettuanne hänet, teidän olisi ollut vaikea löytää toinen? Mutta onko teillä, paitsi omaisianne, jotakin sellaista tässä maailmassa kuin totinen ystävä -- miespuolinen ystävä? Ja jos teillä olisi sellainen ystävä -- ystävä, joka auttaisi teitä myötä- ja vastoinkäymisessä -- joka sanoisi teille virheenne suoraan ja selkänne takana kiittäisi teidän hyviä ominaisuuksianne -- joka tekisi kaikkea mitä hän vaan voisi pelastaaksensa teitä vaaraan joutumasta ja kaikkea mitä hän voisi saadaksensa teitä vaarasta pelastetuksi -- jos teillä olisi sellainen ystävä ja kadottaisitte hänen, uskotteko, että te, vaikka tulisitte Metusalemin ikäiseksi, löytäisitte toisen? Te ette vastaa minulle; te olette vaiti. No niin, Tom, minä pyydän teitä rupeamaan sellaiseksi ystäväksi minulle ja minä tahdon ruveta sellaiseksi ystäväksi teille."

Tästä puheesta Tom joutui vallan hämillensä. Mutta hänestä tuntui kuin pilvet hänen sielussansa hajoisivat ja auringonsäde raivaisi itselleen tien pimeyden läpi. Vihdoin tuo pakeneva raivo taas valtasi hänen, vaikka epäilevin askelin, ja hän mutisi hampaiden väliltä:

"Se on juuri mokoma ystävä, joka minulta tyttöni ryöstää! Menkää tiehenne!"

"Hän ei ollut teidän tyttönne enemmän kuin hän oli tai milloinkaan voi tulla minun tytökseni."

"Mitä, ettekö te hänestä pidä?"

"En suinkaan; minä lähden Luscombe'en ja tulen pyytämään teitä tulemaan minun kanssani. Luuletteko, että minä teidät tänne jätän?"

"Mitä se teihin koskee?"