Part 8

-- Aivan rehellisiä teitä. Istu vain rauhassa, veikko. Älä siinä hyppele. -- En minä rupea tutkimaan, saarnaan vain. -- Se kunnon mies, jolle olet antanut maksuksi tämän vekselin, kävi tuonnoin ostamassa hevosia meidän laumasta ja maksoi niiden hinnan vekselillä. Minä silloin kysäisin: mikä se vekseli on? Hän sen selitti, sanoi minulle, kuten tiedät mitä vekselillä tehdään, ja näytti silloin minulle tätä sinun kirjoittamaasi, valittaen siitä jotain puuttuvan: siinä näet ei ollut mainittuna missä se oli maksettava tarkemmin kuin vain Hortobágyissa, ja se on laaja pusta. Sentähden minä nyt asetan tämän vekselin sinun eteesi, jotta korjaisit tuon puutteellisuuden. Hevossaksa ei saa sanoa, että Hortobágyissa ovat hevosmiehet häntä pettäneet! Kirjoita tuohon entisten sanojen: "maksettava Hortobágyissa" lisäksi: "_Majatalon pihalla_"!

Toveri puhui toiselle niin lempeästi, että tämä joutui ihan ymmälle. Luuli jo, ettei olekkaan tässä muusta puhe kuin hevos- ja karjapaimenten hyvästä luotosta.

-- Hyvä! Sen kyllä voin tehdä, koska niin tahdot.

Koputettiin pöytään, Klaara tuli ulos. Kurkisti ensin oven suusta. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun näki miesten verisen tappelun sijasta rauhallisesti keskustelevan. "Tuokaa, hyvä Klaara, meille mustetta ja kynä."

Kaupunginkomisarjuksen huoneesta hän toi heille kirjoitusneuvot.

Tyttö jäi katsomaan. -- Mitä ne miehet niillä tekevät?

Hevospaimen osoitti sormellansa, mihin kohtaan kumppanin piti kirjoittaa.

-- "Maksettava Hortobágyissa." -- Tähän asti on oikein. "Majatalon pihalla." Se pitää olla perään.

-- Minkä tähden juuri pihalla?

-- Sentähden, ettei se voi olla toisin.

Sillä aikaa lähestyi rajuilma lähestymistään. Kiivaat tuulispäät kävivät edellä peittäen maan ja taivaan paksuihin tomupilviin. Kalatiirat lentelivät levottomina Hortobágyin joen kohdalla, pääskyset ja varpusparvet riensivät katosten suojaan. Pustalta kuului kovaa kohinaa.

-- Ettekö astu sisään? -- kehotteli tyttö paimenia.

-- Ei pääse. Meillä on täällä asioita, -- vastasi hevospaimen.

Kun kumppani oli saanut kirjoituksensa valmiiksi, otti Santeri kynän hänen kädestään, käänsi vekselin toisin puolin ja kirjoitti sen selkään oman nimensä somilla säännöllisillä kirjaimilla.

-- Mitä varten sinä sinne oman nimesi piirsit?-- kysäisi karjapaimen uteliaana.

-- Se on sitä varten, että kun tämän vekselin maksuaika tulee, niin minä suoritan nuo kymmenen floriinia, etkä sinä.

-- Ja minkätähden sinä menisit ne maksamaan minun puolestani.

-- Sen tähden, että se on _minun velkani_!-- vastasi hevospaimen nousten seisoalle ja sysäten hatun takaraivolle. Silloin hänen silmänsä iskivät tulta.

Nyt karjapaimen kävi kalpeaksi. Nyt vasta hän tiesi mitä oli tulossa.

Tyttö ei ymmärtänyt mitään koko kirjoittamisista eikä myöskään tästä sananvaihdosta.

Hän pudisti päätänsä. Kummia nuo miehet! -- Hänen korvissaan kilisivät kullatut korvarenkaat perineen. -- "Niistä on puhe, Keltaruusu! Sinusta juuri on puhe!"

Hevospaimen taittoi kauniisti laskokselle vekselin ja antoi sen tytölle sanoen vakavasti ja ystävällisesti:

-- Pyydän, olkaa Klaara hyvä ja pankaa tämä vekseli talteenne. Kun hevoskauppias Pelikán palajaa Onodin markkinoilta ja luultavasti poikkeaa tänne syömään, niin antakaa se hänelle. Sanokaa, että me molemmat sen lähetämme. Vanhat leipätoverit Frans Lacza ja Santeri Decsi. Sanokaa hänelle puolestamme suuret kiitokset. Toinen meistä on aikanansa maksava. Kumpi maksaa, se saadaan pian nähdä.

Tyttö kohautti olkapäätä. Kummia otuksia nuo! Eivät edes käy toistensa tukkaan kiinni. Yhdessä vain kirjoittelevat nimiänsä.

Hän otti kirjoituskapineet ja vei ne takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin.

Miehet jäivät pihalle kahdenkesken.

XII.

Levollisena hevospaimen kaatoi viimeisen oluen lasiinsa. Samaten karjapaimen tyhjensi viinipullonsa lasiin.

Miehet kilistelivät.

"Maljasi!" -- Juotiin pois yhdellä siemauksella.

Nyt alkoi hevospaimen puhua kyynäspäät pöydän varassa.

-- Eiköhän tämä Hortobágyin pusta sentään ole sangen suuri, vai mitä mietit, veikko?

-- On se todellakin suuri pusta.

-- Luulen, ettei se pusta, jolla Mooses antoi juutalaisten kierrellä neljäkymmentä vuotta, taitanut olla tätä suurempi.

-- Sinä sen parhaiten tiedät. Sinähän niitä raamatun kertomuksia tutkit.

-- Mutta vaikka tämä Hortobágyin pusta onkin näin suuri, niin ei se sentään ole niin avara, että _me molemmat siihen hyvin mahtuisimme!_

-- Sitä sanon minäkin.

-- _No, laajennetaan sitä hieman!_

Nyt ottivat miehet pöydältä keppinsä. -- Molemmat hyvää nuorta tammea, tyvipäässä aimo lyijyinen nuppi.

Kumpikin poistui hevosensa luo.

Ratsumiehet eivät tappele jalkaisin.

Kun tyttö palasi takaisin talosta, niin molemmat miehet jo istuivat satulassa.

Ei kumpikaan nyt puhunut hänelle luotua sanaa, ääneti vain käänsivät selkänsä toinen toiselleen ja poistuivat eri suuntaan aivan kuin tulossa olevaa rajuilmaa pakoon.

Mutta heidän poistuttuaan noin kaksisataa askelta toisistaan katsahti kumpikin taaksensa ja pyöräytti yhtähaavaa hevosensa takaisin.

Nyt palikka _toisesta päästä_ käteen ja molemmat miehet kannustamaan ratsujansa, niin että nämä laukaten syöksyivät toisiaan vastaan. -- Tämä oli kaksintaistelua pustalla.

Se ei ole niinkään helppoa kuin päältä katsoen luulisi! Taitoa pitää olla tappeluun hevosen selästä miekallakin, joka myöskin hyvin osuessaan jakelee aimo haavoja; mutta kun on aseena lyijypäinen palikka, niin pitää iskeä sangen taitavasti istuessaan vihamiestä vastaan kiitävän hevosen selässä. Ei siinä väistellä eikä syrjään päätä käännetä iskun edestä. Isku sinne, toinen tänne. Mies se, ken paremmin osaa.

Paimenet joutuessaan kepin kantamiin iskivät yhtäkkiä palikallaan toinen toistansa päähän, ja samalla syöksyivät hevoset toistensa ohitse.

Santeri horjahti satulassa saamastansa iskusta, päätä huimasi; mutta pian hän taas oli pystyssä päin ja asetti hattua entiselleen. Varmaankaan ei palikan nuppi ollut oikein osunut takaraivoon, vaan oli sivahtanut ohitse.

Mutta hänen iskunsa oli osunut sitä paremmin. Palikan lyijypää oli sattunut vastustajan pääkallon kylkeen; sivu edellä kaatui hän satulasta pitkälleen maahan.

Nyt käänsi voittaja hevosensa takaisin ja alkoi piestä kaatunutta vastustajaansa minkä jaksoi. Näin oli maan tapa.

Koska se on hyvitystä, niin annetaanpa sitten hyvin.

Entä jos hienot herrasmiehet ottaisivat tuon kaksintaistelumuodon tavakseen, niin kylläpä ne heidän ottelunsa hieman harvenisivat!

Tämän tehtyään Santeri keppinsä nenällä nosti kaatuneen kilpailijansa hatun maasta, tempasi irti vuorin ja löysi sieltä lakastuneen keltaisen ruusun, jonka viskasi ilmaan ja löi sitten sitä kepillään, niin että lehdet hajalle lentelivät kuten perhoset tuulen mukana.

Krouvin ovelta katseli tyttö kaiken aikaa kaksintaistelua.

Salama jo löi maahan tuolla myllyn luona. Rajuilma teki tuloa! Taivas jyrähteli ja myrsky vonkui.

-- Enkö minä sitä sanonut? -- huudahti hevospaimen ratsunsa selästä tytölle, voittamaansa vastustajaan viitaten. -- Nyt saat viedä hänet sisään ja hoitaa häntä! Nyt hän jäi sinulle!

-- Huomaa, -- vastasi tyttö, -- jos hän olisi voittanut sinut, niin minä olisin asettunut päällesi ja estänyt häntä lyömästä sinua. Olisit tullut havaitsemaan, että minä rakastan todellisesti vain sinua.

Hevospaimen kannusti vain ratsuansa ja lähti ajamaan vasten lähenevää myrskyä. Tuli raju sadekuuro, rakeita seassa, salamat leimahtivat tavantakaa. Tyttö katseli ratsastajaa, kunnes tämä katosi myrskyn pimeyteen. Jokunen kerta, kun salaman leimaus rankkasadetta valaisi, häämötti vielä hänen haamunsa, mutta vihdoin sekin ihan katosi näkyvistä.

Ehkä olikin tämä viimeinen kerta, kun hän sai sitä miestä nähdä.