Part 7

Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla, nukkuiko isäntä vai eikö.

-- Tule vain, heponi. En nuku vielä.

Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan isäntänsä viereen.

Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.

Hänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin

-- Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli totta... Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään... Sinä tiedät, kuinka paljon rakastin häntä... Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti, jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin... Monta kertaa jätin sinut seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas, hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.

Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. -- Miksei hän tuota muistaisi? Niinhän se oli.

-- Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua... Asetteli ruusuja korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua sokerileivoksilla... Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.

Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm... Kyllä hän niin teki.

-- Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.

Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän polvelle. Suruissaan paimen murahti:

-- Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin itkee työnsä tähden.

Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku tarttui häneen.

-- Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa minua sydänsurussani.

Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle kaula ojossa.

Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä puhumista.

Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.

-- Älä nuku... En nuku minäkään... Tulee vielä sekin aika, jolloin maata saadaan... Ollaan yhdessä niin kauan... Sinä et saa koskaan enää jättää isäntääsi... Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi... Sinä yksin olet omani, olet uskollinen... Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. -- Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!... Aimo elukkani... Älä pelkää, että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin krouviin!... Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!... Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön...

Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa kuten koirain on tapana.

-- Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, -- jatkoi paimen. -- Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan... Pienenä poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan -- niiden perässä pulskeita husaareja... Kadehdin keitä... Näin sitten noiden husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi... Ei noin saa asiat jäädä!... Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille häijyille kasakoille... Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun kuullaan sotatorven ääni.

Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen, ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti vastasivat sen hirnuntaan.

-- Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!... Siellä paranee surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan minua, kunnes tullaan hautaan viemään.

Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan, kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin käsin hevosensa kaulaa.

-- Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.

Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.

Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei liikahtanut.

Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä. Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa. Siihen jäivätkin molemmat lepäämään...

Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään liikahtanut.

Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.

Paimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.

Aamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.

Kaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei ollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.

Se on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin niiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien valtakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa johdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan tammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten päättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.

Hevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.

Äkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt vastaanottamaan vierasta tulokasta.

Mutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu. Saavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta kohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten vastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.

-- Mitä kummia tämä on? -- murahti paimen. -- Ihan tuo on samannäköinen kuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?

Vielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat toisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa kaulaa hyväilemään.

Tuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L. Ja vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta syntynyt arpi.

Hevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut palikka.

-- Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?

Hevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.

-- Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? -- puheli hevospaimen.

Mutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä. Mitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen seurassa oli kaiken ikänsä ollut?

Hevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen ja sulki veräjän.

Sitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.

Päivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.

Zámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes lakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.

Jo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.

-- ... huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?

-- On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?

-- Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä sukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa irti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.

-- Entä minne sen isäntä on joutunut?

-- Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.

-- Minkälaisesta ajosta?

-- Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä vielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin herra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja hyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia Zámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli itsekin niiden kanssa takaisin.

-- Frans Lacza on siis nyt kotona?

-- Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En ole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin karjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä. Vaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri. Siinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo kohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut sillä lyömään.

-- Entä mitä Franssi siihen sanoi?

-- Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat hullaantuivat. -- "Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin hirtehinen!" -- sanoi isäntä. "Mitä varten minä sellaisia olisin tehnyt?" -- "Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo keltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri Decsillekin!" -- Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä, mutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut ajettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua varten.

-- Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?

-- En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että kun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi setä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille kirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan haisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen syödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun sinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.

Hevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se katkenneena lennähti kauas arolle.

-- Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?

-- Ei se isku sitä tarkoittanut...

-- Mitenkäs sen asian nyt käy? -- kysäisi hevospaimen sitten poikaselta.

-- Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa sitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin päin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea alas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden. Mutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.

-- Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?

-- Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta paimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan pitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän makaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa yhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin paimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.

-- Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!

-- En minä tiedä.

-- Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.

-- Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.

-- Hyvästi on jo.

Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. -- Mutta laukki ei olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti harjasta kiinni.

Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.

-- Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, -- huusi hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.

XI.

Seuraavana päivänä meni hevospaimen majalle ja sanoi isännälle:

-- Minulla olisi vähän asioita, setä: pyytäisin täksi iltapuoleksi vapautta. Illalla palajan takaisin.

-- Saat mennä, mutta sillä ehdolla, ettet mene Hortobágyin krouviin. -- Kai ymmärrät mitä tarkoitan?

-- Kautta kunniani vakuutan, etten jalallani astu Hortobágyin krouviin.

-- Tiedän, että sanassasi pysyt.

Paimen jätti sanomatta sen mahdollisuuden, että voisi joutua sinne "lakanassa".

Oli paahtavan kuuma iltapäivä, kun hän läksi matkaan; taivas oli juustonheran karvainen, ilma täynnä auerta. Kangastus oli erittäin leikkisällä tuulella. Pikkulinnut olivat laskeutuneet maahan, ei yksikään viserrellyt ilmassa. Sitä vilkkaampia olivat paarmat, kärpäset ja muut herhiläiset. Hevonen asteli sangen haluttomasti, tavantakaa kun piti joko takajaloilla taikka päällä heristellä luotansa noita kiukkuisia hiiden lintuja. Kuitenkaan se ei eksynyt suunnalta, vaikka ohjat olivatkin aivan höllällä miehen kädessä. Ihminenkin tunsi myrskyn olevan tulossa.

Jo saavuttiin Hortobágyin sillalle, tuolle maanmainiolle rakennukselle.

-- Ohoo! -- havahti hevospaimen. -- Siitä ei mennä, heponi. Tiedäthän, että olen tähtitaivaan kautta luvannut olla menemättä Hortobágyin sillan yli.

Mutta hän ei ollut luvannut olla menemättä yli Hortobágyin joen.

Hän ohjasi sentähden hevosensa myllyn alapuolelle, missä vesi oli matalampi, ja rupesi kahlaamaan ylitse. Vähän piti ratsun uidakin, mutta mitäs siitä; pian liinaiset roimahousut kuivuvat paahtavassa auringonpaisteessa.

Hän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.

Jopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.

Majatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo seisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri -- laukki näet.

Oikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa, sillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei ole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja siellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on vieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.

Hevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun -- ei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.

Pari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla puutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta pensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla akaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä nurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He maistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat jotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä. Lampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.

Santeri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja katseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen muuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi keltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat yhtämittaa:

"Kun ryypiskelee lampuri, aasinsa harmaa sureepi; jo heitä, aasi, surus tuo, pian mennään jälleen lauman luo."

Hevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:

-- Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo jerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä lönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.

-- Kas, kuinka Santeri Decsi on tänään kierolla tuulella.

-- Voinpa kiertää vielä nahkaasikin, jos siinä kauemmin mukiset! -- tiuskaisi hevospaimen kiertäen paidanhihansa ylös. -- Nyt saa pian kuka hyvänsä, joka vain tielle sattuu.

Lampurit kuiskailivat jotain keskenään. He tiesivät pustan säännön, että hevospaimenen istuessa pöytään sai lampuri vain lupaa pyydettyään jäädä istua kyyräilemään, mutta kun sanottiin: "saat mennä", niin oli paras poistua matkoihinsa.

Toinen heistä koputti pullon pohjalla pöytään.

-- Maksetaan pois! Tulee paha sää.

Majatalosta riensi koputuksen kuultuaan ulos krouvarin tyttö.

Ei ollut hevospaimenta ensin näkevinänsäkään, hääräili vain lampurien kanssa, teki laskun viineistä, antoi "koirankielistä" takaisin muutamia kuparirahoja sekä pyyhki vielä pöydältä paimenten kaatamat viinin tähteet.

Miehet astuivat aasiensa selkään ja alkoivat taasen, kun pääsivät niin kauas, ettei enää ollut mitään vaaraa, laulaa äskeistä nuottia uhkamielin loilotellen:

"Kuus koiraa suden jäljissä, kaks paimentani vieressä, mä itse astun keskellä ja aasi harmaa perässä."

Vasta noiden lampurien mentyä puhutteli tyttö hevospaimenta.

-- Ethän edes sano, että on pilvessä, kultaseni!

-- Santeri Decsi minun on nimeni, -- murahti äreästi paimen.

-- Hyvä on, armollinen herra. Pyydän anteeksi, jos loukkasin! Ettekö suvaitse astua sisään vierashuoneeseen?

-- Kiitoksia. Kelpaa täällä ulkonakin istua.

-- Sisällähän olisi arvollenne sopivaa seuraakin.

-- Tiedän. Näen sen hevosesta. Kyllä hän tulee pian tänne minun puheilleni.

-- Entä mitä suvaitsette käskeä? Tuonko viiniä? Punaista vai valkoista?

-- En juo viiniä. Tuokaa tänne pullo-olutta.

Pulloihin pantua olutta ei käy niinkään helposti myrkyttäminen, sillä se kuohahtaa ulos, jos äkisti vetää suulta korkin.

Tyttö ymmärsikin sen moitteeksi, mutta nieli katkeran mielensä. Ei aikaakaan, niin hän palasi tuoden pullon olutta; sen hän asetti vieraan eteen.

Paimen tähän ärjäisi kopeasti:

-- Olenko minä mikään räätälinsälli, että minulle tuot olutpulloja yksitellen?

-- No, älkäähän nyt! Älkää vain suuttuko, kunnianarvoisa herra. Kyllä minä lisää tuon.

Ja hän toikin koko taakan pulloja, asetti miehen eteen kuusi yhteen riviin.

-- Hyvä on nyt!

-- Vedänkö korkit?

-- Kiitos, osaan tehdä sen itsekin.

Näin sanoen hän otti käteensä ensimmäisen pullon, löi sen kaulan pöydän syrjää vastaan poikki sekä kaatoi kuohuvaa olutta suureen juomalasiin.

Olut tulee tosin täten kalliimmaksi, kun pitää maksaa myöskin pullon hinta, mutta "herra se on herra helvetissäkin".

Kaula kenossa poistui tyttö, kengät keikailevasti ja korskasti narisivat. Kultarenkaat korvissa heilahtelivat. Hiukset olivat taasen irrallaan, kampaa ei näkynyt, palmikko niskassa heilui pitkine nauhoineen. "Niin minä, koska sinäkin."

Hevospaimen särpi olutta hiljalleen, yksikseen. Tyttö lauleli portailta: "Jos mun tietoin tietäisit: kultani jos tuntisit, sinäkin jo itkisit..." Neljäs säe joutui jo oven taa.

Kun tyttö tuli ulos toisen kerran, oli pöydällä jo kolme tyhjää pulloa, kaula katkaistuna. Hän kokosi ne ynnä lasinsirpaleet esiliinaansa.

Ja juotuansa nuo kolme pulloa oli mies jo toisella tuulella. Kun tyttö siinä hääräili hänen ympärillään, niin hän kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Tyttö ei tuosta turhia kainostellut.

-- No? Jokohan uskaltaa sinutella? -- kysäisi hän mieheltä.

-- Niin nyt kuin ennenkin. Mitäs siis aiot sanoa?

-- Kysyitkö jotain?

-- Miksi olet itkenein silmin?

-- Se on pelkästä ilosta. Olen saanut kosijan.

-- Kenen?

-- Se on Vervölgyin vanha krouvari. Leskimies. Paljon sillä on rahaa.

-- Ja hänelle menet?

-- Miksen menisi, kun kerran kelpaan? Päästä minut!

-- _Valehtelet, kotia karkaat; äidin syliin pyydät ja hänellekin valehtelet._

Sitten hän päästi tytön menemään.

-- Juotko vielä olutta?

-- Juon kai.

-- Tulet humalaan paljosta oluesta.

-- Sitä minun juuri nyt onkin tarvis. Se sisäistä tultani heikentää. Anna tuolle toiselle väkevää viiniä, jotta lämpiäisi. Siten tullaan yhdenmukaisiksi.

Tuolle toiselle ei tyttö varmaankaan ollut sanonut, että toinen on täällä ulkona.

Hevospaimen tuli hänelle avuksi. Alkoi laulella sitä pilkkalaulua, jolla karjapaimenia suututetaan.

Hänellä oli kaunis ja vahva ääni; sen tunsi koko Hortobágyin seutu.

"Karjaa hoidan, haukkuu siksi toiset sorkkakapteeniksi; rengit siellä rapatiellä, minä sängyn herra vielä."

Hyvin osattu! Ei vielä nuotin päähän ehtinyt, niin tuo toinen astui ulos juomatuvasta ihan kuin käskettynä. Karjapaimenella oli toisessa kädessä pullo punaista viiniä, lasi ylösalaisin sen kaulalla, ja toisessa kädessä visainen palikkakeppinsä. Pullon hän asetti pöydän toiseen päähän hevospaimenta vastapäätä, kepin toisen kepin viereen, ja itse hän istui pöytään vastapäätä kumppaniansa.

Kumpikaan ei puhunut luotua sanaa, ei siinä liioin tervehditty, nyökättiin vain päätä; kumpikin ymmärsi asian.

-- Vai olet jo palannut matkaltasi, toveri? -- kysäisi hevospaimen.

-- Pian sitä taas jatkankin, jos haluttaa.

-- Lähdet siis Mähriin?

-- Lähden, jos en tule toiselle päälle.

Nyt otettiin siemaus.

Hetken perästä kysyi taasen hevospaimen:

-- Tällä kertaa kai viet vaimonkin sinne mukanasi?

-- Mistä minä sen nyt ottaisin?

-- Ota oma äitisi.

-- Ei se heittäisi kaupusteluansa, vaikka saisi koko Mährin.

Taas otettiin kulaus.

-- Joko siis olet äidillesi sanonut jäähyväiset?

-- Jo olen.

-- Joko olet isäntäsi kanssa kaikki välit suorittanut?

-- Olen niinkin.

-- Etkö ole kellekään enää velkaa?

-- Kaikkia kummia sinä kyseletkin. En ole velkaa papillekaan! Mitä sinun siihen tulee!

Hevospaimen ravisti päätä ja katkaisi sitten taas yhdeltä olutpullolta kaulan. Aikoi kaataa siitä kumppanillekin. Tämä laski kieltävästi kätensä lasin suulle.

-- Olueni ei siis kelpaa sinulle?

-- Pidän kiinni vanhasta säännöstä: "Oluesta viinihin -- kelpaa ainakin; viinist' oluehen vaan -- sit' ei milloinkaan."

Hevospaimen tyhjensi itse pullonsa, jonka jälkeen hän rupesi viisastelemaan; siihen oluenjuonti näet aina johtaa.

-- Kuules, kumppani, ei mikään maailmassa ole niin rumaa kuin valehteleminen. Kerran olen eläissäni valehdellut, enkä sitäkään tehnyt omaksi edukseni. Ja vielä nytkin se painaa tunnollani. -- Lampurit valehdelkoot, mutta ei se sovi hevosmiehille. Lampurien esi-isäkin kulki valheen kengillä. Patriarkka Jaakob petti omaa appeansa kirjavilla vasikoilla, valehteli siis hänelle, petti oman isänsä Esaun kintailla, valehteli siis hänellekin. Ei ihmekään, jos kaikki hänen jälkeläisensä, jotka vain lampaita paimentavat, harjoittavat valhetta. Lampurille se sopii, mutta ei karjapaimenelle.

Kumppani remahti kaikuvaan nauruun.

-- Kas vaan, sinustapa olisi tullut hyvä saarnamies! Osaat saarnata kuin paavin legaatti Balmaz-Ujvárosissa helluntaina.

-- Hm, veikko! Ei olisi sinulle hätää tehnyt, vaikka minusta olisikin tullut saarnamies, mutta paljoa pahempi seikka olisi sinulle, jos minusta olisi tullut kelpo viskaalikin. Sanoit äsken, ettet ole kellekään enää velkaa edes kreutserin arvoa.

-- En niin kellekään.

-- _Onko se täyttä totta?_

-- _On, täyttä totta._

-- Entä mitä tämä olisi? Katso tätä pitkää paperia! Tunnetko sitä?

Näin sanoen hän veti esiin taskustansa tuonnoin saamansa vekselin ja ojensi sen kumppaninsa eteen.

Karjapaimenen kasvot lensivät äkkiä punaisiksi kiukusta ja häpeästä.

-- Kuinka se on sinun käsiisi tullut? -- ärähti hän vihaisesti, hypäten ylös sijaltansa.