Part 5

-- Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle, niin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti on vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen. Sentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien tunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani turmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun juoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen tahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut hänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.

Tuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.

-- Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt vaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle tyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut sitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten! Entä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?

Hevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen:

-- Neiti itse parhaiten tietää, mikä ja kuka on syynä siihen, että hiuksenne ovat kammalle kierretyt.

-- Santeri! Se ei ole totta! Minä en huoli, vaikka minut rikokseni tähden pantaisiin kaakinpuuhun ja vaikka raippoja saisin. Tässä pääni; hakattakoon poikki, en huoli. Mutta älä sano sitä, ettet koskaan ole minusta pitänyt, ettet ole luonani käynyt, sillä se on kuolematakin katkerampaa kuulla.

Tuomari tuimistui.

-- Tuhat tulimmaista! Lemmenriitanne saatte ratkaista kahdenkesken; mutta minä tahdon tietää, missä tämä selvä myrkytys on tapahtunut ja kuka sen työn on tehnyt.

-- Vastaa siihen! -- huudahti tyttö, kasvot leimuavina. -- Anna siihen vastaus!

-- No, kun niin tiukasti tutkitaan, niin menneeks' olkoon puuristiin! Voinhan tuon sanoa. Ohatin pustalla tapasin kuljeksivan mustalaisjoukon. Ihmeen kaunis, hehkusilmä tyttö seisoi teltan edustalla. Puhutteli minua ja kutsuipa sisäänkin. Siellä paraikaa paistettiin porsasta. Jäin sinne hetkeksi hauskaa pitämään. Join heidän viiniänsä. Tunsin heti, että siinä oli jonkinlainen katkera ja outo maku. Mutta mustalaistytön suukot olivat niin suloiset, että muun kaiken unohdin.

-- Valhe! Valhe! Valhe! -- huuteli tyttö. -- Nyt olet tuon jutun omasta päästäsi keksinyt!

Paimen nauroi hurjasti. Nosti oikean käden takaraivolleen, viittaili ilmaan vasemmalla ja alkoi hyräillä tätä lauluansa:

"Maailma on ihana, mustalaisten tytöt ruusunkukkia!"

Ei tuo juttu ollut nyt vasta keksittyä, vaan jo sinä tuskien yönä, jolloin "Keltaruusu" oli häntä hoitamassa ja kastelemassa hänen kuumaa päätänsä. Silloin hän kesken kipujansa ajatteli tätä keinoa uskottoman lemmittynsä pelastamiseksi.

Tuomari löi suuttuneena nyrkkiä pöytään.

-- Älkää täällä kujeilko!

Nyt paimen kävi vakavan näköiseksi.

-- Kunnioitettava herra tuomari, minä en kujeile. Elävän Jumalan kautta vannon, että se on kaikki totta, mitä olen puhunut.

Näin lausuen hän nosti pystyyn kolme sormea.

-- Ei! Ei! Älä vanno! -- huusi tyttö. -- Älä saata sieluasi kadotukseen!

-- Hitto teidät vieköön! Hulluja olette kumpainenkin. -- Tuomari muodosteli päätöslauselmansa: -- Merkitkää, herra notarius, pöytäkirjaan paimenen tunnustus mustalaistytöstä, joka siis tulee syytettäväksi myrkytysrikoksesta. Poliisiviraston toimeksi jääköön hänen etsintänsä. Te saatte mennä. Kun teitä tarvitaan, niin annetaan käsky.

Ensin päästettiin tyttö vapaaksi; vähän isällistä nuhdetta hän tarvitsi, ja sen hän saikin.

Hevospaimenen piti jäädä sisään vielä kuulemaan tunnustuksensa johdosta laadittua tutkimuspöytäkirjaa sekä sitä allekirjoittamaan.

Tyttö odotti häntä etehisessä. Santerin hevonen seisoi valmiina pihalla akaasiapuuhun sidottuna.

Paimen meni ulos päästyänsä ensin tohtorin luo kiittämään hyvästä ja uskollisesta hoidosta.

Tohtori oli myöskin ollut tutkimustilaisuudessa läsnä virallisena todistajana ja siis kuullut kaikki.

-- No, Santeri! -- virkkoi hän miehelle, kun tämä oli saanut kiitoksensa sanotuksi; -- olen minä nähnyt teatterissa montakin näyttelijää, mutta ei yksikään ole betyária näytellyt niin hyvin kuin sinä.

-- Eikö käynyt mainiosti? -- kysäisi mies vakavana.

-- Sinä olet kunnon poika, Santeri. Hyvin teit. Sano tytölle joskus hyvä sana, kun hänet tapaat. Hän raukka ei tiennyt pahoin tehneensä.

-- Minä en ole hänelle suuttunut. Jumala siunatkoon teitä, herra tohtori, kaikesta osoittamastanne hyvyydestä.

Hänen astuessaan ulos rappusille asettui tyttö hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.

-- Santeri! Mitä teitkään itsellesi? Annoit sielusi kadotukseen! Väärin vannoit, väärän jutun keksit minut vapauttaaksesi. Kielsit minua milloinkaan rakastaneesi, vain sentähden että minä pääsisin saamasta raippoja ja joutumasta kaakinpuuhun. Kuinka saatoit sen tehdä?

-- Se on minun asiani. Sen vain sanon sinulle, että tästä päivästä lähtien halveksin ja vihaan toista meistä kahdesta. Älä itke. Et sinä ole se toinen. Minä en enää saata katsoa sinua silmiin, sillä näen niissä itseni. En ole enää edes tuon sangattoman napin arvoinen, joka putosi tuossa äsken liivistäni.

Näin sanoen hän hyppäsi hevosen selkään, irroitti sen puusta ja ajaa karahutti pustalle.

Tyttö katsoi kauan hänen jälkeensä, kunnes silmät kyynelistä ihan sumenivat. Sitten hän haki maasta tuon pudonneen sangattoman napin ja pisti sen poveensa talteen.

VII.

Niinpä kävi kuin isäntäpaimen oli arvellut; kun lehmäkarja saapui Polgárin ylimenopaikalle, niin se ei päässytkään tulvaveden tähden toiselle rannalle. Tisza-, Sajó- ja Hernád-virrat tulvivat yhtaikaa. Niin korkealla oli vesi, että jo sillankannen peitti. Lautta oli vedetty maalle ja sidottu rannalla kasvavaan piilipuuhun kiinni. Samea tulvavesi kuljetteli mukanaan juurinensa irti revityitä puita. Sorsia, kuikkia ja telkkiä uiskenteli parvittain tulvavedessä; ne näet eivät silloin pelkää pyssymiestä.

Sangen harmillista oli, että liike näin tuli seisautetuksi. Herttuan lehmistä puhumattakaan oli se ikävä asia markkinamiehille, jotka olivat Debreczenistä ja Ujvárosista matkalla Onodin markkinoille ja joiden rattaat seisoivat siellä paljaan taivaan alla vesiallikossa, kun miehet loikoilivat lauttaajan tuvassa.

Frans Lacza tuli heiniä ostamaan karjallensa, osti koko suovan.

-- Täällä saadaan kyyristellä ainakin kolme päivää!

Onni oli onnettomuudessa, että markkinaväen joukossa oli vaimo, joka rupesi ruokaa valmistamaan. Hänellä oli mukana aimo pata ja tuoretta sianlihaa. Heti hän rupesi tekemään kauppaa tavarallansa; tilapäinen keittiö kyhättiin kokoon maissin oljista. Polttopuita ei tarvinnut ostaa, niitä toi Tisza-virta. Viiniä oli lauttaajalla myydä; kehnonlaista se oli, mutta meni paremman puutteessa mukiin. Muuten unkarilainen aina ottaa matkaan lähtiessään mukaan taskumatin ja ruokapussin.

Kuluipa aika tätenkin tehtäessä tuttavuuksia toisten kanssa.

Debreczeniläinen suutari ja Balmaz-Ujvárosin nahkuri ovat tuttuja entisestään. Räätäliä joka ihminen muutenkin sanoo "kummisedäksi"; piparkakkujen myyjä vain istuu eri pöydässä, luulee näet olevansa muita parempi, kun hänellä on punakauluksinen röijy yllä, mutta kuitenkin sekaantuu hän yhteiseen keskusteluun. Myöhemmin saapui sinne muuan hevoskauppias, mutta hän sai jäädä seisomaan, kun oli niin juutalaisen näköinen. Mutta kun karjapaimen astui sisään, niin heti koetettiin saada hänelle sijaa pöydän ääreen, karjapaimen on näet arvossapidetty mies kaupunkilaistenkin kesken. Molemmat mähriläiset saivat jäädä ulos karjaa vartioimaan.

Keskustelu oli tasaista ja hiljaista, kun Pundorin matami ei vielä ollut saapunut. Mutta kun hän ehtii paikalle, niin ei enää toiset taida saada sananvuoroa. Hänen rattaansa olivat näet tarttuneet kiinni liejuiseen tiehen, hän kun matkusti yhdessä lankonsa, puusepän kanssa. Tämä vei koreiksi maalattuja arkkuja Onodin markkinoille, Pundorin matami taasen piti yleisön varalla saippuaa ja talikynttilöitä. Karjapaimenen astuessa tupaan oli se jo niin täynnä tupakansavua, että tuskin eteensä saattoi nähdä.

-- Kertokaapas, -- jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, -- te kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin me, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä annetuksi.

Karjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.

-- Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin, jota hän laittoi Santeri Decsille.

Leivoksien myyjä puuttui puheeseen:

-- Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan jotain huumaavaa velhonmyrkkyä.

-- Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on kellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan kuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä ketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.

-- Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se kuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies Budaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet meni kovasti päähän.

-- Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin vietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta, joka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on päässyt.

-- No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on lähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet sisään, hän varmaan tietää asianlaidan.

Csikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei näet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo myrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli veisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.

-- Entä miten tytön kävi? -- kuului yhtähaavaa monen suusta.

-- Tyttö karkasi tiehensä. Pakeni kultansa, erään karjapaimenen kanssa, jonka neuvosta hän oli hevospaimenen myrkyttänyt, ja yhdessä he nyt paraikaa muodostavat rosvojoukkoa.

Frans Lacza kuunteli tätä kaikkea tyynesti, olematta millänsäkään.

-- Juoruja! Joutavia -- tiuskui leivoksien myyjä. -- Nyt ei Csikmákin rouva tietänytkään oikein. Tyttö otettiin heti kiinni, pantiin rautoihin ja vietiin santarmien keskellä linnaan. Minun poikani näki omin silmin, kun häntä vietiin kaupunginvankilaan.

Karjapaimen kuunteli paikaltaan liikahtamatta.

Nyt tuli sisään suurella töminällä joukon viimeinen, jo ennen mainittu Pundorin matami. Ensin astui hän itse sisään, heti perässä ajaja ja sitten lankomies, laahaten perässään suurta matka-arkkua.

-- No, kertokaa nyt heti, matami, miten kävi krouvarin tytön, joka sen hevospaimenen myrkytti?

-- Kyllä kerron, ystävä-kullat, kun ensin vähän huoahdan. -- Hän istahti lankonsa suurelle arkulle, ja paras paikka se olikin, sillä penkit ja tuolit olisivat saattaneet särkyä hänen suunnattoman ruumiinsa alla.

-- Saatiinko kaunis Klaara kiinni vai pääsikö pakoon?

-- Voi ystäväiseni! Jo hän on saanut tuomionsakin. Kuolemantuomion; ylihuomenna hänet mestataan. Tänäpänä saapuu mestaaja Szegedistä; hänelle on saatu asunto "Valkoratsun" ravintolasta, mutta "Härkösessä" ei hänelle tahdottu millään ehdolla antaa kortteeria, ja se on niin totta, kuin minä tässä istun. Kuulin sen itse vanginvartijalta, joka käy luonani kynttilöitä ostamassa.

-- Minkälaisella kuolemalla hänet lopetettaneen?

-- Olisi kyllä ansainnut tulla roviolla poltettavaksi, ja jos vielä olisi vanha laki, niin kyllä se tehtaisiinkin, mutta nyt vain hakataan pää poikki. Ja tyttö on sentään vapaata sukua, hänen isänsä ei ole maaorjana ollut. Sellaisia vain mestataan.

-- Älkäähän nyt, hyvä matami! -- väitteli leivoksien kauppias. -- Eihän vapaa sukuperä nyt enää meidän päivinä mitään maksa. Kun minä ennen 1848 otin ylleni hopeanappisen päällysviittani, niin minua pidettiin aivan vapaasyntyisenä, eikä Pestin sillalla koskaan vaadittu minulta siltarahaa; mutta jos nyt otan ylleni tuon hopeanappisen, niin...

-- Älkää siinä nyt ruikuttako hopeanappistanne! -- puuttui räätäli hänen puheeseensa. -- Antaa matamin kertoa mitä tietää: mikä oli syynä, että nuori tyttö meni tuollaista murhaa tekemään?

-- Ai! Sepä vasta onkin asia! Sen yhteydessä on toinenkin murha. Tuonnoin kävi täällä muuan rikas karjakauppias Mährinmaasta lehmiä ostamassa. Hänellä oli paljon rahaa mukana. Kaunis Klaara ja hänen henttunsa, tuo karjapaimen näetsen, yksissä neuvoin murhasivat sen karjanostajan ja heittivät ruumiin Hortobágyin jokeen. Hevospaimen, joka myöskin oli mieltynyt tyttöön, sattui näkemään heidän tekonsa. Sentähden he ensin antoivat hänellekin osan rosvoamistaan rahoista, mutta myrkyttivät hänet sitten tehdäkseen hänet vaarattomaksi.

-- Eikö tuota karjapaimenta olekkaan otettu kiinni? -- kysäisi suutari ällistyen.

-- Otettaisiin, jos saataisiin. Mutta se on kadonnut tietymättömiin. Santarmit ovat liikkeellä häntä pustalta etsimässä. Häntä on jo julkisesti peräänkuulutettu. Hänen ulkomuotonsa on kaikkien tiettäväksi ilmoitettu. Itsekin olen sen lukenut. Sata taalaria luvataan palkinnoksi sille, joka hänet saa kiinni ja tuo elävänä lain kouriin. Minä kyllä miehen tuntisin!

Jos Frans Laczan sijassa tässä nyt olisi istunut Santeri Decsi, niin olisi tästä voinut syntyä aika himphamppu. Olihan ihan tarjolla mainio teatteritemppu. Ei muuta kuin lyödä mäjähyttää lyijypäisellä kepillä pöytään, työntää tuoli takaa kumoon ja karjaista joukkoon: "Minä olen sama mies, jonka peräänkuulutetaan! Kuka haluaa nyt ansaita sata taalaria?"

Koko seura olisi pötkäissyt pakoon, kuka kellariin, kuka uuniin.

Mutta karjapaimenella ei ole sitä luontoa. Hän on tottunut lapsuudesta järkevään, maltilliseen menettelyyn. Sarvikarjasta hän sen on oppinut.

Kysäisi vain kyynäspää pöydän nojassa matamilta:

-- Tuntisiko matami todellakin tuon virallisen kuulutuksen johdolla sen karjapaimenen?

-- Jottako tuntisinko häntä? Miksen tuntisi? Monta kertaa on hän käynyt luonani saippuata ostamassa.

Nyt katsoi hevoskauppiaskin parhaaksi puhua tietonsa

-- Mutta kuulkaas, matami hyvä, mitä karjapaimen saippualla tekee? Heillähän on kaikilla siniset paidat ja housut, jotka eivät saippuata kaipaa, vaan rasvassa ne pojat liinavaatteensa keittävät.

-- No olipa tuokin jotain olevinaan! Kaikkia pitää kuulla! Eikö saippuaa käytetäkkään muuhun kuin pesuun, vai kuinka? Vai eivätkö karjapaimenet ajakkaan partaansa? Pitääkö karjapaimen sellaista pitkää partaa kuin mikäkin juutalainen kaupustelija?

Koko seura remahti nauramaan nolatulle viisastelijalle.

-- Minuako tarkoititte? -- ärähteli hevosmies.

Karjapaimen kysäisi taas tyynellä äänellä saippuamatamilta:

-- Tiedättekö tuon rikollisen paimenen nimeä?

-- Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä hyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta...

-- Eikös se ole Laczan Franssi?

-- Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan. Ehkä tekin tunnette miehen?

Mutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin kuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa perät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien tukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten, jottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään piippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.

Sisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.

-- Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.

-- Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.

-- Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.

Hevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:

-- Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse tekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia ostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun Santeri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli suopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin totta kuin elän.

-- Katsoppas sitäkin sen vietävää! Aikoo tässä vielä meitä eksyttää valheillaan, -- murisi suuttuneena koko seura. Mutta kyllä hän siitä saikin. Ei muuta kuin niskasta kiinni ja hyvää kyytiä ulos tuvasta.

Näin ulos heitettynä tämä matkamies pihalla rähjääntynyttä hattuansa laitellen mökötteli itsekseen, tehden tapauksesta johtopäätöksiä:

-- Miksi minulle tämä? Mitä juutalainen totuudella?

Karjapaimen taasen meni laumansa luo ja käski mähriläisten miesten vuorostansa mennä juomatupaan ottamaan myöskin viinilasin. Siellä on hänen tuolinsa vapaana, se jonka nojassa hänen keppinsä on; sillä aikaa lupasi hän vartioida karjaa.

Tällä välin otti hän kedolta palan "orvonturvetta" ja kätki sen päällysviittansa hihaan.

Mitä hän sillä tarkoitti?

VIII.

Hyvä on, ettei kukaan tiedä -- paitsi hortobágyilaiset -- mitä se "orvonturve" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. -- Se vain on varmaa, ettei se mikään kukkanen ole. -- Se on pustan paimenten ainoa polttoaine.

Mieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija, kun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi piilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin suunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui huoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli koonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin hän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan olevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden keskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi...

Kun "orvonturpeen" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen hienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka pian tulen kertomaan.

Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo kuntoon.

Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta talutettiin hevoset.

Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin ahtaaseen pantiin.

Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi. Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.

Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.

Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi. Kovasti se jo ainakin höyrysi.

Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys, että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää. Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä, minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin pataan kiehumaan.

Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä jäljellä "turkinpippuria".

Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa, mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto maistu miltään!

-- No minulla on, -- vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän työn koko matkustavalle yleisölle.

Mutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi sentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun olivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan toisten käsiin.

Sillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja noilla pippurilla -- joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi, vaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat syödä, -- paimen salaa pisti "orvonturvetta" tuleen padan alle.

-- Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! -- huomautti suutari hetken perästä.

-- Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! -- oikaisi räätäli.

Mutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin sonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan riippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas, häntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt lehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja ammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan laidalle.

-- Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! -- äännähteli lihava saippuamatami.

-- Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä tulee tasapainoon! -- pilaili suutari.

Mutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen pitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni veden pintaa.

Nyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella lautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta lehmää perässä virtaan.

Lautta kulki silloin jo keskivirrassa.

Elukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.

Molemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata takaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.

-- Mitä hittoa! Ei takaisin! -- huutelivat markkinamiehet. -- Meidän pitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.

-- Älkää yhtään haikailko, pojat, -- virkkoi aivan tyynenä karjapaimen. -- Kyllä minä pian eläimet palautan.

Näin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi sen hypätä laidan yli virtaan.

-- Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari epätoivoisia Mährin miehiä.

Mutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää ollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä vaaraan toisten elukkojen joukkoon.

-- Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä! -- huuteli hän rannalta lautalla meneville.

-- Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? -- Suutari ihan suuttui. -- Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.

Karja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi matalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen. Sarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.

Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.

-- Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! -- puhelivat nyt markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.

Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan juoksuun.

Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin pustalle.

-- Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, -- vakuutteli vehnästenmyyjä, joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.

-- Niin kai! -- selitti saippuakauppias, -- lehmät karkasivat kotia, kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin emät pois vasikoittensa luota.

-- Toista minä tuumaan, -- virkkoi suutari, joka jo virkansakin puolesta oli epäileväinen. -- Olen usein kuullut, että viekkaat betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.

-- Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. -- Tälle sanallekos vasta naurettiin.

-- Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.