Part 4

-- Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.

-- Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.

-- Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota teatteria, -- tuumi tallimestari.

-- Me emme antaisi! -- vakuutti herra Sajgató tuimasti. -- Veisivät kyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei anna.

IV.

Eläinlääkärin kiessit kulkivat hyvää vauhtia pitkin pustaa. Ei tarvittu käskyjä eikä piiskaa hevoselle; se osasi jo läksynsä ulkoa. Tohtori otti esille muistiinpanovihkosensa ja rupesi siihen kirjoittelemaan ja laskujansa tekemään.

Mutta katsahtaessaan taas kerran eteensä havaitsi hän muutaman hevospaimenen tulevan täyttä laukkaa ratsastaen vastaansa.

Se oli niin vimmattua juoksua, kuin olisi ollut hulluna sekä mies että hevonen. Äkkiä käänsi ratsu juoksunsa häntä kohden, mutta sitten se kyyristyi, kavahti pystyyn ja poikkesi taas syrjään toiselle suunnalle. Ratsastaja istui selässä, pää takakenossa, selkä kaaressa, pitäen ohjista kaksin käsin. Hevonen puisteli päätä ja hirnahteli aivan kuin peloissaan.

Tohtori tarttui heti ohjiin ja piiskaan, koettaen saavuttaa ratsastajaa.

Päästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.

Tämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa juoksemaan tohtoria kohden.

Viisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta kohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja hirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.

Mies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät enää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.

-- Santeri! Kuules, Santeri! -- huusi tohtori.

Mies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei saattanut puhua.

Tohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen vyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.

-- Mikä sinua vaivaa, Santeri?

Mies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä, rinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät tuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen hullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat auenneet luonnottomasti suuriksi.

Lääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.

-- Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät ovat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo jäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.

Hortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori tapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta myrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä tajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi kouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta hän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin hullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.

Tohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian raskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.

Mutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin tohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet raadella miehen.

Hevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi päänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen hirnahduksen.

-- No, auta sinäkin! -- äännähti tohtori.

Miksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme neljännestä ihmisen sielua! -- Nähdessään tohtorin yrittävän saada isäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti hänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.

Tohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti ajamaan kylää kohden.

Siellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa varten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.

Mutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.

Se juuri tässä on kysymys, taitaako hän.

Ensiksi olisi selko saatava, mikä myrkky on tehnyt työtään, strykniini vaiko belladonna.

Väkevä kahvi ei ainakaan ole vahingoksi.

Heti perille päästyään huusi tohtori renkiänsä ja emännöitsijäänsä.

Kahvi oli valmista; tarvittiin vain ihmisapua, jotta saataisiin sitä sairaan sisään. Leuat olivat niin lujasti lukossa, jotta puupalikalla piti avata hampaita sen verran, että sai kahvin kaadetuksi kurkkuun.

-- Pään ympäri kylmiä kääreitä ja vatsalle sinappilaastaria, -- määräili tohtori, ja kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi näitä määräyksiä toimeenpannut, niin hän teki nekin itse. Sillä välin hän jakeli käskyjä palvelijalleen sekä kirjoitti myöskin kirjettä pöydän ääressä.

-- Kuuleppas! Ota nyt tarkasti vaarin, mitä sanon. -- Ota kiessit ja aja joutuin Hortobágyin krouville ja anna tämä kirje sen isännälle. Jos häntä ei sattuisi itseä olemaan kotona, niin sano suusanallisesti hänen kuskillensa, että minä käsken hänen heti paikalla valjastaa hevoset parasten ajopelien eteen ja niin joutuin kuin mahdollista rientää viemään tätä sinetillä varustettua kirjettä kaupunkiin. Siellä hänen pitää mennä piirilääkärin luo ja tuoda hänet tänne kylään. Minä olen näet vain eläinlääkäri, eikä minun ole lupa parantaa muita luontokappaleita kuin järjettömiä. Kohtaus kaipaa joutuisaa apua. Tohtori tuo lääkkeetkin mukanansa. Käske myöskin krouvarin tytön antaa sinulle mukaan kaikki paahdettu kahvi, mitä siellä talossa on. -- Sillä aikaa, kunnes kaupungista lääkäri ehtii tänne, pitää antaa sairaalle väkevää kahvia. Koeta nyt vain joutua ja tule pian takaisin.

Renki käsitti asian ja rupesi tekemään lähtöä. Väsynyt kimo ei edes huoahtaa saanut, kun jo taas piti lähteä lönkkäämään majatalolle.

Neiti oli paraikaa kuistin edustalla viiniköynnöksiä kastelemassa, kun renki ajoi krouvin eteen.

-- Mikä sinut moisella kiireellä tänne tuopi, Tahvo? -- kysäisi tyttö.

-- Minulla olisi kirje isännälle.

-- Häntä nyt tuskin saa puhutella, sillä hän on paraikaa ajamassa takaa mehiläisparvea uuteen pesään.

-- Mutta se sisältää käskyn tohtorilta, että pitäisi heti valjastaa hevoset ja lähteä noutamaan piirilääkäriä kaupungista.

-- Onko sairaita talossa? Kuka siellä on vilustunut?

-- Ei se ole meidän väkeä; tohtori sen tapasi pustalla. Se on hevospaimen Santeri Decsi.

Tyttö kiljahti kovasti, ja vesikannu putosi kädestä.

-- Santeri? Hänkö sairaana?

-- On niin sairaana, että tahtoo vain kiivetä seiniä ylös ja pureskelee tuskissaan vuodettansa. Hänet on joku myrkyttänyt.

Tyttö piti ovesta kiinni kaksin käsin, jottei olisi kaatunut maahan.

-- Meidän tohtori ei oikein tiedä, mikä paimenen on tullut, sentähden käski hän hakea tohtorin kaupungista häntä tutkimaan.

Tyttö höpisi jotakin, josta ei voinut saada selkoa.

-- Päästäkää nyt edes sisään, älkää siinä olko oven suussa, jotta pääsen isännän puheille.

-- Ettekö tiedä, mikä häntä vaivaa? -- änkytti tyttö.

-- Teille tohtori käski sanoa, että antaisitte minulle kaiken paahdetun kahvin, mitä teillä talossa on; hän lupasi antaa sitä Santerille sillä aikaa, kunnes lääkäri saapuu rohtojen kanssa, sillä ei ole oikein tietoa, minkälaista myrkkyä miesparka on saanut.

Renki riensi hakemaan isäntää.

-- Ei ole tietoa mitä myrkkyä on saanut, -- kuiskasi tyttö itseksensä. -- Minäpä tiedän! -- Entä jos se olisi hänen surmansa? -- Minä voisin ilmoittaa sen tohtorille, niin hän heti tietäisi mitä sairaalle pitäisi antaa.

Hän juoksi kamariinsa, avasi piirongin laatikon ja otti sen pohjalta esille tuon velhojuuren, joka on ihan ihmisen näköinen. Sen hän pisti taskuunsa.

Kirottu olkoon, joka antoi tuon huonon neuvon! Kirottu olkoon sekin, joka sen otti vastaan!

Sitten hän rupesi joutuin paahtamaan kahvia. Kun renki palasi puutarhasta, missä hänen ensin oli täytynyt auttaa isäntää mehiläisparven kiinniottamisessa, niin oli tytöllä jo läkkirasia täynnä paahdettua ja jauhettua kahvia.

-- Antakaa nyt tänne tuo kahvirasianne!

-- Minä tulen mukaasi.

Renki oli viisas mies, äkkäsi asian laidan.

-- Älkää tulko sinne; teidän ei olisi hyvä nähdä Santeri Decsiä sellaisessa tilassa. Oikein hirvittää nähdä hänen tuskiansa. Eikä tohtori teitä hänen luoksensa päästäisikään.

-- Tahdon vain puhua tohtorin kanssa.

-- Kukas sillä aikaa on täällä vieraita vastaan ottamassa?

-- Onpa täällä piika ja juoksupoika. Pitäkööt siitä huolen sillä aikaa!

-- Mutta pyytäkää ainakin lupaa arvoisalta isännältä.

-- En pyydäkkään. -- Hän ei kumminkaan päästäisi. -- Pois tieltä nyt siitä!

Näin sanoen tuuppasi hän syrjään ällistelevän rengin ja syöksyi pihalle; yhdellä hyppäyksellä hän nousi kiesseihin, tarttui ohjiin ja piiskaan, läjähytti kerran selkään kimoa, joka lähti juoksemaan niin kovaa kuin vain jaksoi.

Jäljelle jäänyt renki huuteli läähättäen hänen peräänsä:

-- Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!

Ja renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti hevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi; siinä hän pääsi nousemaan rattaille.

Kimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta piiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei enää jaksanut muuta kuin kävellä.

Tyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten, kahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.

Läähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.

Ikkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan. Etehisessä hän tapasi hänet.

-- No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?

-- Miten Santeri jaksaa? -- ehätti tyttö kysymään.

-- Santerin on asiat huonosti.

Läpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja ähkynän.

-- Mitä on tapahtunut?

-- En tiedä itsekään. En tohdi ruveta häneen.

-- Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänelle on annettu juoda jotain. Eräs häijy tyttö on antanut. Tiedän kuka se olikin. Jotta mies paremmin häneen rakastuisi, sekoitti hän erästä ainetta hänen viiniinsä; siitä se kipu tuli. Minä tiedän kuka sen työn teki, tiedänpä senkin, mitä ainetta se oli.

-- Neiti! Älkää puhuko pahaa! Se on raskas syytös. Se pitää myöskin näyttää toteen.

-- Täss' on todistus.

Nyt veti tyttö taskustaan esille myrkkyjuuren ja ojensi sen tohtorin eteen.

-- Ai-ai! -- tohtori kauhistui. -- Tämä on "atropa mandragora". Sehän on kuolettavaa myrkkyä.

Tyttö nosti molemmat kädet kasvoilleen.

-- Enhän minä tiennyt, että se oli myrkkyä!

-- Klaara! Älä peljätä minua taikka hyppään ulos ikkunasta. Ethän vain itse ole myrkyttänyt Santeria?

Tyttö nyökkäsi myöntäen.

-- Mitä hittoa sillä tarkoitit?

-- Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli uskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä hänelle viiniin.

-- Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee seurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja teitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen opissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!

Kiukuissaan hän sinutteli tyttöä.

-- Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.

-- Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki hänestä sentään niin vähällä mene.

-- Hän virkoo siis? -- Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö lankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä innokkaasti suutelemaan.

-- Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa, huulesi vain paisuvat.

Nyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut sitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla kaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.

-- Nouskaahan nyt seisomaan ja olkaa järkevästi. Toitteko kahvia? Onko se paahdettu? Entäs jauhettu? Hyvä on. Siksi kunnes tohtori saapuu, pitää antaa sitä sairaalle. Olipa hyvä että sanoitte, minkälaista myrkkyä mies on saanut. Tiedän mikä on siihen lääke. Mutta sen sanon myöskin teille, senkin hyväinen, että on paras pötkiä paikalla ulos avaraan maailmaan ja kadota näiltä seuduilta kuulumattomiin, sillä tuo teidän tekonne on kuolemanrikos. Piirilääkäri antaa asian ilmi, ja sen tulee varmaan oikeus tutkimaan. Paetkaa siis joutuin tiehenne, ettette joudu kiinni.

-- Enkä mene! -- vastasi neito, esiliinalla silmiänsä pyyhkien. -- Tässä kaulani, sen saavat katkaista; muuta he eivät voi tehdä. Olen rikkonut, siitä rangaistakoon, kuten on laki ja oikeus. Mutta täältä en lähde. Tuo vaikerrus tuolla oven takana sitoo minut tänne lujemmin kuin mitkään jalkaraudat. Sallikaa, herra tohtori, minä pyydän Jumalan tähden, sallikaa minun mennä hänen luoksensa hoitamaan häntä, kastelemaan hänen päätänsä, laittamaan hänen vuodettansa, kuivaamaan hänen hikoavaa otsaansa.

-- Mitä ajattelettekaan? Ihan minä joutuisin suoraa päätä hulluinhuoneeseen, jos uskoisin myrkytetyn hoitamisen itse myrkyttäjälle.

Tytön kasvoihin kuvastui näistä armottomista sanoista ääretön sisällinen tuska.

-- Siis luulee tohtorikin minut pahaksi ihmiseksi?

Hän katsahti näin sanoessaan syrjään ja havaittuansa ikkunalaudalla tuon tuomansa myrkkyjuuren, sieppasi sen äkkiä käteensä sekä pisti pääpuolen suuhunsa, ennenkuin tohtori ehti estämään.

-- No-no, Klaara! Älkää leikitelkö tuolla velhojuurella! Älkää purko sitä! Heti pois suusta! Antakaa tänne! Ennemmin toki annan teille luvan mennä sairaan luo. Mutta se on teille kova paikka, sen sanon edeltäkäsin. Sellaista tuskaa ei saata katsoa heikkohermoiset ihmiset.

-- Kyllä tiedän. Renki kertoi jo matkalla kaikki. Sairasta tuskin enää muodosta tuntee, siihen määrään on hän muuttunut. Terveisiin kasvoihin kuuluu olevan ilmestynyt mustelmia; kaunis otsa käynyt kalmankarvaiseksi, kasvoissa kylmää hikeä; silmät seisovat selällään ja tuijottavat lasimaisesti kiiltäen, suu on tiukasti kiinni, ja kun sitä aukaisee, niin tulee ulos vaahtoa, ja sitäpaitsi hän ähkyy ja valittaa, kiristelee hampaitaan, huitoo käsillään, selkä on aivan jäykkänä kaaressa, jotta sitä on surkea nähdä ja kuulla. Mutta se olkoon rangaistuksena minulle! Hänen ähkyntänsä ja valituksensa saavat veitsen lailla sydäntäni leikata. Jollen saa häntä silmin nähdä ja kuulla häntä korvillani, niin näen hänet ja kuulen kumminkin aivan kuin seisoisin hänen ääressänsä.

-- No -- hyvä. Koettakaa siis! Saa nähdä, oletteko kyllin luja. Kahvineuvot annan nyt teidän haltuunne; saatte keittää väkevää kahvia minkä ennätätte. Mutta jos rupeatte itkemään, niin lykkään teidät ulos ovesta.

Näin sanoen tohtori aukaisi oven ja päästi tytön sisään.

Luotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman mustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin vähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä. Ja kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.

Tohtori kutsui sisään renginkin.

Kahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi nyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut nyyhkyttää.

Miehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.

-- Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.

Oli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan käsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.

-- No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy! Pitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta. Älkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti kuin hohtimissa.

Tyttö teki niinkuin käskettiin.

-- Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette taitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai sairaanhoitajattareksi.

Tytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.

-- Kun hän vain ei tuijottaisi noin kamalasti silmillänsä minuun.

-- Sekö pahimmin koskee? Silmätkö kauhistuttavat? Sen arvaan kyllä itsekin.

Sairas sai nyt vähän helpotusta, ehkä auttoi lääke. Tuskallinen ähkynä hiljeni, ja suonenveto jäsenistä alkoi tauota. Mutta otsa oli tulisen kuuma vieläkin.

Tohtori neuvoi tyttöä, miten pitää kylmään veteen kastettua liinaa asettaa sairaan pään ympäri, kuinka kauan saa sen antaa olla ja kuinka usein sitä pitää muuttaa. Tyttö käsitti neuvot ja totteli.

-- Nyt näen, että teillä on vahva luonto.

Ja seurasipa palkintokin.

Sairas näet jo sulki silmänsä ja herkesi tuijottamasta häneen noilla suurilla, peljättäväisillä, jäykillä silmillään.

Sitten hän jo avasi itse suunsakin; ei tarvinnut enää väkisin sitä aukaista.

Ehkä auttoivat nämä joutuin annetut lääkkeet. Tai ehkei myrkkyannos ollut aivan suuri. Ainakin oli tuska tullut jo paljon helpommaksi, kun piirilääkäri ehti paikalle. Eläinlääkäri ja piirilääkäri puhuivat keskenänsä latinaa; tyttö ei heidän keskusteluansa ymmärtänyt, sen vain vaistomaisesti aavisti, että hänestäkin oli puhetta.

Piirilääkäri määräili yhtä ja toista, kirjoitti sitten reseptin ja astui heti jälleen rattaille sekä palasi kaupunkiin.

Tullessaan toi hän mukanansa santarmin, joka jäi, kun tohtori läksi.

Heti piirilääkärin mentyä ajoivat pihaan toisetkin rattaat. Näillä tuli Hortobágyin majatalon isäntä. Kyseli tohtorilta tyttöänsä.

-- Hiljempaa nyt ääntä, arvoisa isäntä. Neiti on viety tutkimusvankeuteen. Näettekö tuota santarmia?

-- Sen olen aina sanonut, että hulluja ovat tytöt, kun heiltä kerran järki menee. -- Nyt ei minulla ole mitään tekemistä tästedes hänen kanssaan.

Näin tuumien hän ajoi takaisin jäykkänä kuten oli tullutkin.

V.

Koko yön valvoi Klaara sairaan luona. Ketään ei hän päästänyt sijaansa vuoteen ääreen.

Ja hän oli jo valvonut edellisenkin yön.

Mutta ei näin!...

Tämä oli nyt rangaistukseksi...

Tuolilla istuen hän kovan unen rasittamana joskus vähän nukahti, mutta sairaan ähkyntä sai hänet heti taas hereille. Joka kerta kun hän muutti kylmää käärettä sairaan päähän, valeli hän myös omat kasvonsa, jotta pysyisi valveilla.

Kukon ensi kertaa laulaessa sairas nukkui virkistävään uneen. Ruumis ojentui suoraksi, ja alkoi kuulua selvää kuorsaamista.

Ensimmältä luuli tyttö tämän olevan kuolemanmerkkejä ja pelästyi kovasti, mutta pian hän tajusi asian oikean laidan, ja mieli muuttui hyväksi. Tuohan oli oikeaa, reipasta kuorsaamista. Vain terve ihminen kuorsailee tuolla tapaa. Ja tällä kuorsaamisella on sekin etu, että hän pysyy paremmin valveilla.

Kun kukko kiekui toista kertaa, oli hän jo nukkunut hyvän aikaa.

Sairas havahti ja päästi kovan haukotuksen.

Jumalan kiitos! Taitaa jo haukotellakin.

Kouristukset olivat loppuneet. Kaikki, jotka ovat saaneet kärsiä kouristuskohtauksia, tietävät miten tekee hyvää, kun saa niiden tauottua oikein sydämen pohjasta haukotella.

Tyttö aikoi antaa sairaalle vieläkin kahvia, mutta tämä käänsi päänsä poispäin ja äännähti: "vettä".

Tyttö koputti ovelle herättäen tohtorin, joka makasi viereisessä huoneessa, kysyäkseen saako sairaalle antaa vettä, kun se sitä pyytää.

Tohtori nousi ja astui sisään, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa, tahtoen itse nähdä sairasta.

Hän oli tyytyväinen hänen tilaansa.

-- Hyvin ovat asiat. On hyvä merkki, että hänen jo on jano. Saatte antaa hänen juoda niin paljon kuin hän vain tahtoo.

Sairas joi melkein koko karahviinin. Sen jälkeen hän nukkui aivan hiljaa.

-- Nukkuu vanhurskasten unta, -- virkkoi tohtori. -- Nyt saatte, Klaara, mennä itsekin maata; siellä emännöitsijän kamarissa on valmis vuode. Minä jätän oven tänne auki ja pidän vaaria sairaasta.

Tyttö taas nöyrästi rukoilemaan:

-- Antakaa minun jäädä tänne. Painan pääni pöytää vasten ja nukahdan siten hetkiseksi.

Hän saikin jäädä.

Kun tyttö heräsi, oli jo kirkas päivä ja varpuset tirskuttelivat ikkunan alla.

Sairas jo nukkuessaan näki untakin.

Suu oli auki, huulet liikahtivat. Hän naurahti unissaan.

Silmiänsäkin koetti raottaa, mutta se tuntui vielä vaikealta, koska ne taasen sulkeutuivat. Mutta huulet tuntuivat kuivilta, näytti janottavan.

-- Annanko vettä? -- kuiskasi tyttö.

-- Anna, -- ehätti sairas, silmät ummessa.

Hän vei hänelle vesiastian.

Mutta ei ollut vielä voimia käsissä sen vertaa, että olisi itse saattanut nostaa astiata huulillensa, vaan piti juottaa ja nostaa vielä päätäkin koholle.

Hän oli puolittin nukuksissa koko tämänkin ajan.

Kun pää taas vaipui vuoteelle, alkoi hän hyräillä -- ehkä se oli vain jatkoa sille nuotille, minkä hän oli jo unissaan alkanut. Se oli vallaton laulu:

"Ihana on maailma, magyarien neidot ruusunkukkia..."

VI.

Parin päivän kuluttua oli sairas jo jalkeilla. Tuollainen pustalla kasvanut "rautajätkä" ei kauan sairastele, kun kerran oli taudin voittanut. Hän kammoo vuodetta. Jo kolmantena päivänä Santeri ilmoitti tohtorille aikovansa palata tammakartanoon, missä oli palveluksessa.

-- Odotappas hiukkasen, Santeri. Täällä on vielä yksi, jolla olisi sinulle asiata.

Tämä yksi on tutkijatuomari.

Kolmantena päivänä ilmoituksen tekemisestä tuli virkamies notariuksen ja santarmin kanssa Mátan kylään laillista tutkimusta toimittamaan.

Syytteenalaista tyttöä oli jo kuulusteltu. Hän oli kertonut suoraan kaikki, kuten on tapahtunut, ei kieltänyt mitään eikä tuonut esiin puolustuksekseen muuta kuin sen, että hän rakasti niin paljon Santeria ja tahtoi, että tämäkin häntä rakastaisi.

Tämä kaikki oli jo pöytäkirjaan merkitty ja allekirjoitettu. Vielä oli tekemättä myrkynpanijan kuulustaminen yhdessä uhrinsa kanssa, mikä oli toimitettava heti kun tämä sen verran tointui, että jaloillensa kykeni.

Hevospaimen ei ollut koko sairautensa aikana kertaakaan tohtorin kuullen maininnut tytön nimeä. Ei ollut tietävinänsäkään, että hän oli ollut häntä hoitamassa. Ja kun sairas tuli tajuihinsa jälleen, niin ei tyttö liioin enää näyttäytynyt hänelle.

Vastakuulustelun aluksi tuomari luki julki tytön oman tunnustuksen, minkä hän uudestaan todisti oikeaksi siitä mitään muuttamatta.

Nyt käskettiin Santeri sisään.

Saliin astuttuaan rupesi hevospaimen näyttelemään kummaa osaa.

Esiintyi niin veijarimaisesti kuin olisi ollut näyttelijän opissa teatterissa. Kun piirituomari kysyi hänen nimeänsä, niin hän viskasi vastauksen yli olkansa:

-- Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt. En ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä kuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos jollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon minut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.

Tuomari kylmästi käski miestä asettumaan.

-- Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme saada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä tarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin majatalon vierashuoneissa?

-- Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista? Mutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän sattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen, saattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta...

-- No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa. Sanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä, jolloin hän antoi teille viiniä?

-- Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa. Viimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen päivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi, enkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.

-- Santeri! -- huudahti puheeseen tyttö.

-- Santeri olen. Siksi olen ristitty.

Tuomari kysyi:

-- Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin isännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa, josta te kovasti sairastuitte?

-- En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, -- siitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.

-- Santeri! -- Sinä valehtelet. -- Ja minunko tähteni? -- äännähti tyttö.

Tuomari suuttui.

-- Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on tunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran juurella myrkytettyä viiniä.

-- Silloin on se tyttö valehdellut.

-- Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista rikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?