Part 2

-- Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että palajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka valtamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy sinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä sinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen. Niinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini, niin tulin tähtesi hulluksi.

-- Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö minä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan jouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes sanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä Ujvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit kiemailevia nuorikkoja?

-- Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!

-- Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin se on heti siinä.

-- Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.

Neito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:

-- Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te joutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun tähden!

-- Sitä ei voi välttää, jos kerran yhteen tullaan. Joko hän minut, taikka minä hänet. Toinen tai toinen kaatuu.

-- Puhutko nyt täyttä totta? Etkö sanonut jo, ettet ole minulle suuttunut.

-- En sinulle. Nainen ei voi sille mitään, että hänellä on huono muisti, mutta miehellä pitää olla parempi.

-- Niin totta kuin Jumala on, en ole sinua koskaan unhottanut.

-- Niin kai, kuten lauletaankin: "Toisen istuin sylissä, toinen oli mielessä." Mutta sinun ei pidä sanoa, että olen paha mies. En tullut sinua torumaan. Tulin vain sanomaan, että vielä elän enkä ole kuollut. Kai iloitsisit, jos olisin kuollut.

-- Santeri, tahdotko että vien ruokaneuvot pois?

-- Ruokaneuvot? Te naiset ette pysy koskaan asiassa. Kun joudutte kiikkiin, niin ostatte vehnästä juutalaiselta, kastelette sitä kuumaan kahviin ja syötte.

-- Nytpä muistui jotain mieleeni! Kun ensi kerran sinut tapasin, niin me leikittiin "kaivoon pudonnutta". -- "Kuka saa nostaa ylös?" -- "Santeri Decsi." Silloinhan sinä tulit minua vetämään.

-- Jospa olisin silloin tiennyt, etten saanutkaan vetää sinua itselleni! Voi, se oli silloin! Ei silloin vielä laulettu edes "Dorozsman myllyn" laulua.

-- Onko sinulla uusia lauluja? kysäisi nyt neito. Hän istui hyvin likelle miestä penkille. -- Laulappas nyt minulle, että minäkin oppisin.

Silloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta laulua.

Santeri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen laski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin sopikin laulun sisältöön, seuraavasti:

"Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen. Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen? Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; -- senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan."

Tämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa seudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.

Tyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa saikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä toinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi. Kun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.

Mutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara vielä lauloi loppusäveltä.

-- Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? -- kysäisi tyttö nyreissään.

-- Itsekin olen niin ruma.

-- Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi värttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.

Ja tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.

-- Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?

-- Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka tusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun miellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.

Neito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon. Halli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle miehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.

Tästäpä neito remahti hillittömään nauruun.

Mutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen tarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua imeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.

Mutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.

-- Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään muotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo kirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät levälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.

-- En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.

-- Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko enemmän?

-- Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.

-- Joko taas tuolla nuotilla? Yhden keltaruusun tähden. Viitsitkin kadehtia kumppaniasi. Leipätoveria. Ei hän parka ole syyllinen. Kun kaupungin herrain rupeaa mieli tekemään ruusuja, niin he saavat valikoidakkin; heille taritaan valkoisia, punaisia, keltaisia, ihonvärisiä ja monen muun värisiä ruusuja. Tunnethan tuon laulun: "Talonpojan tautia vain talontyttö parantaa."

-- Ja vielä pidät hänen puoltansa?

-- Kumman on syy? Neitonen hyräilee ja poika ymmärtää sen.

-- Vielä otat syyn päällesi?

-- Lupasithan antaa anteeksi.

-- Sanani pidän.

-- Siis rakastat.

-- Sitten.

-- Tuo "sitten" tietää paljon. -- Nytkin sinua rakastan.

-- Niinkö lemmit kuten näytät?

Nyt mies nousi pöydän takaa seisoalle ja pisti piippunsa hatun leveän nauhan taa. Sitten hän kiersi kätensä neidon kaulaan ja alkoi puhua, katsoen häntä silmiin.

-- Tiedäthän, lintuseni, että vilustumista on kahta lajia: sitä seuraa joko kuume tai viluttaminen. Kuumetauti on tuimempi, vilutauti pitkällisempi. Kahta lajia on rakkauskin. Se kuuma on kiihkeämpi, se kylmä kestävämpi. Toinen haihtuu, toinen palajaa ja pysyy. -- Mutta en puhu korulauseita, vaan sanon suoraan. Minä olen syyllinen. Jollen minä olisi hengittänyt keltaruusun päälle, niin sen nuppu ei olisi auennut, eikä toinen myöskään olisi saanut sen tuoksua haistaa, eivätkä ampiaiset ja toukat olisi sitä keksineet. Nyt alan rakastaa sinua toisella lailla, käyn luonasi uskollisesti kuin kolmipäiväinen horkka. Ja kun kerran pääsen isäntäpaimeneksi, niin mennään yhdessä pappilaan. Ja sitten eletään yhdessä uskollisesti. Mutta jos sitä ennen tapaan jonkun toisen sinua mielittelemässä, niin minä, jumal'auta, lyön sen pääkallon mäsäksi, vaikka hän olisi oman isäni lempipoika. Tässä käteni.

Santeri ojensi kätensä tytölle. Tämä vastasi siten, että riisui korvistansa nuo kultarenkaat ja pisti ne pojan kouraan.

-- Pidä vain; sanoithan niiden olevan minun ostamani hopeiset, jotka olet antanut kullata. Uskon sanasi.

Tyttö ripusti renkaat taas korviinsa, ja niiden keralla palasi sydämeen takaisin mikä siellä oli asunutkin.

Hänelle ei ollut mieleen tuollainen kolmipäiväisen horkan lailla ilmenevä lempi. Hän oli tottunut kuumempaan.

Pisti jotain päähän. Riisui viitan pojan selästä ja vei sen viinikammioon, kuten on tapana ottaa pantti sellaisilta, joilla ei ole millä maksaa.

-- Älä pidä kiirettä. Ehditään sitä vielä. Ei tohtori kerkiä kotia ennenkuin puolenpäivän aikana, sillä hänen pitää siellä ensin tarkastaa myydyt elukat ja kirjoittaa niille terveyspassit. Tapaisit vain vanhan emännöitsijän siellä kotona. Olethan täällä hyvässä säilyssä, ei sinun täällä vilu tule. Ei liioin sade vaivaa, eikä kullan kyyneleet. Katso, kuinka sait minut puheillasi hyvälle tuulelle. Sitä riittää nyt koko päiväksi.

-- Ja jotta huomaisit, miten kauan olen miettinyt, mitä nyt olen sinulle puhunut, niin toin sinulle lahjan. Siellä se on viitan hihassa; mene ja hae sieltä.

Siinä viitanhihassa oli monenmoista: tulukset, taulaa, tupakkamassi, rahakukkaro; vihdoin löysi tyttö sieltä muutakin. Se oli kääritty silkkipaperiin. Avattuansa käärön keksi hän hiuskamman, oikein keltaisesta kilpikonnankuoresta tehdyn.

Tytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.

-- Minulleko tämän toit?

-- Kellekäs muulle?

Kun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että hänellä on sulhanen eikä hän ole enää "jokaisen hyvä". Sille ei enää sovi laulun lause: "enpä tiedä, kenen kulta lienen".

Hän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.

Näin hän oli vain vielä kauniimpi.

-- Etkö nytkään tule suutelemaan?

Itse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain kieltävästi.

-- Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.

Tytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.

Hän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja lempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.

-- Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?

-- En piittaa.

Tyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita Hortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään, ripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan rautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa heleällä äänellä:

"Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa! Viiniänne pöytään oitis laittakaa! Piikojanne kutsukaatte passaamaan! Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"

Tämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden säveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän tasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia säveliä ja luikun ääniä.

"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"...

Tämä on betyári-elämän runollisuutta.

[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia varkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]

Kun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.

Ei sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja linkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.

Ja parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa kalaa kullallensa.

Ihastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen paistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.

Sitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:

"Peljästynyt piika syöksyy sisähän: Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. -- Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen, karahuttaa avaralle pustalleen."

Kerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja silloin lausuessaan sanoja: "karahuttaa avaralle pustalleen" heittänyt lakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut millänsäkään.

-- No -- joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?

-- Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään tekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät velvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan itseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin pois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa siinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja roisto!

-- Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!

-- En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä muutu, vaikka ne nurin kääntää. "Turkit turkkeina pysyy."

-- Mutta kuulehan nyt, voiko kukaan kultastansa pahemmin loukata kuin sinä tuolla iänikuisella sananlaskullasi: "turkit turkkeina pysyy".

-- Kun en osaa parempaa. Ehkäpä nuo Debreczenin herrat ja mähriläiset, jotka täällä viime yönä mellastivat, osasivat sinua hauskuuttaa paremmilla.

-- Osasivat niinkin! Ne eivät istua jöröttäneet kuten sinä, niinkuin mikä pyhäinkuva. Eritoten se maalari oli aika veitikka. Olisi vain saanut olla rahtusta pitempi mieheksi. Ulottui vain minun olkapäihini.

-- Joko te mittasilla olitte?

-- Oltiin! Opetin häntä myöskin csárdásta tanssimaan. Hyppeli kuin kahden kuukauden vuona kedolla.

-- Entäs karjapaimen! -- Katseliko hän vain, miten saksalainen maalari hyppeli sinun kanssasi? Kun ei taittanut niskaasi.

-- Kaikkia vielä. Joivat keskenänsä veljenmaljan.

-- Mitä minä huolin. Tuo viiniä! Mutta parempaa kuin tämä karvas. Täytyy vielä päästää yksi vanha kulunut sananlasku: "Kala on kirottu kolmannessa vedessä."

-- Tämä oli jo hävyttömyyttä! Onko minun viinini -- vettä?

-- Anna tänne pullo, jossa on sinetti korkin päällä!

Santeri Decsille oli turmioksi, kun sinetti-pulloa pyysi. Tuollaista kaupungista tuotua pulloa, jossa on espanjalainen sinetti, kyljessä sinipunainen, kultakirjaimilla varustettu paperi. Herroille sellaisia. Ei suinkaan niitä siellä keisarin ruuassa...

Klaaran sydän kovasti sykähteli, kun hän meni alas kellariin hakemaan tuota herroja varten pidettyä viiniä.

Muistui mieleen, miten kerran talossa oli käynyt vanha kortteihin-katsoja mustalaisakka, jolle hän oli antanut muutamia vaaterepaleita ennustuksen palkkioksi. Kiitollisuuttaan osoittaakseen tämä silloin oli antanut hänelle ystävällisen neuvon:

"Jos kultasi sydän joskus alkaa kylmetä, jos tahdot saada sen taas tuleen syttymään, niin sinun ei tarvitse muuta, kuin annat vain hänelle sitruunaviiniä, mihin liotat juurta, jota sanotaan 'peukalopojaksi'. Siitä hänen rakkautensa on kiihtyvä niin, että hän tulee luoksesi vaikka läpi seinän."

Tytön johtui mieleen, että tuota sopisi nyt koettaa. "Peukalopoika" on kätkettynä tuonne piirongin laatikkoon.

Se on ihan ihmisen näköinen tuo juuri, iso pää, runko, raajat, kaikki mustat väriltänsä.

Ennen muinoin kulki monta satua tuosta juuresta.

Luultiin, että tuo juuri, kun sitä maasta vedetään, nostaa sellaisen porun, jotta ihminen kuolee siihen, jonkatähden annettiin koirain kiskoa sitä ylös, kasvi näet sidottiin koiran häntään kiinni. Sanotaan Kirken tällä juurella hurmanneen Odysseuksen miehet turmiolliseen lempeen.

Tuota "peukalopoikaa" nimittävät apteekkarit, jotka sitä valmistavat lääkettä, nimellä: _atropa mandragora_ (velhojuuri).

Mistä tyttö saattoi tietää, että se olikin myrkkyä?

III.

Varhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat herrat matkaan.

Hortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään olkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan sievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia vieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin kaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa Hortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie kulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän kiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät, että silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen käytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä taas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista rypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi tullut.

Varhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy. Tuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet saavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka sitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan. Käytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain aamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan seutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin kevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla varhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta ottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin näiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen paimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun eivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas ovat tottuneet.

Istuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin pustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin tarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat ajomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka oli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon huvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.

Tuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa nähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen suurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut järkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka olisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat vain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä soveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä. Rakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa; siellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen oli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin revolverilla varustettuna.

Debreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen arvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo neljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.

Matkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät kirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän kajastus.

Debreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla ylhäällä sanotaan "pakolaisten tähdeksi"; "köyhäin poikain" eli betyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: "Jumal' auttakoon", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.

Maalari oli haltioissaan selityksestä: "Oikea Shakespearen ajatus!"

Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky, kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.

-- Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu! -- ihanteli taiteen edustaja.

-- Vielä nyt kelpaa, -- tuumi porvari, -- kun eivät ole paarmat eivätkä hyttyset liikkeellä.

-- Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!

-- Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.

Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.

-- Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!

-- Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.

Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita. Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.

-- Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, -- selitti Debreczenin porvari.-- Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.

-- Entä mikäs Golgata tuolla on?

-- Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy. Ollaan jo lähellä paimenmajaa.

Akaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä tavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan pustalta päin.

Sillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä innostuksesta toiseen. "Mitä teemoja! Mitä motiiveja!"

Matkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja ohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.

Vihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.

Tohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää huomenta, lisäten: "Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!"

Hetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue "suuren karjan" luo.

Tämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.

Tuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä sonneja.

Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.

-- Tämä vasta on suurenmoista! -- huudahti maalari ihastuksissaan. -- Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä, nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.

Maalari astuu alas rattailta.

-- Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten yksinkin.

Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.

Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.

Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.

Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee. Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?

Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään, luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.

Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä ihmisten että eläinten nenään.

Kärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne irtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei paimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.

Kärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset roimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa reippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra maalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.

Mutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.

-- Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit kaksikymmentä kreutseria hopearahaa?

-- Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin mullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.

Tällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi helposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää luonnoksensa.

Sillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja esitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.

Isäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten kesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat, kiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä paahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.

Paimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita on laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä vastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta, kylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu tiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan suojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan laitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä mukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan. Tuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon karja vetäytyy myrskysäällä.