Part 1

KELTARUUSU

Kertomus Unkarin tasangolta

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos ["Sárga rózsa"] Niilo E. Wainio

Otava, Helsinki, 1911.

MAURI JÓKAI

Mauri Jókai eli _Jókai Mór_ (s. 1825, k. 1904) on Petöfin rinnalla Unkarin suosituin kirjailija ja samalla etevin ja tuotteliain. Hänen kynästään on lähtenyt kaksikymmentäviisi laajempaa romaania, seitsemän näytelmää ja enemmän kuin kolmesataa novellia. Hämmästyttävän kirjailijatoimintansa ohella hän, ollen mainio puhuja, on valtiopäivämiehenä ottanut huomattavalla tavalla osaa valtiolliseenkin elämään.

Jókain teosten suuri ansio on, että ne ovat todella unkarilaisia. Useimpien romaaniensa ja novelliensa aiheet hän on ottanut Unkarin yhteiskunnallisesta elämästä tai historiasta, ja jo senkin tähden niitä tulevaisuudessakin aina luetaan Unkarissa. Muita ansioita ovat hänen verrattoman rikas mielikuvituksensa, jossa suhteessa häntä ei voita kukaan unkarilainen kirjailija, sekä hänen kertomatapansa taiteellisuus. Niin keveästi, niin monin kääntein, sukkeluuksin, sillä huumorilla ja lumoavalla tunnelmallisuudella kuin hän ei kukaan muu osaa kertoa. Tässä kohden maailmankirjallisuudessakin harva kertoja pystyy kilpailemaan hänen kanssaan.

Hänen toimintansa suurisuuntaisuus on verraton Unkarin kirjallisuudessa. Hänen kuvitusvoimansa on ehtymätön; hänen myöhäisemmissäkin, vanhoilla päivillään kirjoittamissaan romaaneissa on hyvin eteviä, kuten esim. "Keltaruusu" (_Sárga rózsa_, 1893) ja "Yrjö Munkki" (_Fráter György_, 1893), hänen ehkä paras historiallinen romaaninsa.

Jókai on ulkomaillakin hyvin tunnettu. Saksaksi ovat kaikki hänen teoksensa käännetyt, ja monta hänen romaaneistaan on sitäpaitsi ilmestynyt englannin, ranskan, italian, suomen (esim. "Unkarilainen nábob", "Zoltán Kárpáthy", "Uusi tilanhaltija"), puolan, tshekin, venäjän, slovakin, kroatian, serbian, ruotsin, tanskan, hollannin, rumenian, kreikan ja turkin kielellä. Hän on yksi niitä, jotka tuottavat ulkomailla enimmin kunniaa Unkarin kansalle.

I.

Siihen aikaan ei vielä rautatie viiltänyt Hortobágyin seutua; ei ollut rautatietä koko Unkarin Alamaalla. Eikä Hortobágyin jokeakaan oltu perattu; vanhanaikainen vesimylly hauskasti käydä huristeli pienessä joessa, ja ruoikossa kelpasi saukon elää.

Aamulla varhain päivän sarastaessa nuori ratsumies nelistää pitkin Zámin tasankoa eli pustaa, joka on tuolla puolen Hortobágyin jokea, jos näet ottaa Debreczenin kaupungin maailman keskipisteeksi. Mistä mies tulee? Minne on matka? Sitä ei voi tietää. Pustalla ei ole tietä eikä polkua; rattaiden ja hevosten jäljet pian umpeen peittää kasvava ruoho. Silmänkantamiin ei näy muuta kuin ruohoa; ei puuta, ei edes kaivonvipua tai paimenmajaa ole häiritsemässä tämän viheriän erämaan yksitoikkoista majesteetillisuutta. Hevonen juoksee vaistoansa noudattaen. Ratsastaja näyttää nukkuvan, koska pää nyökkyy hervottomasti, ja vartalokin heilahtelee satulassa, mutta kuitenkin mies selässä pysyy, niin kauan kuin jalustimet eivät petä.

Hän mahtaa olla karjapaimen, koska paidan hihansuut ovat rannetta myöten: avonaiset hihat näet olisivat haitalliset sarvikarjaa paimentaessa. Liivi on sininen, housut mustat, samoin päällysviittakin, joka on silkkilanka-kukkasilla koristeltu; edestä suurella solkiha'alla kiinnitettynä riippuu se levällään hartioilla. Vasemmassa kädessä höllälle päästetyt ohjat, oikean käden ranteelle kierrettynä ratsupiiska, satulannupissa pitkä, lyijypäinen palikka.

Väljän pystölierisen hatun reunaan on pistetty keltainen ruusu.

Kun hevonen rupeaa nostelemaan päätänsä ja ravistelee hetuleista satulavaippaa, niin nukkuva ratsastaja hetkeksi herää horroksestaan. Ensimmäiseksi hän tarttuu hattuunsa koetellen onko ruusu vielä tallella. Sitten hän ottaa hatun päästä, ruveten erittäin halukkaasti haistelemaan tuota keltaista ruusua (vaikkei siinä olekkaan minkäänlaista tuoksua), sitten nostaa hän taas hatun päähänsä toiselle korvalliselle, kaula mahtavasti kenossa. Melkein näyttää siltä, kuin mies luulisi voivansa vielä nähdä ruusun päässään olevan hatun reunalta.

Nyt hän alkaa hyräillä lempilauluansa; ehkäpä paremmin valveilla siten pysyykin.

"Kun ei näin likellä tuo krouvi oisi! Sen viini huonompaakin olla voisi. Kultaa kannu kaunokainen, siksi viivyin, ihanainen enkelini, luonas myöhään."

Mutta pian painuu pää taas alas ja mies torkkuu kuten äskenkin.

Kovemmasta nytkähdyksestä kerran taas toinnuttuaan huomasi hän pelästyen, että keltainen ruusu olikin kadonnut hatun reunasta.

Ei muuta neuvoksi kuin kääntää hevonen ja samaa tietä takaisin etsimään sitä ruohikosta. Mutta paljon siinä nyt kasvaa kaikenlaisia keltaisia kukkia, vastikään on auennut hanhikki, laukka ja vesililjat. Kuitenkin löytää hän viimein niidenkin seasta pudonneen ruusunsa, jonka jälleen asettaa hatun reunaan, ruveten uudelleen laulamaan äskeistä nuottiansa:

"Puutarhass' omenapuu kukoistaapi, sen taajat kukat aivan varjostaapi kauniin pikku neilikkaisen. Mistä löydän armahaisen? Häntä vainen, häntä vainen etsin."

Taasenkin hän nukkuu ja pudottaa ruusunsa toisen kerran. Nyt samoin kuin äsken etsimään kadonnutta. Tällä kertaa hän sen löysi rehevästi kukoistavan ohdakeryhmän punaisten kukkaterttujen keskeltä. Äkeissään hän saappaankoroilla ihan mäsäksi tahtoi tallata nuo ohdakkeet! Kaikki ne vielä uskaltavatkin hänen ruusuansa hyväillä!

Sitten hän taasen astuu satulaan.

Jos mies olisi taikauskoinen, niin ei hän enää kolmatta kertaa hattuunsa pistäisi tuota keltaista ruusua. Jos hän osaisi lintujen kieltä, niin hän ymmärtäisi, mitä nuo sadat leivoset visertävät, jotka auringon nousua tervehtien liitelevät tuolla ylhäällä ilmassa melkein silmin näkemättömissä. Nekin sanoisivat hänelle: "Älä pistä, älä pistä sinne keltaruusuasi." -- Mutta Hortobágyin mies on paksupäinen; ei hän ole arkaileva eikä taikauskoinen.

Mutta hän oli jo kuhnaillut liian kauan -- ruusua etsiessään; -- ehkäpä kauemmin ruusua ansaitessaan. Hänen pitäisi olla perillä Zámin pustan paimenmajalla siksi, kun karjaa juotetaan ensimmäistä kertaa, Taikka rupeaa isäntä kiroilemaan.

Mutta kiroilkoon. Jolla kerran on tällainen keltainen ruusu hatun reunassa, hän ei pelkää isäntääkään.

Hevosen hirnunta hänet jo sai aivan hereilleen. Laukki oli havainnut toisen ratsastajan tulevan vastaan. Tuo ruuni oli sen vanhoja tuttavia; sitä se jo kaukaa tervehti.

Ruunilla ratsastaja on hevospaimen. Sen näkee jo noista avaroista, liehuvista paidanhihoista, tulppaaninkukilla koristetusta valkoisesta päällysviitasta ja olalla riippuvasta suopungista, mutta eritoten siitä, ettei satula ole vatsavyöllä hevoseen kiinnitetty, vaan on pantu irralleen selkään.

Samoin kuin hevoset niin ratsastajatkin tuntevat jo kaukaa toinen toisensa; kumpikin jouduttaa hevosensa juoksua, kun vastatuksin tullaan.

Molemmilla on oikeat perimagyarilaiset kasvoinpiirteet, vaikka toisiinsa verraten hyvinkin erilaiset. Tuon näköisiä mahtoivat olla muinaiset magyarit samotessaan tänne Aasiasta.

Karjapaimen on hartiakas, vanttera, paksuniskainen, tanakka mies, kasvot pulleat, posket punaiset; vartalo, suu ja silmät osoittavat uljuutta, pienet viikset ovat pystössä päin, kastanjanruskea tukka pyöreäksi leikattu, silmät ruskeat, ensi katsannolta melkein viheriään vivahtavat.

Hevospaimen taasen on solakkavartaloinen, hartiat ja kupeet hyvin kehittyneet, rintakehä mahtavan pyöreä; kasvot väriltään melkein kullatun pronssin karvaiset, soikeat; tummat viikset ylöspäin kierretyt; sysimusta tukka valuu luonnollisissa suortuvissa hartioille.

Hevoset tervehtivät toisiansa hirnaisten. Hevospaimen ensin tervehtii kumppaniansa.

-- Hyvää päivää, toveri. Varhainpa oletkin herännyt! Ehket olekkaan nukkunut?

-- Jumal' antakoon, kumppani. Olipa nukuttaja ja herättäjäkin.

-- Mistä päin nyt ollaan tulossa?

-- Tuolta Mátan pustalta päin, kävin hevostohtorissa.

-- Hevostohtorissako? Tapa pois sitten laukkisi.

-- Minkätähden hänet tappaisin?

-- Sentähden, että on päästänyt hevostohtorin kaakin edellensä: puoli tuntia sitten näin hevostohtorin kiesseissään mennä lönkkäävän Mátan paimenmajaa kohden.

-- Älä sinä siitä huoli. Lampurin harmaa aasikin sinun ruunisi helposti voittaa.

-- Kas vaan, mikä kaunis keltaruusu sinulla onkin hatussasi.

-- Onpa sillä ansaitsijansakin.

-- No, älköön vain kauppaansa katuko se, joka sen on ansainnut.

Näin sanoen hevospaimen nosti uhkaavasti nyrkkiä, jotta avara paidanhiha luisui olkapäähän asti paljastaen päivänpaahtaman jäntevän käsivarren.

Kumpikin kannusti hevostansa ja karahutti tiehensä.

II.

Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen sidottu.

Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo keltaruusu oli kasvanut.

Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä ruusua haistelemaan ruvennut!

Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia poimi, -- ei toki aina itselleen.

Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset, sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt tekevät.

[Kuittenipensas (_Cydonia vulgaris_) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa. Siementen farmakologinen nimi: _semina cydonicae_. Suom.]

Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa, kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika, lyhenee tie.

Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään rikkaruohoja puutarhassa.

Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri parveilemisen aika.

Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä tervehtivät.

-- Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita. Palvele heitä säntillisesti.

Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet. Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.

-- Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku poliisi?

Mitä tietää tuo sana "vain"? -- Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!

Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista sorjin: Santeri Decsi.

Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"

-- Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.

-- Tuo viiniä, kuten sanoin! -- ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa päätään nyrkkien varaan.

-- Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?

Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja lausuu laskien sen pöydälle:

-- Hyvää huomenta, neiti!

-- Vai niin! -- virkahtaa tyttö, pistäen punaista kielenpäätä suustaan, ja poistuu ynseästi olkapäitä kohauttaen viinikammioon laskemaan viiniä, jonka hän heti tuo miehen eteen. Sitten hän lisää heltyneenä:

-- Miksi sanoit minua neidiksi?

-- Sentähden että olet neiti.

-- Niin olin ennenkin, mutta et ole niin sanonut.

-- Se oli silloin, -- se oli toista.

-- No, tuossa on viinisi. Pitääkö vielä mitä?

-- Kiitoksia. Ehkä sitten.

Neito harmissaan maiskahutti kieltä ja istui hänen viereensä penkin päähän.

Mies nosti suulleen täysinäisen pullon eikä laskenut sitä luotaan, ennenkuin oli juonut pohjaan. Sen tehtyään hän viskasi pullon huoneen tiilikiviseen lattiaan, jotta se meni tuhansiksi palasiksi.

-- Miksi särjit pullon? -- kysyi neito sävyisästi.

-- Sentähden ettei toinen saisi juoda siitä minun jälkeeni.

Näin sanoen hän löi mahtavasti pöytään kolme "koirankieltä", joiksi kansa nimittää kymmenen kreutserin paperirahaa. -- Kaksi viinistä, yksi pullosta.

Tyttö rupesi nöyrästi luudalla lakaisemaan lattialta lasinsirpaleita. Sen tehtyään hän, tietäen tavat, nouti viinikammiosta toisen pullon ja asetti sen vieraan eteen.

Taasen hän istuutui miehen viereen koettaen katsoa häntä silmiin.

Itsepintaisesti vieras vain veti hattua silmilleen.

Nytpä tyttö äkkiä sieppasi hatun miehen päästä ja alkoi sovitella tuota keltaruusua, jonka irroitti hiuksistansa, hatun silkkinauhan taakse.

Mies huomasi sen ja tempasi heti hattunsa neidon kädestä.

-- Säästä vain ruususi ansiollisemmalle!

-- Santeri! Tahdotko kiusata minua itkemään?

-- Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. -- Eikö Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?

Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.

-- Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten...

Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.

-- Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat korviisi tulleet?

Neito purskahti nauruun.

-- Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.

Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi ja vakaasti:

-- Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti: älä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan, että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun varas nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan vaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa haukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni käänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen viiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan poikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä täällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne pustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja hevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi miehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä rasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme keksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi, "kruununraakiksi", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli olevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven ääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia, vaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee elukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako lehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! -- Kun sitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli hän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. -- "No, jos se ei syki tasaisesti", sanoin, "niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon keltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!" -- Herrat vain väittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on sydämenväljennys. -- "Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu muuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään vikaa eikä virhettä." -- Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi. -- Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes tukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten paimeneksi. -- Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat puolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin omaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat floriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen kengillä kulkea kuten tuon toisen.

Tyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää leikiksi koko asian.

-- Oletpa, Santeri kulta, oppinut oikein koreasti saarnaamaan tuolla keisarin leivässä. Tuollaisella puheenlahjalla kelpaa vaikka papiksi Balmaz-Ujvárosiin.

-- Älä ilveile! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessä. Nainen on heikko olento, ei hänellä ole muuta asetta kuin viekkaus. Muuten hän pian joutuisi kiikkiin. Jäniksellä on nopsat sääret, linnulla siivet, mutta naisella ei muuta kuin viekas kieli. -- Mutta näethän, että minä en koskaan tahdo tehdä heikommalle pahaa. Minun puolestani saa jänis jäädä pensaaseensa rauhaan, lintu pesäänsä; en minä heitä säikäytä. En myöskään loukkaa naista, joka puhuu totta, pahalla sanalla, en kierolla katseellakaan. Mutta jos sinä rupeat minulle valehtelemaan, niin minä arvostelen sinua aivan kuin olisit nuo puhtaat, kauniit kalpeat poskesi maalannut wieniläisillä roska-aineilla. -- Katsoppas tuota ruusua kädessäsi. Se ei ole vielä oikein auennutkaan, mutta jos minä sitä alan kuumalla henkäykselläni lämmittää, niin aukeaa lehti toisen perästä. Ole sinä minun keltaruusuni, avaa sielusi ja sydämesi minulle! Vaikka mitä minulle tunnustaisit, en suutu sinulle, joskin kohta sydämeni pakahtuisi.

-- Ja mitä minulle siitä antaisit?

-- Mitä sydämestäni jäljelle jäisi.

Tyttö tunsi tavat; aamuisin haukkaa aron paimen viinin päälle pippurilla höystettyä silavaa vehnäsen kera. Hän asetti sentähden vieraalle syötävää. Ja kylläpä se kelpasikin. Saapasvarrestansa mies sieppasi kirkkaan, terävän puukon, sillä leikkasi hän viipaleen vehnäleipää ja silavaa sekä rupesi eineelle.

Avoimesta ovesta tuli talon halli sisään ja lähestyi vinhasti häntää heiluttaen vierasta, hieroi ensin päätänsä miehen polvia vasten, asettui sitten maahan hänen eteensä katsoen häntä silmiin, haukahti kerran ja päästi sitten suuren, ystävällisen haukotuksen.

-- Bodrikin sinut tuntee.

-- Koira onkin uskollinen, mutta tyttö unohtaa.

-- Voi Santeri, Santeri, kuinka pahoin teit, kun et voinut tuota pientä valhetta sanoa, niin ei sinua olisi viety sotahevosten paimeneksi Mezöhegyesiin! Ei ole hyvä jättää tyttöä yksin; ei ole hyvä antaa seljapensaan kasvaa yli aidan, kun se kukkii, taikka iskevät vieraat siihen silmänsä ja vievät sen kukkia.

Jo jäi vieraan suusta pala puolitiehen hänen tämän kuullessaan. Hän heitti sen koiralle; sille kelpasi.

-- Oikeinpa sanoit.

-- Tunnethan tuon laulun: "Neitosta jos sade uhkaa kuuroillansa, poika peittämään on valmis turkillansa."

-- Osaanpa siihen lisääkin: "Neito hiljallensa hiipi pojan luoksi; sydän sinne veti korjan turkin vuoksi." -- Pois, koira! Sinäkin siinä heilutat häntääsi jokaiselle, jonka näet silavaa syövän.

Hevonen alkoi ulkona hirnahdella. Neito poistui ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua jälleen.

-- Missä kävit?

-- Vein hevosesi talliin.

-- Kuka sinun sitä käski?

-- Niinhän olen aina ennenkin tehnyt.

-- Mutta nyt ovat toiset tavat. Lähden tästä pian.

-- Etkö enää haukkaa? Eikö maistu silava ja vehnäleipä? Vai oletko keisarin muonalla tottunut parempaan? Odotappas. Kohta tuon toista.

Nyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia. Tiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän kananpaistin.

-- Kenen jätteitä lie tuokin? -- kysäisi mies ivallisesti.

-- Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille laitan kananpaistia, joka vain maksaa.

-- Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?

-- Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat ylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet usko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.

-- Kyllä uskon.

Paimen rupesi syömään mieliruokaansa.

Talon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin pankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan, ojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo, mitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee lunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan käsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin maata ja alkoi kehrätä.

-- Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.

-- Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? -- Mutta mitä maksaa nyt tämä herkku?

-- Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin kova kiire?

-- Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.

-- Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän meni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo olivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin pustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin herroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka aikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli jokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin karjapaimenen.

-- Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?

-- Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta Zámin paimenmajalle.

-- Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin kuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.

-- No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle jäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä ikinä enää hänen silmiänsä nähdään.

Tämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon silmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.

Eikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön. Käänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito kuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu suussa tietää suukkojen kieltoa.

-- Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?

-- Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään sinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi. Arvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu kuin unkarilainen paimen.

-- Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?

-- Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu tähän pustaan -- ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein rakastan. Olen sinun orjasi.