Part 6

-- Älä nyt puperra, mene vaan joutuin. Sitte katsomme päivänkukista onko huomenna sadetta tai poutaa taikka --

-- Sadetta.

-- ... taikka otamme "voileipiä" eli teemme mitä tahdomme. -- Menehän nyt...

-- Minä en tahdo mitään.

Mutta sitä hän ei kuullut, vaan oli hän jo keveästi kiepsahtanut vaaksan korkuiseen veteen sen lämpöä käsin jaloin koittamaan.

-- No, yhäkö siinä istut, ilvehti hän, ja aukoi lyhyen mekkonsa nappia.

Mitään virkkamatta väistyn metsään, jossa lyhyen matkan päässä painun pitkäkseni ja paremman tehtävän puutteessa pureksin kuloheinän korsia.

Samassa kuuluu veden polsketta ja läiskinää, naurua, huutoa ja kirkunaa.

-- Kylläpä hänellä nyt taas on hauska, ajattelen.

Oikeastaan hänellä ei ollut koskaan ikävä. Kuusitoista vuotias, terve, reipas, mitäpä hän huolisi!

Minulla sitävastoin ei ollut ainakaan tilapäisesti sama mielentila. Tuntui sentään hiukan haikealta erota kesken kesän tuosta somasta seudusta ja tuon hajahapsen ilakoijan seurasta luopuminenkaan ei oikein iloisalta tuntunut.

Me olimme kesän kestäessä muuttuneet ystäviksi, mutta ystävyytemme oli tuollaista kevyttä, sisarellista vapaata seurustelua, jota ei synny muualla kuin raikkaassa maaelämän rauhassa. Kolmantena päivänä tutustumisemme jälkeen sanoi hän minua kuin sattumalta sinuksi. En siitä sen enempää huolinut, vastasin vaan samalla tavalla. Niin se ystävyys tai tuttavuus jatkui.

Välistä hän tuntui minusta hiukan poikamaiselta tytöksi ja toisen kerran en hänestä saanut paljo mitään selkoa.

Kerran tein minä puolestani oikein poikamaisen kepposen tai lie ollut tyhmästikin tehty. Siiloin katsoi hän minuun niin omituisesti -- niin, sitä katsetta en voi selittää, mutta siitä lähtien en ollut enään oma itseni.

Voiko rakkaus syttyä kuusitoista vuotiasten sydämissä?

Vielä häntä kysyt, vastasi kertojamme itse, kun minä vaikenin, me olemme siis yhtä mieltä.

Kaikella kainoudella tekisi mieleni tunnustaa että minä rakastin häntä ja siksipä jo myöhemmällä kesällä en voinutkaan iloinen olla, en ainakaan hänen seurassaan. Kuitenkaan ei rakkautemme ollut kärsivää, sairaloista kiihkoa, vaan oli se enemmän unelmantapaista aavistusta.

Hän oli niin huolettoman iloinen ja kaunis -- kukapa ei nuorena ainakin osaksi omaisi noita ominaisuuksia! Hänessä ne kuitenkin minun mielestäni luonnollisesti täydellisentyivät.

Muistelin siinä loikoessani kulunutta kesää, veneretkiä pitkin rannikoita, joissa ruohokon reunassa lummekukat päivän paisteessa heloittivat ja sudenkorennot kirjavia siipiään välkyttelivät, juhannusyötä Kirkkoniemellä, jossa häntä kylän kiikussa heiluttelin ja matkaa sieltä kotiin, jolloin hän hiukan väsyneenä sisarellisesti kietoi vasemman kätensä kaulalleni ja kulki kupeellani juhannusyön ilojen lyhyyttä moitiskellen. Me kulimme läpi pienen lepikon, jossa kaste lepäsi nurmikolla, aukealle aholle, jonka päivänpuolisella rinteellä jokunen kypsä manssikka heloitti ja jonka laidalla leino puro lauleli kevätlaulujaan.

-- Kuinka minua väsyttää, hän sanoi ja istuutui kivelle. Tule sinäkin lepäämään. Katsomme kerran, miten juhannuksen aurinko tuolta purppuramerestä lempeänä tervehtien esiin sukeltautuu.

Hän ei ollut oikein iloinen silloin, ei niinkuin ennen ja sen jälkeen. Ehkä oli hän liiaksi väsynyt lyhyistä juhannusyön iloista.

Istuin hänen vastaansa mättäälle; hän muuttautui vierelleni.

-- Tiedätkö, sanoi hän, mitä kerrotaan tuosta purosta tuossa alhaalla.

-- En.

-- Kerrotaan, että ennen sen vedellä on ollut voimakas vaikutus. Ken sillä on kasvojaan kostutellut juhannusyön tulilta tullessa, sen silmiin on syntynyt omituinen lempeä leimu ja vuoden kuluessa on hän saanut vihkivaatteensa oman aittansa orrelle asettaa.

Katselin häntä ja kuuntelin. Hän jatkoi:

-- Et myöskään ehkä tiedä minkätähden sen lorina on niin lempeän surullista ja miksi se ei keväisinkään tuon kovemmin kohise, vaan kuni laulaen hiljalleen lorisee?

-- En.

-- Tarina kertoo, että kerran kylän kaunein, "Koivulan kassapää" jo juhannustulille tullessaan sitä silmilleen siroitteli, että silmänsä jo juhannustulilla lempeinä loistaisivat ja että niillä pitäjän paraimmat itseensä ihastuttaisi, sulhoikseen suostuttaisi. Vaan siitä olivat haltiat... Tiedäthän mitä haltiat ovat?

Nyykäytin päätäni.

-- ... siitä olivat haltiat suuttuneet. Sokeana oli "Koivulan kassapää" saatu tulilta kotiin taluttaa ja tanssimatta oli jäänyt muiltakin, ilot pitämättä... Ja sitä nyt suree pienoinen puro tuossa, sitä valittelee... kun on kisakenttä kauvemmaksi Kirkkoniemelle katsottu.

-- Lienevätkö tosia?

-- Sitä en tiedä, niin kansa vaan kertoo. Entäpä jos minäkin pirskoittaisin tuon vilpoisan puron vettä poskilleni, jatkoi hän.

-- Jospa on voimansa jo vähentynyt...

-- Niinkö luulet, tulemmehan juhannustulilta...

-- Sekö seikka, luulet, vedelle voiman antaisi. Pese sitten. Sanotaanhan uskon auttavan siinä, missä ennen taiat turvasivat.

Hän katsoi minuun kummallisesti.

-- Luulen että on katseesi ilme ja silmiisi outo leimu jo itsestään syntynyt, sanoin.

Hän katsoi vielä ja nauroi sitte luonnottomasti, äänekkäästi.

-- Ei, minä en menekään tuohon tummaan lehtoon, pysymme tässä päivärinteellä... Minä en menekään, minä tiedän jo.

-- Mitä?

-- Älä ihmettele, en sano mitä tiedän. Voi, kun minua väsyttää ja vielä on virsta kotiin. Eihän tällä aholla ole käärmeitä?

-- Ei ole tähän asti tavattu.

-- Hyvä. Sallithan minun laskea pääni polvellesi, minua väsyttää? Jos nukkuisin, vartioithan.

En osannut mitään vastata enkä ehtinyt. Hän laski kevyesti päänsä polvilleni, ummisti silmänsä ja vähän ajan kuluttua hän nukkuessaan hymyili. Näki varmaankin ihania unia juhannustulista, lauluista, kiikusta, tansseista ja "Koivulan kauniista kassapäästä".

Läheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä juhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset siivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.

Minä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei kuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä, riemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni hellästi hänen otsaansa koskettivat.

Tässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja kysyi:

-- Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?

Mitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:

-- Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua, mutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen silmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa kissan kynsiin joutuneensa.

-- Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole syntiä?

Mitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.

-- Miksikä se syntiä olisi, sopersin.

Hän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni, katseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut. Vaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni tunsin halua siihen.

Vihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:

-- Olenko minäkin rikollinen, jos se _on_ syntiä?

Lapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti olevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja itki.

-- Emme puhu kellekään mitään. Emmehän...? Annamme toisillemme anteeksi... niinhän?

-- Niin.

Ja pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin kotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. --

Minun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida. Olin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:

-- Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin pääse. -- Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa rannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään: sain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden yläpuolelle.

Mielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut niitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin istualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa. Ajattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin tapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus vaiko varsin rikos.

-- Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai tahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä pois?...

-- Eihän sinun pois... odotahan, tulenhan minä.

Ääni rinnassani vastasi että olin tehnyt synnin, mutta että se ei ollut suuri. Viimeinen ajatus synnytti mielessä uuden ajatuksen: Minä aloin ajatuksissani toivoa tilaisuutta, jolloin saisin tekoni uudistaa. Se tuntui minusta mahdottomalta. Me olimme kumpikin kuitenkin jonkun verran jo kerinneet kehittyä.

Kun näin hänen nyt ääneti hiljalleen astelevan pois päin rannikolta, nousin nurmelta ja läksin hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä ja jalkansa liikkuivat entisestään huomattavasti poikkeavalla hitaisuudella.

Minä saavutin hänet ja sitten me istuimme molemmat suurelle kivelle tien viereen. Yllämme kohosi suuria kuusia, jotka varjostivat paikan viehättävän viileäksi ja... Ei, minä en tahdo sinulle kuvata, kuinka kaunis oli taivas ja maa, kuinka suurta ja avaraa kaikki, enkä yritäkään kertoa minkälaisia tunteita rintani oli täysi, kun istuin siinä ja taas katselin häntä. En mitään semmoista, sillä pelkään, että naurat. Sanon vaan, että silmänsä olivat sielukkaat ja että minä siinä hänen vierellään sain puhelahjan, jonka lopulliset seuraukset toteuttivat minussa syntyneen toivon pian ja monikertaisesti.

Kun me siitä erosimme, tiesimme kumpikin, että olimme salakihloissa ja uskoimme varmasti, ettei meitä mikään eroittaisi.

Kertoja huokasi ja kun minä luullen hänen kertomuksensa loppuneen kysyväisenä häneen katsoin, sanoi hän tyhjää tähystellen:

-- Olen katsonut tarpeelliseksi kertoa sinulle tämän ennenkuin käyn varsinaiseen kertomukseeni, jos sitä nimittäin haluat kuulla.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, että hänen vanha lempijuttunsa alkoi minua ikävystyttää, nyykäytin päätäni myöntymyksen merkiksi, ja muuttuen mukavaan asentoon sytytin paperossin ja kuuntelin hajamielisenä hänen kertomaansa jatkoa:

Ylioppilaaksi tultuani, joka tapahtui edellä kerrotun kesän seuraavana kevännä, tapasin häntä pari kertaa ja vahvistuivat välimme yhä lämpimämmiksi. Syksyllä piti minun lähteä ulkomaille opintojani jatkamaan. Alkuaikoina sain kirjeitä tuhka tiheään, mutta kirjoitin itse vielä tiheämmin. Vähitellen lakkasi hän kirjoittamasta ja kun en tiennyt enään hänen osoitettansa, olin itsekin pakoitettu sen lopettamaan, vaikka mieltäni kylläkin kirvelteli ja ajatukseni olivat katkeruuksia täynnä. Minä tuomitsin häntä mielessäni toisen vuoron ja annoin anteeksi toisen vuoron, kunnes neljä vuotta, pitkiä vuosia, kuluivat ja minä palasin kotimaahan, jolloin häntä enään tuskin muistinkaan.

-- Vai niin, että sinäkin olet ollut rakastunut, naurahdin minä hänelle. Jos sen muut olisivat kertoneet, olisin tuskin uskonut.

-- Niin, tämä oli ensi kerran. Toisenkin kerran tapahtui se ja, kuten näet ja tiedät, myöskin viimeisen kerran.

-- Tokko häntä sen jälkeen enään näit?

-- Näin taikka -- oikeastaan en häntä enään nähnyt. Jos kehtaat kuunnella, kerron tuosta toisesta rakkaudestani, jolla on vähän yhtäläisyyttä ensimäisen kanssa.

-- Vai niin, sinä jatkat vielä?

-- Niin. Olin silloin 23 vuotias ja auskulteerasin Viipurin hovioikeudessa.

Me asuimme naapureina, katu väliä vaan. Katu oli kaupungin laidalla, siellä, minnepäin kaupunki kasvoi, missä uusi talo kohosi uuden vierelle. Emme toisiamme nimeltä tunteneet, emme toisiamme olevankaan tienneet ennenkuin minä, jonka akkuna oli kadulle päin -- tuolle välikadulle -- näin työssäni istuessani eräänä päivänä solakan, vaan täyteläisen naisolennon villahuivi hartioilla kulkevan akkunani ohitse. Kohensime tuoliltani tarkemmin katsoakseni. Ei ollut tavallisia tuttuja, naapuritalon ihmisiä, eikä kuten ensin luulin -- palvelusväkeä. Kovin oli sirovartaloinen, hyvin puettu ja millainen ryhti!

Kun hän katosi näkyvistä, teki mieleni jälestä mennä katsomaan, niin teki soman vaikutuksen, vaan ajattelin, jos kasvot eivät ole sopusuhtaiset vartalon viehkeyden kanssa, petyn ja häiriytyy mieleeni syntynyt kokonaiskuva.

Painuin työhöni, vaan ajatukseni eivät tahtoneet oikein koossa pysyä.

Kukahan oli... olikohan joku rouva tai joku...

Viimeinen ajatus miellytti enemmän. Mutta mitä se minuun kuuluu, ajattelin, onhan tuosta ennenkin ohi akkunan ihmisiä kulkenut. Mutta kyllä se oli sittenkin joku rouva. Niin varmasti kun hän astui, melkein juhlallisesti, mutta samalla niin sulavasti ja kuni kiehtovasti. Miksi minä häntä niin ajattelen? Tällaiset olivat ajatukseni.

Koetin taas syventyä työhöni, vaan mahdotonta oli saada mieltä siihen kiintymään. Ajattelin jo nimeäkin, ristimänimeä... Luettelin ajatuksissani -- älä naura! -- naisten nimiä, vaan en löytänyt sopivaa, mieleistäni.

Samassa minun ajatusteni esine palasi yhtä juhlallisena, varmana ja kiehtovana...

Minä melkein huudahtin. Tuo nainen käänsi kasvonsa akkunaan, silmä sattui silmään, katse tapasi katseen. Se oli yksi ainoa silmänräpäys, nainen käänsi katseensa alas ja, niin näytti minusta, punastui, -- häpesi varmaankin rohkeuttaan -- ja astui vakavana ja ryhdikkäänä ohi.

Silmäni jäivät tajuttomina tähystämään siihen, jossa tuon tuntemattoman katse omaani kohtasi. Tahdoin vielä sieluni silmillä katsella tuota kuvaa. Vakavat, mutta nuoret, kauniit kasvot, terveyden kukoistavat purppurat poskilla, ja nuo suuret sielukkaat silmät, mutta surullinen ilme niissä... Miksikähän? Taas tuntui minusta kuin ne yhä katsoisivat, noin avonaisesti mutta surullisesti... Huomasin pian ettei tuo katse heti mielestä katoaisi. Se oli lyhyt, mutta syvä tuo silmäys, sentähden jäi se haihtumattomaksi mieleeni.

Niin me sitten katsoimme toisiamme, hän kadulta ohi kulkiessaan, minä sisältä työpöytäni äärestä -- joka päivä. Emme tienneet kumpikaan miksi katsoimme, vaan tuntui kuin jokin olisi pakoittanut niin tekemään, eikähän tuo tuntunut vastenmieliseltä, ei ainakaan minusta.

Minä etsin tilaisuuksia saadakseni tavata häntä, tuota tuntematonta. Kävin ahkerasti teaatterissa ja konserteissa ja tanssiaisissa ja kulin kuin unessa, häntä koskaan tapaamatta. Koettelin kautta rantain tovereiltani ja tuttaviltani tiedustella hänen nimeänsä. Kaikki oli turhaa.

Minä luovuin yrityksestäni, kun nainen ikäänkuin tahtomalla tahtoi pysyä salaperäisenä ja tuntemattomana. Minusta alkoi tämä tuntua hyvin ikävältä.

Oli sitte toimeenpantu suuret naamiohuvit seurahuoneella. Niistä piti tulla oikein erinomaiset. Vaikkakaan en koskaan ole ollut mikään hurjastelun rakastaja, päätin minä kuitenkin toverieni houkutuksista taipuneena pukeutua. Kaikki meni hyvin. Minä olin puettu ritariksi rococo-tyyliin, joka hyvin sopi vartalolleni. Valkea liinaperuukki sattui kuin valettu päähäni ja silkkinaamion saatuani olin valmis odottamaan naamioitujen liikkeelle lähtöä. Seremoniamestari komensi kunkin kavaljeerin valitsemaan itselleen naisparin. Minä en kiirehtinyt, vaan odotin kuka jäisi viimeiseksi. Silloin tuli eräs mustalaiseksi puettu nainen ja pyysi käsivarttani. Tunsin punastuvani, kun hänen lämmin käsivartensa tarttui siihen. Orkesteri alkoi soittaa ja äänettömänä liityin minäkin tuntemattoman mustalais-moitièni kanssa kulkueesen.

Olimme yhden kierroksen kulkeneet jo, kumpikaan sanaakaan sanomatta. Minä tunsin hänen käsivartensa omituisesti värähtelevän ja puristautuvan lämpimämmin kuin luvallista omaani. Tarkemmin asiaa ajateltuani aloin kuitenkin arvella, että ehkä itse vaistomaisesti käytin parini kohteliaisuutta ja luottavaisuutta hyväkseni puristamalla omallani hänen käsivarttaan, joka sentähden värähteli ja vavahteli. Mietin itsekseni mitä kysyisin; tunsin itseni jokseenkin köyhäksi ajatuksista ja olin jo melkein lähellä noloutta, kun nainen kysyi:

-- Puhuuko herra suomea?

Ymmärsin hänen tahtovan alottaa keskustelua ja vastasin iloisesti, hiukan toki ääntäni oudoksi teeskennellen:

-- Johan toki! Onhan se äidinkieleni.

-- Olipas minulla sitte erinomainen onni. Minä olen kuullut täällä ympärilläni melkein kaikkia kieliä.

-- Todellakin!

-- Oletteko kotoisin täältä?

-- En ole. Olen vain käymässä.

-- Pyydän anteeksi, sanoi käsipuolessani kävijä, jos epäilen sanojanne. Tarpeetonta teidän on ainakin tehdä ääntänne luonnottomaksi, sillä -- ja hän nojautui hiukan lähemmäksi ja puoleksi kuiskaten jatkoi -- minä luulen tuntevani teidät.

-- Erehdytte varmaan, hyvä -- en tiennyt sanoisinko neiti tai rouva, sanoin -- hyvä epäilijättäreni, sillä siinä tapauksessa, että tuntisitte minut, pitäisi minullakin olla kunnia tuntea teidät. Muuten, saanko koettaa teitä: Minusta on iloista kuulla nimeni teidän suustanne.

-- Sitä en kuitenkaan sano, sillä minä olen täällä aivan outo, minua ei tunne yksikään, enkä minä tunne ketään muita kuin teidät ehkä. Jos minä nyt kuitenkin erehtyisin, ei teillä tietysti olisi enään koko iltana syytä puhutella minua.

Aloimme sitte laskea leikkiä edellämme kulkevista naamioiduista. Puheen lomassa katsoin velvollisuudekseni pyytää häntä françaiseen. Velvollisuuteni tuntui minusta kuitenkin miellyttävältä ja oli iloni sentähden suuri kun hän kiittäen lupautui.

Erosimme kumpikin tahollemme hetkeksi ja tunsin mieltyväni yhä enemmän tuohon tuntemattomaan. Mietin jo yksikseni, että olisin varmaan katunut, jos jäin kokonaan pois naamioista.

Kun tanssi alkoi, jouduimme me istumaan second-rivin vasemmalle sivustalle eräälle sohvalle. Olin hyvin huvitettu hänen liikkeittensä sulavuudesta ja katselin ihastellen helminauhoja hänen kaulallaan. Mutta kun hän istuessamme puhui melkein kuiskaamalla, häpesin minä itsekseni ja aloin epäillä vierustoveriani, jonkatähden siirryin hänestä hiukan ulommaksi. Hän huomasi sen ja luki varmaan ajatuksenikin koskapahan sanoi:

-- Suokaa anteeksi, että tunnun teistä ehkä epähienolta ja tungettelevalta. Älkää kuitenkaan ajatelko minusta mitään pahaa, sillä minä tunnen olevani oikeutettu käyttäytymään hieman tuttavallisesti teitä kohtaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse pelätä mitään, sillä minä aion poistua ennen kello kahtatoista.

-- Oo, minä pyydän... Enempää en osannut sanoa. Hänen kuiskaava äänensä teki minut vähän rauhattomaksi, mutta tanssiin soitettua laskin minä käteni hänen vyötäreilleen lujasti kuin omani ympärille.

Tanssin loputtua vein hänet naisten tarjoiluhuoneesen ja kysyin mitä saisi olla, ehkä viiniä.

-- Kiitos, pyydän vaan ett'ette tämän mukaan johdu taas huonoihin arveluihin, alentaviin.

Vastaukseksi minä laskin keikarimaisesti käden sydämelleni, kumarsin ja nauroin.

Kun hän sitte viiniä maistaessaan nosti hiukan naamiotaan, näin ainoastaan puoleksi vakavan leu'an ja huulet, jotka vain hiukan aukenivat päästääkseen alas viinipisaran, joka kilpaili värissä huulten kanssa. Kun minä sitä katsoessa unohdin kohottaa lasiani, laski hän naamion alas ja korotti lasinsa tervehtiäkseen. Minä tein samoin ja join lasini pohjaan ja täytin uudelleen.

Tarjoiluhuone alkoi vähitellen tyhjetä. Salista kuului taas soittoa.

-- Oletteko pyydetty, kysyin.

-- En. Mikä tanssi se on?

-- Chaconne.

-- Sitäpä olisi hauska katsoa! Suokaa anteeksi -- hän kumarsi ja kiitti -- olette vapaa velvollisuuksistanne minua kohtaan. Toivon hauskaa jatkoa...

-- Aiotteko poistua? Ette suinkaan... Minulla ei ole mitään erityistä halua tanssiin. Käsivartenne... saanko luvan?

Muu yleisö oli mennyt toiset katsomaan, toiset tanssimaan chaconne-tanssia, joka ei ollut vielä aivan jokapäiväistä. Me siirryimme tarjoiluhuoneen läheiseen pikkuhuoneesen, jossa istumaamme sohvaa tuuhea keinotekoinen palmu suojeli ovelta katsojilta.

-- Anteeksi... älkää olko levoton älkääkä ymmärtäkö minua väärin, sanoin istuessani sohvan toiseen nurkkaan. Minä olen etsinyt yksinäisyyttä teidän kanssanne ja te ette ole sitä vastustanut.

-- Herra!

-- Oi, minä pyydän, kuunnelkaa minua! Sanoitte tuntevanne minut, kai silloin myöskin suotte minulle oikeuden saada tietää oman nimenne?

-- Se ei teitä hyödyttäisi, sillä sitä ette tuntisi.

-- Selittämätöntä... En tuntisi? Oletteko varma siitä?

-- Enemmän kuin varma.

-- Siinä tapauksessa tahtonette tehdä hyvin ja ottaa naamion kasvoiltanne. Me olemme kahden kesken ja...

-- Ja minä alentaisin itseni silmissänne, jos täyttäisin pyyntönne ennenkuin...

Minä repäisin naamion kasvoiltani, mutta kaduin sitä melkein samassa, sillä nainen näytti jostakin tuntemattomasta syystä viivyttelevän.

-- Olenko nyt jo oikeutettu pyytämään teidän tekemään samoin?

-- Olette, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

Minä näin edessäni naisen, jota akkunastani olin katsellut ja jota teaattereista ja konserteista olin turhaan etsinyt.

Tietämättä kuinka se tapahtui tartuin hänen käteensä, jota lujasti puristin, samalla kuin silmäni juopuivat hänen katseesensa. Hän irroitti kätensä omastani, katsoi nuhtelevasti ja sanoi:

-- Te ette tiedä, että moinen katseenne on synti... tai, minä en tiedä, vaan älkää katsoko niin, sillä...

Me olimme molemmat sekaisin. Minä tunsin, että olin häneen syvästi rakastunut ja että minulta puuttui vain sanoja saadakseni sen ilmilausutuksi. Hän näytti siinä niin pelokkaalta ja ikäänkuin aavistaen, että mielessäni oli jotakin pakoittavaa, joka tinki sanoiksi, sanoi hän katkonaisesti:

-- Pyydän, älkää puhuko pitemmälle mistään, älkää kyselkö... älkää katselko noin oudosti!

-- Enhän minä puhukaan, vaikka minun pitäisi puhua. Ettekö näe, etten minä löydä sanoja enkä...

-- Se onkin niin paras. Meille kumpaisellekin on ehdottomasti parasta, että heti lopetamme tuttavuutemme ja eroamme. Meidän ei olisi pitänytkään tavata toisiamme ollenkaan, vaan minä luulin...

-- Lopettaa tuttavuus? Enhän teitä vielä tunnekaan ja kuitenkin luulen tuntevani. Ei! Te ette saa jättää minua!

Minä tunsin, että olin ottanut viiniä ylen paljon. Se sai vereni vilkkaampaan liikkeesen. Minä tartuin hänen käteensä, vedin hänet vierelleni istumaan ja sanoin kiihkeänä:

-- Minä olen teitä kauvan ja kovasti rakastanut. Voitteko nyt täyttää toivoni ja sanoa nimenne; vaikka sitte poistuisittekin ijäksi päiväksi?

Hänessä näyttivät risteilevät tunteet taistelevan. Väri poskilla vaihteli vaaleana ja punaisena, kun hän vaivoin sai rukoillen sanotuksi:

-- Julius!

Itse tietämättäni nousin seisoalleni ja katsoin kuni ukkosen iskemänä salaperäiseen kaunottareen, joka nimeltäni minut tunsi. Pieni hymynväre suupielissä ja surun ja ilon sekainen ilme hänen kasvoissaan muistuttivat yht'äkkiä mieleeni juhannusyön lapsuuteni ajoilta ja lapsekkaan neitosen, joka silloin polvelleni viattoman päänsä laski. Unohdin elämäni elämän ja kuluneet vuodet kärsimyksineen ja mielessäni oli vain lapsuuteni rakkaus, joka vihdoinkin näytti toteutuvan. Minä laskeuduin hänen vierelleen istumaan, joku ohi kulkeva sulki sattumuksesta avonaisen oven ja me lepäsimme hetken toistemme syleilyssä.

Hänen suudelmansa poltti vielä huuliani ja poskillani viipyi vielä hänen lämpönen henkäyksensä, mutta siinä oli myöskin kyyneleitä, joita hän turhaan koetti saada seisahtumaan.

-- Miksi _näin sinut vasta nyt?_

-- Vielä ei ole myöhäistä, sanoin.

-- On, liijan myöhäistä! Meidän täytyy nyt erota ijäksi.

-- Ei, me emme eroa koskaan!

-- Meidän _täytyy_. Me olemme nytkin olleet jo liijan kauvan yhdessä. Minun velvollisuuteni on poistua ja _teidän_ olla enään lähestymättä minua, sillä...

-- Sillä?

-- _Mieheni_ kunnia sen vaatii.

En parhaalla tahdollanikaan muista enempää vaikka koko elämäni ajan tuosta hetkestä alkaen olen koettanut muistella, sanoiko hän muuta. Muistan vaan että istuin tylsästi pöytään nojaten; kun hän hyvästeli ja katsoi minua viimeisen kerran kauvan, kauvan.

Seuraavana aamuna heräsin myöhään vuoteeltani ja tunsin että pääni oli raskas kuin lyijy. Minä olin juonut myöhään yöhön ja aamun valetessa olivat toverit minut saattaneet tiedotonna ja juopuneena kotiin.