Part 5

-- Jääköön, sanoi jo monesti mainittu saaren vuokraaja, joka samalla oli jahtijoukkueen johtaja, -- tehkää vaan tulia ja hyviä, sillä hämärtyy jo syksyinen päivä ja pois on aika pian lähteä.

-- Jääköön sitte, toisetkin säestivät, saakoon Tapio uhrin omistansa...

Kävivät nyt miehet kuivia risuja keräämään, ja toiset koivujen kylistä tervaisia tuohia kiskomaan, ja pian roihusivat kiven kolmelta kulmalta räiskyvät uhritulet, joita miehet äänettöminä katselivat. --

Lyhyt on syksyinen päivä ja sankka sitä seuraavan illan pimeys. Sitä mukaa kuin tuli liestyi hiilokseksi, pimeni ilta ja mustuivat savusta Tapion turvatin hautakiven kylet ja jostakin tuntemattomasta syystä miesten mielet. Jokin sisäinen pakko pani ajattelemaan, että oli tehty ajattelemattomasti, tylysti.

Pois lähtiessään kompastui eräs pyssymiehistä syrjään jaloin eräälle tasaiselle kivelle jättämänsä pyssyn päälle sillä surullisella seurauksella, että se laukesi ja suun vieressä uneksiva kallishintainen Diana menetti henkipahasensa.

-- Ei riittänyt Tapiolle uhri oman karjansa antimista, omastanikin otti, valitteli Dianan omistaja.

Miksi ei Tapio turvattiaan tällä kertaa varjellut, sitä ei ole helppo sanoa. Epäilikö ehkä turvatti suuren suojelijansa varjelusvoimaa kun kiven alle pakeni ja siten suojelijansa suututti tai tahtoiko Tapio teollaan iloisten metsämiesten mieltä muuten pahoittaa, on mahdoton arvata.

Vaan kun miehet jonkun hetken jälkeen pimeätä selkää pitkin kotiaan kohti sousivat ja näkivät, kuinka hiiloksesta kohoutuva hohde uhripuita punasi, niin raskaalta ja painostavalta tuntuivat mielet ja sanattomia olivat kotvasen aikaa vähäväkisen syyttömästi sortajat.

Ketin hautakummulla.

Yksitoista vuotias Katri käveli hautausmaalla. Huoletonna, koulussa oppimiaan lauluja hiljaa hyräillen kierteli hän pitkin polkuja hautakumpujen keskellä. Hän oli vielä kadehdittavassa lapsellisen tietämättömyyden tilassa eikä taikauskoinen ympäristönsä ollut häneen saanut istutetuksi mitään kammoa kirkkomaata kohtaan. Päinvastoin oli kotitöllinsä lähistöllä oleva vainajien lepomaa hänen mieluisin olinpaikkansa. Jos tuntuikin kuusten hiljainen humina hänestä täällä hiukan juhlallisemmalta kuin tuolla tuonnempana kotiahon takana, ei hän sitä sentään pelännyt. Olivathan kirkkomaan kukkaset paljoa kauniimmat ja suuremmat kuin kukat muualla ja perhoset lentelivät ja mehiläiset hääräsivät täällä yhtä iloisina kuin kotiakkunan alla olevan auringonkukankin ympärillä. Ja aurinko paistoi tänne niin kirkkaasti ja rauhoittavasti ja kuusten lehvät loivat viileitä varjojaan.

Katri kierteli sinne ja tänne, katseli sivumennessään jotakin hautapatsasta. Tuttujahan ne jo olivat melkein kaikki, vaikka oli jo taas hänen viime käyntinsä jälkeen uusia kumpuja kohonnut. Niiden päällä oli kauniita silkkinauhaisia seppeleitä ja nauhoissa oli kultakirjaimilla kirjoitettu jokin kaunis sana jälelle jääneiden surevien sukulaisten kaipauksen tulkitsemiseksi. Toisien hautojen tuoreesen multaan oli pistetty yksinkertainen puuristi kantamaan köyhien rakastavien kietomaa katajaseppelettä. Katrin kiertomatka loppui aina rannalla olevan nurmipeitteisen hautakummun luona. Toisessa päässä kumpua vesoi nurmen sisästä nouseva pihlaja, jonka juurella oli pienoinen puuristi. Siihen oli lapsen kädellä piirretty lyijykynällä tuskin huomattavasti sana: _Isä_. Se oli Katrin isävainajan lepopaikka.

Mutta ennenkuin Katri nyt joutui sinne asti huomasi hän yläpäässä hautausmaata kuusien keskellä äsken pystytetyn uuden hohtavan patsaan ja sen juurella seppeleen niin soman ja leveänauhaisen ettei toista sen somempaa koko kirkkomaalla.

Kukahan on kuollut? Kenenkähän muistoksi tuo musta patsas syvään piirrettyine muistokirjoituksineen?

Katri istuutui nurmelle ja nojasi varovasti vähäisen vartalonsa tuon uuden patsaan luona olevaa hautapengertä vasten, varovaisesti sentähden, ettei taittuisi hento heinikko eivätkä runneltuisi ruusut, joita Katri samoin kuin kaikkia muitakin kukkia oli oppinut rakastamaan. Hän katseli patsasta uteliaana. Siinä oli vain sana: _Ketti_ ja hiukan alempana nuo tavalliset: s. -- 24/5 73 k. -- 13/8 97.

-- Ketti? Kukahan se on ollut? Katri katseli alemma kiveä; siellä oli alhaalla jokin virren värssy merkitty.

-- Kukahan se on ollut? kysyi Katri uudestaan itseltään. Hän nousi istualtaan, kohotti hiljaa seppeleen silkkinauhoja ja luki siitä sanat: Rakastettu -- Kaivattu.

Tuo ei ollut Katrista ollenkaan kummallista. Oli hän nähnyt nuo sanat monissa seppeleissä, vaikkakaan ei lapsellinen käsityksensä vielä kyennyt niiden syvää sisällystä täydellisesti tajuamaan. Paitsi mainittua seppelettä ei haudalla ollut mitään muita kukkia. Seppeleen nauhat olivat puhtaan valkoiset, multa haudalla kouhoteltua mustaa, kaikesta päättäen oli muistokivi äsken asetettu.

-- Ketti! tapaili pikku Katri yhä hautakirjoitusta, varmaankin on se herrasihmisiä. Olikohan se tyttö vai poika? Ketti? .. ja Katri istuutui kallella päin katselemaan. Yhtäkkiä kuuli hän askeleita takaa päin ja hänen edessään seisoi komea nuori herra, jolla oli polvipöksyt, laaja sininen vyö, hohtavan valkea, mustakauluksinen paita ja sen päällä vaalea nuttu. Hihan ympärillä oli musta harso.

Katri säikähti ja aikoi lähteä pois, vaan kun hän katsoi herran surullisiin silmiin, jotka lempeästi olivat mustaan kiveen luodut, jäi hän itse tietämättään katsomaan tuota komeaa herraa, joka oikealla kädellään piteli polkupyörää. Niitä oli jo alkanut näkyä yhä useammin noita pyöräilijöitäkin.

-- Mitä se lapseni katselee, kysyi herra hyväntahdon ilme katseessaan.

Katri ei mitään vastannut, katseli vaan outoa tulijaa ja pyörää.

-- Älä pelkää, ystäväni, en ole tullut häiritsemään sinua. Minulla on täällä jotakin tehtävää, eikö pikku-ystäväni tahdo auttaa minua?

Katri katseli vain ujona herraa, jonka lempeys näytti vähitellen poistavan lapsellisen pelon.

-- Mikä on nimesi, pikku-ystävä?

Katrista tuntui niin somalle. Tuo komea herra kutsui häntä halpaista töllin tyttöä ystäväksi.

-- Katri, vastasi hän ja hypisteli silmät maahan luotuina valkean esiliinansa nurkkaa.

-- Katri? kertoi herra vähän kummallisena.

Nyt oli ujous jo poissa. Katri kertoi olevansa läheisestä mökistä ja oli tullut tänne isänsä hautaa kastelemaan. Vaikkakaan siinä ei ollut muuta kuin vihertävää nurmea, oli se hänelle ja äidille kuitenkin rakas.

Herra ei näyttänyt sitä epäilevän.

-- Kuule, Katri-ystäväni, sanoi hän, etkö voisi toimittaa tänne vesiastiaa ja pientä luutaa? Mutta niin ettei kukaan tiedä siitä mitään.

-- Kyllä, isäni haudan luona olevassa pensaassa ovat ne aina kesillä valmissa minua odottamassa. Ainoastaan silloin kuin äiti pesee pyykkiä, tarvitsemme kapan kotona.

-- No, hyvä, haepas ne tänne. Äläs mene, jaksaisitko tuoda mukanasi jo vähän vettä.

-- Tokihan jaksan isänkin haudalle. Katri juoksi jo etäällä. Mielellään täytti hän tuon tuntemattoman herran pyynnön, olihan hän sanonut Katria ystäväkseen.

Kun Katri palasi, näki hän näyn, joka sai hänet seisottumaan. Tuntematon ystävällinen herra oli polvistunut patsaan ääreen ja halasi kylmää kiveä hartaasti samalla kuin suuteli hopeisia kirjaimia kiven mustassa kylessä ja itki.

Katri melkein säikähti. Kummallinen ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos, ajatteli hän, jos tuo herra olisi pakana. Hän muisti samassa opettajan kertomukset, kuinka pakanat ja epäjumalain palvelijat tekevät itselleen epäjumalia puusta ja kivestä. Jos tuo nuori herra tuossa nyt olisi pakana ja kivi, Ketti-niminen kivi, olisi epäjumala Ketti. Herran omituinen puku vahvisti Katrin lapsellista luuloa. Hän pelästyi, kirkasi ja heitti kipan ja luudan käsistään ja lähti juoksemaan. Nuori herra, jonka suru äsken oli temmannut pois ympäristöstään ja katkera mieli etsi lohtua kyyneleissä, heräsi äkkiä, pyyhki vettyneet silmänsä ja nousi vaikkakin, niinkuin näytti, hiukan vastenmielisesti oudosta asennostaan.

-- Älä mene, pikku-ystävä, kuule, huusi hän juoksevan jälkeen ja astui päin pari askelta. Vaan kun Katri tämän nähtyään kirkasi uudestaan ja läksi etenemään, seisottui hän ja huusi niin lempeästi kuin voi:

-- Mitä se pikku-ystävä minua pelkää? Tule tänne, minä juttelen sinulle ja kun saat vettä tuoduksi, annan siitä sinulle vaivojesi palkkion.

Katri pysähtyi.

-- Tule pois, en minä sinulle mitään pahaa tee, tule nyt vaan kauniisti auttamaan, houkutteli herra.

-- Etkös sinä ole pakana, uskalsi Katri kysyä.

-- En toki, hupakko, enhän toki. Tule nyt vaan pian että joudut pois ennenkuin aurinko laskee.

-- Mitä sinä sitte olit polvillasi tuon mustan kiven ääressä?

-- Siinä on, osotti herra hautaa, minun _kaikki kaikessani_.

Katri, joka oli varovaisesti lähestynyt, pysähtyi taas.

On se sittenkin pakana, ajatteli lapsiparka. Isä, äiti ja opettajat ovat sanoneet että Jumala on ihmisille kaikki kaikessa ja tuo herra...

-- Mutta Jumalahan on taivaassa, sanoi hän ääneen.

Herra, joka ymmärsi lapsen pelon, huokasi:

-- Niin, niin, Jumala on taivaassa, mutta löytyy sentään jotakin, jota ajatellessa ihminen unohtaa kaiken, ikävä kyllä, Jumalansakin. Vaan niitä sinä, lapsi, et ymmärrä.

-- Eikö Ketti olekaan sitten mikään epäjumala, kyseli Katri viattomasti yhä epäillen.

-- Epäjumala, toisti muukalainen tuskin kuuluvasti, tosiaankin, minä jumaloin sinua aikoinani, Ketti, kuollut Ketti.

Ja hän huokasi.

-- ... eikö, jatkoi Katri kun vastausta ei kuulunut.

-- Ei, älä nyt turhia kysele. Hae vähän vettä rannasta, minä siistin sillä aikaa. Tämähän on vaan kuolleen ystäväni hautakumpu. Syy miksi itkin on se, että Ketti, sehän on vain kuolleen ystäväni kallis nimi, että Ketti oli minulle rakkain ystävä, kallein kaikesta... elämässä ja kuolemassa, lisäsi hän hiljaa.

Nyt selveni Katrille totuus. Hän muisti äitinsäkin usein itkeneen isävainajan haudalla käydessään.

-- Oliko se sisaresi vai veljesi?

-- Ei kumpikaan.

-- Äitisi?

-- Ei.

-- No, sitte isäsi?

-- Ei, -- hän oli ainoastaan ystäväni. Mutta mene nyt jo, pikku-hupakko, hae vettä.

Katri meni kuin menikin vihdoin, herra jäi multaa silittelemään.

Kun Katri tuli vesikiulun kanssa, kysyi hän:

-- Kuka sinä olet ja mistä asti, et ole kaupungista?

-- En .. minä olen kaukaa, kaukaa. Olen tullut tänne -- annapas vesi tänne -- kuolleen ystäväni rakkaan muiston tähden, -- kas niin, kiitos ystäväni, haepa lisää.

-- Kaukaa? Sanoitko kaukaa?

-- Kaukaa olen.

-- Tuollako tulit hevosellasi?

-- Silläkin tulin pitkän matkan, sillä lähden... kunhan... no, haeppas nyt, pikku kiltti ystäväni, vielä vettä, puheli hyväntahtoinen herra ja Katri juosta pinkasi rantaan.

Palatessaan oli Katrilla, joka luonnon lapsen tavoin ensimäisen ujoutensa kadotettuaan on melkein liijan rohkea, taas uusia kysymyksiä.

-- Mitä nyt teet, sanoi hän tuolle yhä polvillaan puuhailevalle kaukaa olevalle, kun tämä nimettömällä sormellaan varovaisesti veteli hienoja vakoja multaan ja sirotteli niihin pieniä siemeniä.

-- Minä kylvän.

-- Mitä sinä kylvät?

-- Sen saat nähdä kun uutterasti kastelet tätä hautakumpua, kumpua, johon sydämeni on haudattu, niin, niin... sinä et ymmärrä.

-- Kumpua johon...?

-- Niin, sinä lupaat nyt minulle että joka kesä, jollet joka päivä, niin ainakin useampi päivä käyt kastelemassa tätä hautaa. Jonkun ajan kuluttua pienet ummut aukenevat ja sinä saat nähdä koko joukon pieniä sinisiä kukkia. Hoida niitä hellästi, ne ovat muistoni kukkia. Minä annan sulle rahaa että saat ostaa uuden vesikannun, haravan, pienen lapion y.m. tarviskalut ja minun pikku-ystäväni hoitaa uskollisesti minun rakkaimman ystäväni hautaa. Joka syksy tulee sinulle... mikä on sukunimesi? -- Nuorukainen otti muistikirjan taskustaan.

-- Katri Lyytinen.

-- Joka syksy tulee sinulle tuntemattomasta paikasta rahakirje kesätöittesi korvaukseksi. Lupaako pikku-ystävä ruveta tämän hautakummun hoitajaksi?

-- Lupaan, jos saan uudella kannulla kastella isänikin hautaa.

-- Saathan toki. -- Ja kuule, sitte kun sinä saat maailmassa oikein hyvän ystävän, josta paljo pidät, niin saat sinä tältä haudalta taittaa muutamia muistoni sinisiä kukkia ja antaa hänelle. Pidähän nyt vain hyvää huolta.

-- Kyllä, koetellaan.

-- Tässä on aluksi jo edeltäpäin, sanoi herra ja pisti viisimarkkasen tyttösen käteen.

-- Se on liikaa, en uskalla ottaa ennenkuin käyn äidiltä kysymässä.

-- No, ota vaan ja mene äitisi luokse, minä tulen myöskin kohta sinne. Onhan tuo mökki teidän?

-- Sehän se on.

Ei muistanut Katri-pahainen kiittää, vaan juoksi äitinsä tykö ja tuo ystävänsä kadottanut nuorukainen polvistui taas rakkaimpansa haudalle ja risti kätensä kuni rukoukseen.

Hetken perästä astui sama surumielinen herra Katrin kotimökin ovesta ulos, hyppäsi reippaasti pyörälleen, ajoi hautausmaan portille, jätti pyöränsä siihen siksi aikaa kuin itse kävi heittämässä haikeat hyvästinsä kummulle, jonka alla kylmänä lepäsi hän, hän, jonka koko nuoruuden sydämenlämmön tuo nyt niin onneton nuori mies aikoinaan oli omistanut.

* * * * *

Yhdeksän pitkää vuotta on kulunut. Yhdeksän talven lumet ovat sulaneet siltäkin haudalta, jota mökin Katri oli uskollisesti luvannut hoitaa. Lupaukselleen uskollisena oli Katri hoitanut "Ketin hautakumpua", niinkuin hän itse aina tavasti sanoa. Joka syksy pääskysten poislähtöä tehdessä oli tullut rahakirje, jossa kiitettiin työstä, jota "pikku Katri-ystävä ei varmaankaan ollut laiminlyönyt". Milloin oli kirjeessä ollut 50 markkaa, milloin 75, aina sen mukaan oliko kesä ollut sateinen tai poutainen. Eräässä kirjeessä oli ollut 100 mk. ja pyyntö että hautakumpu, Ketin hauta aidattaisiin ja tehtäisiin aidan sisään lepotuoli, "sillä" oli tuo yhä tuntematon herra kirjoittanut, "en tiedä, milloin tulen kuolleen ystäväni hautaa katsomaan."

Katri oli teettänyt penkin ja aidan Nikkari-Kallella, joka viime aikoina varsinkin oli useasti käynyt Katrin kotona, muka aikansa kuluksi vaan.

Nyt oli Katri tapansa mukaan hautaa kastelemassa. Siitä kun hänet viimeksi näimme, emme häntä enään tuntisi samaksi hupakoksi, joka luuli tuntematonta hyväntekijäänsä pakanaksi. Paljo oli aika muuttanut. Lapsesta oli Katri kehittynyt täysikasvuiseksi immeksi, jonka rehellisen työn tuottamaa poskien punaa eivät ihmisten pahat puheet olleet kalventaneet. Paljo oli kuitenkin Katri saanut niiden takia kärsiä. Nuo joka syksyiset rahakirjeet olivat saaneet paljo puheita aikaan. --

Kerran kun Katria oli pyydetty palvelukseen eikä hän ollut lähtenyt, kun luuli kankaan kutomisella ja hänellekin jo rakkaaksi käyneen haudan hoitamisella voivansa hyvin elää äitinsä kanssa, oli emäntä pilkallisesti hymyillen sanonut sitä mitä monet muutkin kaltaisensa:

-- Eihän Katrin sovikaan palkkatyöhön tulla, _parempien_ ihmisten lapsia kun on, kuin mitä Lyytis-vainaja oli.

Tavallisesti oli Katri kärsinyt ja kuullut ilman mitään, mutta silloin oli hän noussut kangaspuiden takaa ja tumma puna oli sävähtänyt poskipäihin. Pila oli Katrista liijan karkeaa, solvaus liijan törkeä.

-- Minä kiitän, sanoi Katri alussa hilliten, teitä ystävällisestä paikan tarjouksesta, vaan me kyllä tulemme toimeen, joskin niukasti, enkä minä tahdo jättää äiti-vanhaani vieraiden varaan. Mutta se, joka moisilla ilkeillä puheilla uskaltaa vetää rakkaan äitini ryppyistä otsaa yhä enemmän ryppyiseksi, ajan minä kuten nyt emännän -- ulos.

Viimeinen sana tuli käskevästi eikä emäntä ollut voinut sitä odottaa, sentähden oli hämmästynyt niin, että pikaisesti oli ulos pistäytynyt. --

Katri hääräsi haudalla, kiskoi irti rikkaruohoja, pirskoitteli vettä reunaheinikkoon ja kukille ja lakaisi puhtaaksi keltaisen hiekan haudan ympärystiellä. Tätä tehdessään kuului hänestä siltä kuin olisi joku ryäissyt. Hän säpsähti ja kääntyi ääntä kohden. Tuttu näytti rykäisijä olevan. Heidän välisestään keskustelusta me ehkä tulemme tuntemaan tuon yhtäkkiä ilmestyneen haudanhoitajattaren häiritsijän.

-- Hyi, sanoi Katri, säikähdin.

-- Minuako?

-- Ei, vaan kun niin kummasti rykäsit. Mistä sinä tänne osasit?

-- Kävin kotonasi. Äitisi arveli sinun tänne lähteneen, sanoi sinun täällä hautausmaalla liijan hyvin viihtyvän.

-- Niinkö, veti Katri miettien pitkään.

-- Niin, vaan minä arvelin, että kesäkuun ihanat illat sinua vetävät tänne ja sanoin äidillesi, että ei ole kankurillemme ollenkaan vahingoksi, jos saa hiukan ulkonakin puuhata. Niin, ehkä... sanoi äitisi. Mutta minä sanoin siihen...

-- Mene pois, hyvä Kalle, äidin takia, minun takia ja kummankin takia. Et taida tuntea vielä parjauksen kirousta.

-- Minäkö en sitä tuntisi, sanoi katkerana Kalleksi puhuteltu, joka oli Katrin kosijoita. Mutta minä tulin tänne -- hän hiljensi ääntänsä -- juuri sinun tähtesi, tavatakseni sinua. Edeltäpäin kumminkin sanon jo, että sydäntäni niin oudosti kouristaa ja etten vapaasti voi puhua sinulle, mitä mielessäni tunnen. Vaan koeta käsittää minua, ymmärtää minua ainoastaan tämä kerta. Sinä tiedät kuinka minä sinua rakastan, mutta sinä et tiedä kuinka tuntuu tuskalliselta tuo epätietoisuus, kun en tiedä, välitätkö sinä minusta ollenkaan.

Kalle katsoi silmiin Katria, joka punastui ja vaikeni.

-- Miks'et vastaa? Minä en jaksa enää kauvan, vaan lähden jo tänään pois täältä päin, jollet vihdoinkin vastaa jotakin rohkaisevaa. En tahdo houkutella enkä pakottaa. Vastauksesi ei ole minkään arvoinen, jollet sitä vapaasta tahdostasi tee. Kuule, Katri kulta, sano, pidätkö minusta.

Hautakumpua kohti kumartui Katri ja siitä taittoi lemmikin, jonka vastaukseksi Kallelle antoi. Mitään muuta vastausta Kalle ei kaivannut. Hän oli ainoa paitsi äitiä, jolle Katri oli salaisuutensa kertonut ja puheensa tuntemattoman herran kanssa lasna ollessaan. Katrillekin olivat herran epäselvät sanat vähitellen selvinneet.

Kukan saatuaan tarttui Kalle Katrin käteen, jota kiitollisena lämpimästi puristi.

-- Kiitos, Katri, minä tiedän, mikä tarkoitus tällä kukalla on. Muuten sitä en tietäisi, vaan itse kerran kerroit.

-- Niin kerroinkin, vaan lienenkö kertonut sitä kuinka nämä siniset kukat muodostivat kauniisti kirjoitetun nimen haudalla. En ollut saada pitkiin aikoihin poistetuksi lapsellista pelkoani, että muka tuo tuntematon hyväntekijäni olisi pakana tai velho; mutta sitte kun muistin, kuinka hyvä hän oli ja niin surullinen, en...

-- Iltaa, onko se Katri, kuului vieras ääni kuusen takaa.

Kalle irroitti säikähtyneenä Katrin käden omastaan. Hän hämmästyi, katseensa muuttui vihanilmeiseksi ja hän melkein tuijotti Katriin, joka katsoi suuntaan mistä ääni kuului.

-- On, sai Katri vaivoin sanotuksi. Hänkin hämmästyi.

Samassa oli odottamaton häiritsijä astunut esiin tervehtimään Katria, joka niijasi syvään ja sävähti punaiseksi.

-- Onpa hauska nähdä ystäväni noin terveenä, ja kuinka te olette kasvanut... ja kuinka somaksi laatinut hoitamanne haudan.

-- Herra ei teititteleisi minua.

-- Tuntuu niin somalle olla taas täällä...

-- Hyvästi, änkytti Kalle, jonka kasvoille oli painunut liinan valkea väri. Hyvästi, Katri, minua et enää taida kaivata.

Katri ei tiennyt mitä tehdä.

-- Ahaa, sanoi outo... täällähän on... hm! -- Hän oli huomannut lemmikin Kallen napinlävessä. -- Oh, ei mitään kiirettä, ystäväni -- ja hän hymyili -- onko asiat niin?

Katrin poskilla puna kasvoi ja Kalle seisahtui kuulemaan, mitä tuolla vielä olisi sanomista.

-- Katriina! Katriina! huusi herra.

Ja puiden välistä läheni kaunis nainen, arviolta noin 20 vuoden ikäinen, kiireestä kantapäähän mustaan puettu, niin kaunis, että Kalle -- niinkuin hän itse sittemmin kertoi -- luuli häntä mustaksi enkeliksi.

-- Kas tässä, Katriina on siskosi hauta.

Mustaan puettu nainen laski vahvan mustan harson silmilleen, etteivät ympärillä olijat näkisi hänen kyyneleitään.

-- Ketti...! oli ainoa sana, minkä tuo polvistunut nainen sai sanotuksi, mutta tuo sana tuli niin sisältörikkaana. Siinä oli kaipausta niin katkeraa kuin voi tuntea rakastanut sisar, anteeksi anovaa, rukoilevaa... sointu sellainen kuin äänessä sen, jonka jalo sydän myöntää tuntevansa omistaneensa jotakin hänelle kuulumatonta ja kuitenkin rakasta, joka ei ole oikein varma itsestään, onko tehnyt hyvin tai pahoin, oikein tai väärin.

Katri oli itsetietämättään ristinyt kätensä, outo herra samoin. Kalle ei vieläkään ollut mistään selvillä, hän vaan katsoi.

Herra kuiskasi jotakin Katrin korvaan ja melkein väkisin veti Katri Kallen mukanansa pois haudalta.

-- Jos tästä jotakin ymmärrän, lupaan sorvata sormeni tuumaa lyhemmiksi, mutisi hän mennessään. Kauvan oli nainen kumarruksissaan eikä herra näyttänyt tahtovan häiritä häntä. Ilme hänen silmissään oli surevan.

-- Niin, rakkaani, sanoi hän vihdoin kun nainen kohotti hiukan päätään, nyt voit sanoa, mitä tunnet.

-- Minusta tuntuu kuin Ketti tuolla ylhäällä hyväksyisi ja ikäänkuin uskoisi sinut minulle; tarvitsethan sinäkin lohduttajaa ja...

-- Kenen Ketti siksi mieluummin soisi kuin sinut.

-- Muistathan sinä vielä Kettiä?

-- Niinkuin meille kumpaisellekin kallista, rakasta ystävää.

-- Niin... kumpaisellekin kallista... rakasta ystävää.

Ja laskeva kesäillan aurinko väritteli vesihelmiä Ketin haudalla. Ne olivat sekaisin kuin ilon ja kaihon kyynelet ja moniväriset kuin noiden neljän, kuolleiden kartanolla elämään yhdistyneiden onnellisten vastaiset vaiheet. Sillä lisättävää on ainoastaan se, että Kallekin vähitellen selkeni hämmennyksistään, kun sai kuulla, että "mustan enkelin" omistaja lunastaisi mökin Katrille ja Kallelle ehdolla, että he vastakin hoitaisivat heille kaikille rakkaaksi käynyttä Ketin hautakumpua.

Luvattomuusko vai rikos?

Muutamana päivänä tapasin erään vanhempia tuttaviani. Hän onnitteli minua erään minulle tapahtuneen iloisen tapahtuman johdosta, ja miten siinä pakistessa puheet kiertyivätkään, kertoi hän tarinan, jonka sanoi omasta elämästään ottaneensa. Hän on vanhapoika ja kokonaan siirtynyt jo elämän touhuista yksinäisyyteen, jonkatähden olisi loukkaus mainita tässä hänen nimensä. Jos ketä hänen tarinansa huvittaa, niin saa sen tästä lukea, kerrottuna hänen omilla sanoillaan.

Välistä sydämen sävelistö soi suruisasti, tekee mieli melkein -- runoilijan tavalla -- sanoa että sydän itkee, aloitti hän. Ei siihen tarvita mitään erityistä tapahtumaa eikä aihetta minkäänlaista. Ainoastaan sekin kuin mennehet muistot yksinäisyyteen päästyä liukuvat ohi sielun silmien, saa jo suruisen mielialan syntymään.

Minustakin tuo tuntui hyvin luonnolliselta, mutta kun hän katkaisi kertomuksensa, pelkäsin, että asia oli hyvin kipeää laatua, varmaankin vanhoja muistoja. Sentähden katsoin häneen vähän kummastellen, kun hän huokasi ja jatkoi:

Nuoruus on täynnä iloa, haaveita, suuria toiveita, täynnä rohkeutta, pyhää intoa hyvään ja jaloon, "lauluja, suloa, rakkautta, sointuja," päivänpaistetta, kevätmieltä niin kevyttä kuin utuinen auer ja ennen kaikkea viatonta tietämättömyyttä ja epäuskoa mihinkään pahaan maailmassa.

Kun minulla ei ollut mitään hänen elämän filosofiaansa vastaan, joutui hän omituisten esipuheittensa jälkeen vihdoinkin itse tarinaan:

Me istumme suuren laineiden syleilemän selän rannalla umpujaan aukovien kukkien keskellä. Kesäisen keskipäivän säteet tanssivat kevyesti selvävetisten vaahdottomien laineiden laella, tuuli tuo mukanaan metsän tuoretta tuoksua, ja kaikki tuntuu niin keveältä, iloisan huolettomalta ja herttaiselta.

Me olemme usein yhtyneet samalla paikalla lahden pohjukassa nurmella, rannan puhtaan, hienon ja päivänpaisteesta lämpösen hietikon reunassa. Leikkiä olemme siinä laskeneet, pilaa puhuneet, laulaneet, nauraneet, hän itkenytkin, suuttuneet ja leppyneet.

Hän kuopottelee paljaalla puhtaalla jalallaan huolettomasti rannan keltaista santaa, on hiukan nojallaan, pää vasemman käden varassa ja oikealla kädellään edestään nurmea nykkii.

-- Aivanhan sinä nyhdät paljaaksi nurmikon.

-- Tuoss' on sullekin, vastaa hän, heittää silmilleni aika tukon lyhyttä nurmea ja nauraa sitte niin, että hampaat heloittavat huulten välistä.

-- Älähän nyt silmiäni...

-- Mitäpä sinä silmillä... mokomakin... katsothan koko ajan järvelle ikäänkuin maalla ei mitään olisi. Muuten, -- ja hän tuuppasi minua ilvehtien kupeseen -- saat mennä vähän loitommaksi siksi aikaa että saan uida. En ole tänään uinutkaan kuin kerran.

-- Voithan minulta kyllä uida.