Part 9

Osh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen laudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan kertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä ja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli seinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli seinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi äkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin paikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen jälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin verikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään. Hänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui saaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin alituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia isän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta synkkämielisyydestä, -- nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että niiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan mitättömäksi pikkuseikaksi.

"Kiirettä en pidä", virkkoi hän iloisesti, "siksipä en teekään työtä tuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä saaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta. Kaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua, hirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin touhuaja -- kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on mun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta ei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi annettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi meinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle kiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan, että kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta ottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!"

Careyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden todisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia jatkaen: "Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan aina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan maanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja puoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän kyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän tämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti; hän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat ennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa."

Kunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut olla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja vaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian usein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina kerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun nostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: "Jos ei vain laki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun hän nauraa."

No niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa, vaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä vierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey äidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin mieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä kukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.

Gilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja paikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä aloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.

"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä", virkkoi Osh lipsauttaen isoja saksiaan, "niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen. Muurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley oli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran kun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän lasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa tarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti sadetta.'"

"Herra Popham", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa, "noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu valmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän puhellessanne."

"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä se mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida. Niinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin vaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja joku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa teistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'"

"Polkista en tiedä mitään", virkkoi Gilbert.

"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se sukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert", jatkoi herra Popham. "Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne halusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava lattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia -- kaikki tasaista kuin meidän mamman pannukakut, -- eikä missään oksan reikiä. Pistäkää yllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja, ja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse sinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa naisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa alpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa pölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla viljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään kurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää. Missä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on käynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty. -- Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti, tasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka tahansa teistä voi olla James K. Polk!' -- No, nyt kait ruoka-aika jo on käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle ja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää sianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria seisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello löi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'"

Näin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa ja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen. Nuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh Pophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa kiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.

On tässä tyttö onneton. Heijuu heijuu heijuu hei! On tässä tyttö onneton niin onneton kuin ykskään on Heijuu heijuu hei! Heijuu hei!

XVIII.

LORDIEN HUONE.

Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä. Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon. Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.

Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.

"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."

"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.

"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten, jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin, tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."

"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.

"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."

"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."

"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah, kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."

"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli rouva Carey.

"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä, valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.

Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord, oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen, kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.

On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa vavistuksessa isän vuoksi -- sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.

"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."

"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja," vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon käytännöllisempää."

Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta" paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista. "Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän, "niin kenties se ei _päältäpäin_ näyttäisi niin elottomalta! Voi! Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."

"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena. "Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, -- mikset sinäkin voi koettaa sellaista piirtää?"

"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä, kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia, jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."

"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti, ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.

Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä, vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä paljon kuin antoi.

He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan silmäystä taakseen.

Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän, todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään tunteneet mitään eroa -- etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole koskaan -- koskaan -- kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"

Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia, ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa? Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.

XIX.

VANHAA JA UUTTA.

Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten ulkonäköön.

Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista. Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen, mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat. Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel, konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan, oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.

"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma! poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja viisitoista minuuttia."

Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.

Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen, kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa, ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut -- ja Careyn huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita -- olivat päällystetyt halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin viileä, kaunis kukkamaja.