Part 8

"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua! (Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä, voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta; voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa, riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, -- sinun on taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."

"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"

"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat. Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"

Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma, vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella, vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.

Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle: "Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"

"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."

"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.

"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä pitenen, niin äiti lyhenee!"

"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.

"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.

Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana, vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta, vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi, jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.

"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä. "Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona. Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos. Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."

"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.

"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä. Huomasitko kuinka Juliaa _harmitti_, kun äiti sanoi, ettei meidän pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."

"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.

"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän kaipaa isän ohjausta."

"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"

XVI.

POSTILAUKKU.

Kirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel Hamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Hyvä Lem!

Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa, täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän kuinka _kaunis ja herttainen rouva on mielestäni_, ja lapsetkin ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti, mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson, etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä, eikä muuta tällä kertaa,

Vanha koulutoverisi _Bill Harmon_.

J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma. Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta _tokkopa_ häntä rasittaa liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana. Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä sekä hänelle että meille!

_Bill_.

Neiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.

Beulah 27 p. kesäkuuta.

Arvoisa Herra Hamilton!

Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne. Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) -- Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä; ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa, kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet, että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen, ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" -- Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?

Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!" kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan, oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin, niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi, mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista. Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin. Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen. Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)

Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke; se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria, mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle. Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä, mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen: "Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain, mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa. Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni, ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti, sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan, niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää, niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin, koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää loppua.

Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita, mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene, joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta, sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat terveiset lähettää

_Nancy Carey_.

J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta, vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on ensimmäinen liikekirjeeni.

N.C.

XVII.

TUHATTAITURI.

Herra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia heinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia varastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle suurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja kaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta, että Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman nerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin kaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti liikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä sievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa, missä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat katselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti tuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se aikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria rullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet siitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen vuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on aina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan, joten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.

Muuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei milloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen menestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä tämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän kuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia kiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat rikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan pysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin hänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan suostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella mielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka julisti hänet "sivistymättömäksi" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen häntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat "nähny" ja "tehny". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet puutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien mieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla taivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti Nancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta naamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi siitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä toimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian jalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja siivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi näkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.

"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!" huudahti Julia kiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi. "Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden naisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan ikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä."

"Etpä voisikaan", sanoi Nancy lyhyesti, "sillä teen mieluummin parannuksen kuin sallin sen tapahtua! -- Kenties sanoin liian paljon, Julia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun hän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä on tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän tyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin kuningas."

"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi olla onnellinen siellä", intti Julia.

Herra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä häpeään. "Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme tulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin murjottaen -- mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää ja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin tässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima sorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja rupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä kokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt, äkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon. 'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän puustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin paremmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei käynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas, 'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta tällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi jo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan vain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä riivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen."

Osh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa kaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne mitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä, jos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat puhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä mies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän paperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden väliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku, juttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa ja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut haltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen liisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.