Part 6

Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille. Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja toivomuksia -- niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta. Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat", sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä iltana."

"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"

"Minähän se olen!" sanoi Bill.

"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset. Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä, mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert, avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin ystävällisiä ihmisiä täällä."

"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä, kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne seisoivat siinä Nancyn katseltavina.

"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi silmiään.

"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!" sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille uskottomia? -- Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei minulla koskaan ennen ole ollut. -- Beulah on niin kaukana Buffalosta, ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te arvelette?"

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä, kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä, Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä -- se ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle tietä!"

He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä. Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien kuluessa jokin _hyvin epämieluisa_ tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan sen jälleen alas.

Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä. "_Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä_!"

Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua, niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi toiseen puoliskoon, poika toiseen -- erittäin tervetullut tapaus pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.

"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu. Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin. Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään ole tarpeeksi!"

Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.

"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly --"

"Sanotaan mitä?"

"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"

"Niin on."

"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"

"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi! Sulje vajan ovi huolellisesti! -- Oletko ymmärtänyt?"

"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"

XII.

ANN-SERKKU.

Carey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten kun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut saada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista. Mutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva Ferguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan paljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita epämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein kaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla pienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.

Mutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat kehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön Beulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet tulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei sietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin valmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia, appelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi ateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden illallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan niin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana syntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.

"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne kahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne pannaan ja pidätte kielenne kurissa", kuului kiukustuneen rouva Buckin uhkavaatimus. "Ruokaa minä teille annan", hän jatkoi kiihkeästi, "sillä minun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia ihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla."

No niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään puolestaan tahtonut kuulla enempiä "sättimisiä"; ja niin ravintolan emäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei halunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä kiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja sivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että hänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä tutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi niin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.

Gilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi siellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan arvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan pelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä päähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua Gilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän kahdenkeskistä hilpeyttänsä.

"Nyt on kaikki keinot koetettu", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan. "Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?"

Ja kyllä se todella _toimikin_ sen sijasta, että olisi ollut aivan alallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan, kun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja Ann-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä koko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse pudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti ei ikinä toipuisi.

"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota osoitat hänelle, Margaret", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä tiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, "ja vaikka hän tulisi vanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on syntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava työaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen ikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään alallaan."

Koko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia parannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista Gilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta rikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen tielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän ei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa tarkempaa selkoa asiasta.

Carey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt siinä mitään vahvistusta pelkoonsa.

"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa", sanoi poika. "Niin häijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle, vaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö sattuisi pieni yllätys."

Ann-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin suostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti parempana maata lattialla kahdella patjalla. "Mukava ei sellainen vuode tietenkään ole", sanoi hän happamesti, "mutta silloin ei ainakaan henkeni joudu vaaraan."

Seuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku pelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä riitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva suoriutumaan siitä yksinänsä.

Hän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut keittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että kaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava eikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa. Julialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen ruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että muiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli kostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia lähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja muutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.

Sitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi kylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi heidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy puolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan etäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja vei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:

Hän sätti meitä hirmuisesti, Hän sätti minkä kieli kesti. Hän sätti itsensä uuvuksiin. Hän sätti, ja kuinka me naurettiin! Hän sätti meidät hikeen ja huoleen, Hän sätti meitä päivän ja puolen. Hän sätti, jo uupui muistikin, Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.

"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu", sanoi Nancy tullen keittiöön Kathleenia auttamaan. "Kas niin, läksipä viimeinkin!"

'Nyt koko mailma hymyy, Vain Julia vaivaks' on.'

lausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.

"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy," nuhteli Kathleen, "äiti ei pitäisi siitä."

"Sen tiedän," myönsi Nancy katuvaisena. "Minä olen ollut niin paatunut aina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta. En tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian punaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja. Minä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä ja Julia on ainoa ristimme!"

Onpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa! Olisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä. Ilma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli puutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni veti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi ketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli helpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää kodilta Juliasta huolimatta.

Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen. Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen, päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa, ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."

"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta saisin ne itse uudistamaan itsensä!"

Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa. Mutta Carey-äiti naurahti.

"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada elollisia olentoja itse luomaan itsensä."

"Saattaa ihmisolennot -- lapset -- itse luomaan itsensä," mietti Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"

Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa. Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen, syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan, mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa, ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.

"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa, "mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa surkeata kekseliäisyyden puutetta."

Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa huoneeseen kädessään paperiliuskanen.

Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele," sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"

"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma, jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"

"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia! Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä itsessämme."

"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä katselemme," vastasi hänen äitinsä.

"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."

Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: "_Nyt älköön sinun nimesi enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa_."

"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä tahi ajatella meitä; -- eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"

Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty, vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.

XIII.

LIIAN TÄYDELLINEN.

Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei ollut muuta huolta kuin että hän oli -- ja oli aina ollut -- liian täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa, niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria, kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään suurta suorittamaan.

Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina: "sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä, mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen, ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin vakiintunut kehityksessään -- kova, luotettava, luja. Hänellä oli suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; -- luonteenpiirre, joka oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan tottui Kathleenkin samaan huutoon.

"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.

"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.

"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun tietää, ettei hän sitä hyväksy."

"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä -- en Julian rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty tomusta. Hän on tehty -- odotahan -- kuoritusta maidosta, korpuista (veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, -- juuri sen verran, että siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."