Part 5

Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä. Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.

"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.

"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."

"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään paperiin?"

"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa", hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."

"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."

"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."

* * * * *

Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava. Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt, kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.

Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa. "Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla tuhlaavainen -- amiraalin kustannuksella."

Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.

"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä, kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen lukiessaan ääneen: --

"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen suorittanut asiani."

Gilbert.

"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn talo nyt ja aina!"

"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.

"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi Keltainen talo ilman Peteriä?"

"Miksi Gilbert puhuu omasta _lipustaan_," sanoi Nancy arvostelevasti kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään hänen lippunsa -- meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"

Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi Gilbertin ylvästelyä.

X.

CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.

Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin, ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla vuodessa.

Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken, ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.

Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin muutamien viikkojen luvut.

Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown, vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?" Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa. Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan: villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä, ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.

Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin, kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin. Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin _Merriweatherin perhe_, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti pitänyt _Merriweatherin perheestä_ ja sanoi sen olevan parhaimman kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän (Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi, ja sitten hän repien _Merriweatherin perheen_ palasiksi, pisti sen keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja etupäässä uskollisen palvelijattaren -- "jos milloinkaan kirjoitan kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla valeita; -- mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen. Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi suunnattomasti perheen silmissä.

Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän olisi ollut vielä elossa.

Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.

"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä," kiusotteli Kitty.

"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."

"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."

"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"

"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin suostumusta."

"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista, hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"

Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin, Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan- ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.

Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"

Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta, lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."

Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa, sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan. Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.

"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"

"Tiedän."

"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, -- silloin minä ja sinä tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan, ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."

"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen, vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.

"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu ja sattuva _on_, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän tehtävämme!"

"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa Peteriä nukuksiin."

"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"

"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.

Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän (hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja, sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain. Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla. Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.

Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua -- päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen, sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään, ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä. Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut jännittävän odotuksen riemua.

Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä heti paikalla tekikin.

"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi pääpakkaaja rouva Careylle.

"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."

"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään särkymään", vastasi pakkaaja.

Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."

James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa", yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja, kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.

Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten sisältää?"

"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins. "Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"

"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten maasta hävinneet.

XI.

HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.

Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti, eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen luonaan."

"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt -- sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki yhteensä."

"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."

"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä, joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut kuinka itsekäs hän on!"

"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi kertaa!"

"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja miellyttävä poika."

"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."

Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä, aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin, ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin sitä äänekkäin eläköön-huudoin.

Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja ja laatikoita.

Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.

"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen, jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä talossa syötyä tänä iltana?"

"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti paikalla tuttavaksi.

"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas, sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.

"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!" nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.

Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.

Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta, sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.

"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."

Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina, voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen! Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.