Part 4

"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä -- hikinen, tuskaantunut nuori mies -- ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.

"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin, suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan. Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun matkustan tärkeissä asioissa."

Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.

"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa. Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown! Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan, on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon. Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi, saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."

(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa -- sen jokainen tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)

"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja tahdotko tulla omakseni ellet ole?"

"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti. 'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta. Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa talossa eli Beulahin linnassa."

"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää muut kuin nuoremmat veljet'."

"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, "_ja Peter on hänen nimensä_."

Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä hetkeä varten!

Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."

(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)

"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"

"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja muita kultarahoja, oikein ruukuttain."

(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen _deus ex machina_.)

"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."

"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa nuorukainen kohteliaasti.

"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä, "mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."

"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni. Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle, hän, tuo kultakutrinen?"

"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.

"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"

"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon!"

"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"

"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"

"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."

"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla! Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen, "ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen tainnuksissa jalkainne juuressa?"

"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään otsaansa."

"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan muististani!"

"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä milloinkaan täydellä todella ollut omani!"

"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle viitalle.

"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel vastahakoisesti.

"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia. Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea nuorukainen."

"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää luvata."

"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille! -- Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"

"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! -- Voi, jospa siinä olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen keksijää eikä toteuttajaa."

"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."

"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"

"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat juttujasi."

Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi, laulultaan suloäänisempi -- ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!

IX.

GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.

Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan, oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä kunnialla.

Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä _Ben Hurin_, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.

Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi: "Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."

"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi minua tähän junaan!"

"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."

"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä ole kolmen juna?"

"Kolmen juna juuri."

"Minne se sitten menee?"

"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."

"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."

"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"

"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."

"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan! Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.

"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.

"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White Mountainiin?"

"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."

"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se on White Mountainin juna."

"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."

"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"

"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä herrasmies matkustaa!"

(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)

Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti, sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä olisi neuvoa kysytty.

Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja todella kaikki saapuvilla olevat -- se on jokainen, joka sattui olemaan oikeassa junassa -- katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.

"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti. "Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole mikään puolustus."

Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"

"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! -- Olette joutunut väärään junaan, poikaseni!"

Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.

"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on _mahdotonta_; piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."

"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen, jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä -- taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"

"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert. "Greentowniin minä tahdon mennä."

"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä -- kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."

Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.

"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi konduktöörin jälkeen.

"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän tietää, on ollut kauan virassa!"

Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa, sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä erehdyksestä.

Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen hotelliin, _Mansion Houseen_, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen tarkastelun alaiseksi.

Keltainen talo -- tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua -- olikin ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar, joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari. Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi. Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.

"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon, ettei niissä voi pitää mitään elukoita."

"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.

"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia. Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta -- se tanssi pitää kyllä jalat nopeassa liikkeessä."

"No niin", sanoi Gilbert, "jos te voitte laskea vuokran siksi alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, _luulen_ äitini tuumivan asiaa."

"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.

"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"

"_Vai muuttaa tänne asumaan_?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä, eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään, että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä suojista, en minä --"

"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo, että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat ansaitsemaan jotain."

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin mielellään auttaa häntä tavallaan.

"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet mieltymään asiaan."

"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin on maksettava veronsa, -- pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja ovat yhtä kaikki -- ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin, vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain parhaiten sopii?"