Part 3

Nancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä perheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert sai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään muuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui niin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli ihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin taitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren sotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan minkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin sai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun lattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen keskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti kaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena tuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin vajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.

"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru", sanoi äiti.

"Kyllä sinä panet", myhäili Peter.

"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter."

"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami."

"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."

Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.

"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi ja pulikkasi."

"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti suunnaten kulkunsa ovea kohti.

"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä rauhallisesti parsien.

Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.

"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa -- kaksi hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet, valkoiset hampaat ja suloisen äänen.

Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"

"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein iso pikkunen poika!"

"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"

"Minun on ikävä Joannaa!" karjui Peter pienen härän äänellä.

"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen täytyi lähteä meiltä."

Verkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja hän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen kolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta tuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen rauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.

"Mainiota!" huomautti Carey-äiti. "Joanna ei olisi voinut tehdä sitä paremmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa." Peter kuuli selvästi sanat "ensi kerralla" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden tuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.

Toinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin siistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä auttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter oli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän pantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä pesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia sekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin ihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen luokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona Joannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta, väriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka olivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä ollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat sekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan, kuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista, mustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista marjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta, hillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat vain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja sielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa kostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei ollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina halusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva tuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.

Kun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja siistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän ilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta läkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä aikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja sen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi samana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä olevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin neuvoin.

Vaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että Nancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että hänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi oli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan kuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen seutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta koetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.

Rouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei kuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla hänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa, voimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan. Oli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen löytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva. Julia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä kodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa vierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen vanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista. Tällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä nimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet kaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet naimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen maailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli vallannut näyttämön.

"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille", huudahti Kathleen. "Vielä yksi kuukausi rauha maassa!"

"On kyllä", vastasi Nancy, "mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi, hemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii kultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen huuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat."

"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti. "Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen Gladyksen seuraksi."

"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet 'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka hänet ottaisi varsin lapsekseen."

Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.

"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."

"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä. "Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."

"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen", pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen -- "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi, että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."

"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."

"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta, monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?" (Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)

"Muistan."

"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"

"Muistan."

"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa, sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen: 'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"

"Muistan."

"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"

"Muistan."

"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"

"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että voisin koskaan mitään unohtaa?"

"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta tällaista asiaa muistettavana."

"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"

"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme asumaan siihen rakkaaseen taloon!"

"Nancy! Miksikä?"

"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin -- ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly edelleen Westoverissa."

"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen hullunkurinen pikku nimi -- Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain sentapaista?"

"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin siihen paikkaan."

"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia, ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän kuin tynnyrinala."

"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."

"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen kyljessä olevan pengermän nurkkaan."

"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."

"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen, hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain. Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."

"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana ollessaan."

"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei paljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet käsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan enkä voi muistaa hänen nimeänsä."

"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt rakas Amimme auttamassa meitä."

"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon! Meidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin oudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata nyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä odotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää meidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen maata; -- se on hyvä enne!"

"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja rakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää, enemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi", vastasi Nancy suudellen äitiään yöhyväisiksi.

VII.

"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."

Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi, miellyttäviksi ihmisolennoiksi -- omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan -- niin hän arveli elämänsä päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa", hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä, murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä, että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."

Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.

Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"

Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.

"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen. Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."

"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.

"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.

Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte, uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa kaiken päivää.

Tom odotti -- kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten pienokaiselle, -- Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa, mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa, suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa, leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty sanonut.)

Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen. Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria, mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.

Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää, mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa, missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia, sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.

Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen "Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.

Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein, että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun, koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni että sinut kunnes tulet mieheksi -- tahi vielä senkin jälkeen vaikka kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"

Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella. Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa, hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.

Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan, lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan. Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.

"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei omistaja suostu vuokraamaan taloa _sinulle_, niin näytä hänelle perheen muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea, olipa se mikä oli!"

He seurasivat häntä katseillaan -- Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin silmin -- kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa -- siinä varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."

VIII.

BEULAHIN LINNAN RITARI.

Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.

"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy. "Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"

Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.

"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi lähtenyt veljensä sijasta?"

"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno- ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."