Part 2

Nuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä valtiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen huomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen ihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää rynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna toi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä päivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin, että pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä läpäisisi taudin. "Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa olisimme siellä äitiä auttamassa!" nyyhkytti Nancy.

Eräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: "Minun luuloni on, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä Newburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä talossa, kun lapset saavat tietää." Ja Joanna sanoi: "Häpeähän toki, tahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!" Jolloin Ellen nolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.

Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä, joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin Ann-serkku -- Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan -- tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.

Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen. Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea) oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa. Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä, turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin kierrettyinä.

Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa. "Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö sentään usko teissä olevan terästä sen verran -- kaikissa kolmessa -- että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa, olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."

Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt osan itsestään jonnekin -- hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan. "Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta", virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."

Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani! minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä, johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata sinuun, sinä olet liian nuori -- mutta minun täytyy vain hiukan, nyt alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"

"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat muuttuneet ja niin oli Nancykin.

"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen polvellaan.

"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.

"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."

"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä ja sinä sen tyhjän jälkeen."

Amiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli hänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan. Hän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle täplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin siveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut mitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa ja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet. Hän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan Carey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin, hyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma lähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri tuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan tarkoitusperiä tässä maailmassa.

V.

MITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?

Puhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään monta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on neliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja monia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain harvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen perhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja rakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin puolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas lujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi on parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on ainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille vielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä ei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi, kolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu naurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia, mutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä kuitenkaan tule liikaa.)

Careyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja sopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet muodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi isä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat toisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta luetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta estävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin pahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli lähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan maahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa perhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat niin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla, missä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän poistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan työhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä eloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies luulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy, ja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa seurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa kohtaan -- oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä rouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä puhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan haihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen arvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää hänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen, kas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.

Helpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua, sillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön, erottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet palvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa, mutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna itki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi sellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut toimeenjääminen ilman korvausta.

Kapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan viisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme kuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti viisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen entisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa. Mutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka alkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen ja odottamattoman käänteen.

Henkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita varten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä neljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten rahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin eläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä, kapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta dollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja Allan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu vielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä. Amiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin ollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle taloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia potevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey olisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi ajan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen vuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin Gilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään lahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut rahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina ei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi ansiotyötäkin.

Rouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen vanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli liian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt kaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut ensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara välttämättömyyden saavissa.

Eräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa ympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn nuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja neuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia, velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä saatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti murtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon vuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä jaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi, (eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei kukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla ollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset laskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä lukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta häntä luokseen. "Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime hädässään", kirjoitti herra Manson, "sillä hänen mieltänsä apeutti jo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen vastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli, ja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua ja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli, että hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla pohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama vakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron teille, hyvä rouva Carey", jatkoi kirjoittaja, "tämän vain saadakseni teiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne riitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä? Itse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä. Tietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn moninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä rahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon."

Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.

"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy olevan valitsemisen varaa."

"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan -- oikein perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.

"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä -- Tule sisään!" huudahti hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"

"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.

"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu", vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"

Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.

"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa", jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin minun myöntymystäni."

"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen, teeskentelevä, pieni riikin--" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, -- "riikinkukko, mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä. Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan ja tyydymme itse luihin. _Hän_ ei tule koskaan sanomaan: '_En tahdo ryöstää teiltä!_ kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."

Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.

"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty," huomautti Gilbert.

"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee -- kaikessa! Nyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei voi pudota lattiaa alemmaksi."

"Voi poloista Kathleenia!" huudahti Gilbert. "No niin, äiti, sinä olet aina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden lisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään ole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen oppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi."

Sydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen. Gilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada sen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai kasvaa liian vahvaksi.

"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert," virkahti hän.

"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin poika."

"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa" vastasi hänen äitinsä, "äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni Careyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman tytön hyväksi -- tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena oli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan isätönkin, ainakin joksikin ajaksi?"

Gilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. "Olkoon sitten", sanoi hän, "en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt myöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin, ettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole viidellekään tarpeeksi."

"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly", hymähti hänen äitinsä. "Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka johdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin painavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on hänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen vastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa."

"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut", kuului nyt Kathleenin suusta.

"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey painokkaasti.

"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. _Pidätkö_ sinä Julia Careystä?" kysäisi Nancy.

Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän, "on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."

"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta, makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta. Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole menevä Gladys Fergusonille."

"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." --

"Sun siskosarjaas, tyttöni, paljonko lieneekään?" "On seitsemän", hän vastasi, mua katsoi ihmeissään.

"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: --

"He keitä ovat? Kerro siis, mun pieni tyttöni." "On meitä äidin kanssa viis ja Gladys ja Julie!"

Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?

"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.

"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta", sanoi Peter. On kylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan olemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta oli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä olla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli ainakin Carey-äidin vakaumus.

VI.

NANCYN TUUMA.

Nancyn päässä puhkesi alati koko joukko uusia tuumia. Tavallisesti ne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties useinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy se keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin talon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja pää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja koko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli sekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli oltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi hänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia vierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat jo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy oli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta kolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.

"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan miellyttää _vähemmän_, siinä se", päätti hän "Minä en aio yksin kantaa marttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan teidänkin nuoria kasvojanne."