Part 17

"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä, jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan; en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"

Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.

"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken ääneti oltuaan.

"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä. "Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun olla rauhassa."

"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"

"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."

"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua täällä -- sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"

"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva rikkain mies paratiisissa."

Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin lähtevään laivaan."

"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"

"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."

"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.

"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo, on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua haluttaa."

Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen kanssaan.

"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että olin vähällä suudella sinua -- mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän hymähtäen seisoessaan veräjällä.

"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän kuin kenenkään muun!"

Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa. Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi hänen sydämensä -- elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään olevan -- ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.

XXXII.

USKALIAITA YRITYKSIÄ.

Vähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri noina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet, niin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi jo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun tuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon kuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden liikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana Carey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi säkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: --

Ja rauta-aidat ristikot ja esteet toivehemme, kas uskalluksen ovina ne aukee sielullemme.

He lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä kirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä kehyspuuhun.

* * * * *

Olive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta. Hän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: "Isä, eilen täytin seitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä päivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava viisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman verran tultuaan siihen ikään."

"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen päivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle", vastasi hänen isänsä.

"En ollut oikein varma siitä!" vastasi Olive. "Sinä et ole koskaan muistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?"

"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten päivämäärien mielessä pitäminen", vastasi hänen isänsä. "Sen sinä hyvin tiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta olen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa Cyrilille ja sinulle."

"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua puhuttelemaan", virkkoi Olive. "Juuri siksi että viime aikoina olet osoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan kanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon kieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon mennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä tuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni."

"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan omin päin; se on kerrassaan mahdotonta."

"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin Charlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet muiden."

"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin mielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen useasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen saanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja Cyrilin kasvatusta."

"Saanko siis mennä?"

"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on. Parin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä Etelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet päättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä rouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani."

"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään Etelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi kuin olet aina ollut!" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki työhuoneen oven.

"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää luonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!" mietti Henry Lord itsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti hyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen itsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo saatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin asiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon ja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta kukoistamaan.

Nancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen. Kirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa unen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla kaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain toiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu kirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen varalta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien sydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.

Siinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri enemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran enemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän oli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi ja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa valkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly! Voimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!

Kathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin odottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa poimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin painettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja ensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä asiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä jotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja. Osoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston päättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle viidelle perheelle lähiseudulle.

KESÄKURSSIT.

Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta neljään päivittäin

Hamiltonin vajassa.

Opettajat ja opintoaineet:

Neiti Kathleen Carey Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p. Neiti Julia Carey Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p. Rouva Peter Carey Soitantoa. Laulua 3 i.p. Neiti Nancy Carey Ainekirjoitusta 4 i.p. Herra Gilbert Carey Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello neljästä viiteen perjantaisin.

Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.

Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.

Tällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt uskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän oli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen tuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran, jotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon ja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan Amerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että hän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän palaisi kotiin jouluksi. ("Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut joulukuusta" hän lisäsi, "ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta tavasta!")

Texasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset näyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti olevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä avustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.

"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä kotona joka toinen tai kolmas vuosi", mietti hän. "No niin, ehkäpä minun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki paitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun voinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden Careyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan palaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan taloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä siellä, niin että yhdentekevä."

Peter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee kumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme tusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan äidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut hänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin, naarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.

XXXIII.

HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.

Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä vihanneksia.

"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä, että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin. Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja hänessäkin!"

Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään, ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi kaksi kuoppasta hänen poskilleen.

Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"

"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte, ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu, kauniisti tänä aamuna!"

"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"

"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa, että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."

Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja keittiön vesipumppuun asti.

"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria! Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"

"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän; mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu väliin."

"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."

"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen; tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen. Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt iltapäivänsä siellä."

Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti; ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana, mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi! Lennä!"

Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut liikemiesuransa".

"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."

Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset, sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.

"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."

Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.

Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.

"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan -- se tulee kaukaa -- Kiinasta asti?"

"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän hän tunne meitä."

"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.

"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani, jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:

"Kiinan Keltaiselta Vaaralta Beulahin Keltaiselle Talolle Tervehdys!"

Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne, että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran kirjeessäni amiraalille."

"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana, sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta epäilen sitä."

"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.

Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti, että kaikki rupesivat nauramaan.

"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."

"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan kuin hänen tyttärensä.

"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."

Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut häntä.

"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne tietysti myös?"

"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet palaavansa yhdessä _Beduinissa_, jos se vain käy päinsä."

"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi olette jo huomannutkin."

"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa. Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini, kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa, ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen, hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla mukana näissä kursseissa."

"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi", huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää tanssiaisilla _vajassa_ tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"

Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.