Part 16

"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta konsulilta."

"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert, jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.

"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!" lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen, mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."

"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.

Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen kahdellakymmenellä.

"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.

"Oletteko molemmat siinä?"

"Olemme."

"Koko päivänkö?"

Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.

"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."

"Tarvitaanko siihen minuakin?"

"Vain hiukan."

"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."

"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun, joka on vain aivan nuorille suotu.

Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku kopistelevan lunta jaloistaan.

"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa ilmassa tulee -- vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra Thurstonhan siellä on!"

Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa päästessään.

"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa, rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä iltana teitä kiittämään."

"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"

"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."

"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.

"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"

"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut. Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."

"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.

"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin kärsimätön kuoro.

"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi", sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"

Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona, joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien, opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.

Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla, joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa. Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla -- se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta, lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.

"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut, Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös, on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja käyt nukkumaan aikaisin."

"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi hän rouva Careyltä.

"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.

"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."

He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät kotiin.

Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa. Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle, kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan korttiin -- "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."

Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan kiitollisuuttansa.

Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen äärestä.

"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen vastahakoista keruubia kädestä. "'_Hoc opus, hic labor est_', herra Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa. Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä pyydetä."

Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"

"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea 'Herää -- jo -- poikaseni -- päivällä -- ei -- nukuta, -- jo -- on -- kaste -- kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, -- enkö osaakin, mami?"

"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."

Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas. Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat muutkin sen näkemään."

Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta, joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi, kukoisti hänessä päivä päivältä.

Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi mietteisiin vaipuneena.

"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."

"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään minkä kykenevät. Koko liudassa -- vaikka heitä on kuusikymmentä -- ei ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"

"_Tibi splendet focus_!" lausui rouva Carey viitaten Oliven kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.

"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"

"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon muutakin äidittömille pojille?"

"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa, saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni, jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"

Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin, joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle; kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen, koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen kosketuksen tuottamasta kunniasta.

Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!

XXXI.

PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.

Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa, tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma, sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin, veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta sykähteli ja huokaili ja värähteli.

Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja säät vakiintuneet.

Koko maa riemun saa, vedet soi, ilakoi. Ja joutuessa toukokuun saa luodut kaikki lauleluun.

Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa" käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain harjalta, ja kävelyretket havumetsissä -- tokko paratiisissakaan oli mitään tämän vertaista?

Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.

"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut, varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen, että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."

Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko minun lähdettävä sitä noutamaan?"

Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä, mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana; tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä työnnetty takaisin.

Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.

Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen puolestaan, menemmekö?"

"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä, Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti käännyttää hänet?"

"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia, mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan! Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"

"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä. Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."

"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."

Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi, joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot mielenliikutuksesta värähtelevän.

Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme, kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."

"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."

"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."

Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat, karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon olla Carey-äidin linnunpoikanen."

Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan nyyhkytti hän pyyntönsä.

"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."

Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.

"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"

Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita, musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn vaatevarastossa.

Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella happamuudellaan -- hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.

"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat sanat."

"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."

"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen, ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan kiitollisuussuhteeseen sinuun."

"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick. "Osoittavatko tekoni paheksumista?"

"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."

"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."

"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."

"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"

"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille niin paljon -- paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa, niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."