Part 15

Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija oli.

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."

Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin selvästi kuulla joka sana.

Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja Cyriliä?"

"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.

XXIX.

KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'

Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.

Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä. Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä. Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla. Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea. Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä, toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä sylissään "_Iloinen aapinen_", josta hän totisena ja tarkkaavaisena ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä, huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista, perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa. Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa, mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.

Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle, vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa, sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön. Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä, valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi, joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia, jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! --

Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää, sen työ ja huone kaunihilta näyttää.

Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.

Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-, uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä sylestä maksettiin -- kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen. Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.

Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."

Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen, että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin säteitään yli koko harmaan kylän.

"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni, mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."

"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi työtä tuollaisille ihmisille."

"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."

"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham, "niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan, omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta takaperin."

"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.

"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan, ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."

"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin. Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian, se Thurston."

"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."

"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"

"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa, ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös, olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin, professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä, purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä, jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan. Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee minulla olemaan riivatun paljon työtä'."

"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."

"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"

"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä -- ei minusta ollut neuvojaksi -- mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli siellä opettajana!"

XXX.

KOTISOPPI.

Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku, rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia, ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa, mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti kuin takkavalkean ääressä.

Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa. Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui kieltävänsä siltä kodin turvan.

"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt arvelet?"

"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."

Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.

"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet; vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"

Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.

"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"

"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme paljon halkoja ja öljyä!"

"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo, että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria niitystämme."

"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa. Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."

"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako hän Gilly?"

"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle kajahtavalla äänenpainolla.

"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja --"

Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.

"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan, jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan -- lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä, mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi, ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja pääomaa!"

"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.

"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut, etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki, kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha kirjoittamaan muistelmiani."

"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.