Part 14

Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi hän.

"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"

"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme. Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."

"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja lahjakkaita lapsia."

"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on peräti huonot yleistiedot."

"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"

"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella, sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen välittävänkään soitosta."

"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee pääsemään hyvin pitkälle."

"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien suosija."

"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; -- mutta nyt en saa kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne. Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää, saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"

"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne tuskin sietää lisäystä."

"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.

"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"

Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten. Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.

"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa, mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."

"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.) "Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."

"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin hämmästystä.

"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"

"_Minkä_ erikoisalan?"

Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?

"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko mahdotonta, että eläintieteellinen työnne -- ajatuksenne, vuosikausia kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön tutkiminen -- olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen tänäpäivänä minulle."

He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.

Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on varsin ansiokkaasti suoritettu."

"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven lahjakkaisuutta."

Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.

"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"

"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti -- siinä kaikki! Hyvää yötä."

XXVII.

TUPAANTULIAISET.

Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.

Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu, ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli juuri tulossa.

"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."

"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."

"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."

Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko oltava vaiti vai sanottava Amen.

"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.

"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."

Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi, sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja orvokkeja ajatuksien merkiksi."

Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten kirjoitettuja säkeitä:

'Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua! Ken tässä kättä kohottaa, Hän suuren taikavoiman saa, Hän lämpöä viepi viluisille Ja hohdetta ulkona seisoville. He käyvät lieden äärehen Toivoen, kaivaten, Ylemmäksi pyrkien. Tää liekki ketä lämmittää Ja viihdyttää Hän milloinkaan ei yksin jää. Ja kellä koti kolkko on Ja liesi köyhä, loistoton, Hän tähän lämpöön tulkohon! Pala, tuli, pala! Liekki, leiskua!'

Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta Horatiuksestaan sopivan säkeen: _Tibi splendet focus_ (Sinulle kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle, kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.

"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle", sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja, oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen: "Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan, Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia, joita hän eniten rakasti."

Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: "_Mater Cara_". Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.

"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta ja läsnäolevasta."

Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat päätänsä lausuen kuorossa: "_Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa, ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi, siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen_."

Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas ruokasaliin.

"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen, mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.

"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi olla hauskaa ilman herra Pophamia."

Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.

Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.

"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää, että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"

"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa uhrasitte meidän hyväksemme."

"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille, ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat olla kiitolliset!"

"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja minä olen nälkäinen kuin susi."

Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä, puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa, vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu, lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua, lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.

Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.

Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti) pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu nuotti sattui hänen korviinsa.

Taas korjuunaika hymyää, Sen antimet on armiaat. Ja Luonnon työtä tervehtää Syyslaulut, virret voitokkaat.

Me nukumme, maa kasvuss' on Ja täyttyy tähkä kultainen. Me valitsemme pimennon. Vaan päivä paistaa eellehen.

Oi ihme, uusi joka syys. Oi lahjat päivän, sadesään! Tää armon yltäkylläisyys Saa kylmyytemme häpeään.

XXVIII.

'TIBI SPLENDET FOCUS'.

Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli professori Henry Lord.

Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään, sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun osuivat olemaan kahden pöydässä.

Hän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei tavannut ketään keittiössä.

"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."

Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä. Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat puut melkein alastomat.

"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki, nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia tupaantuliaisia."

Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä paitsi ollut lähettyvillä.

Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:

'Taas korjuunaika hymyää Sen antimet on armiaat.'

Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa koristeensa.

Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo tummatukkainen tyttö hänen vieressään -- hänen oma Olive-tyttönsä, käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät, surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan. Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.

Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa, joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia, ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.

Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle. Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon hukkaan kesteistä.

"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.

Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".

"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord, filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä; odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset kotiin."

Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta kynttilän valoa.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää, ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka oli asuttu.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin kahden. Kenties --

"_Sinulle kotiliesi loimuaa_."

Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle. Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.