Part 13

"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"

"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä uudelleen tutkia.

"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran, mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."

"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei hiiskuta sanaakaan."

"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"

"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella, siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"

Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni", sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."

Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty etunenässä.

"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle -- onko sinulla mitään sitä vastaan?"

"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä uutisia teille kerrottavana!"

"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin säilykepurkki tahi muuta hyvää?"

"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane rummut pärisemään ja niin edespäin."

"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.

"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.

"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."

Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli saavuttanut suurta mainetta.

"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista", mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin. "Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"

Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja, englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä, pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi, hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.' Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan, väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; -- luuletko, että se vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"

"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille eduksi."

"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert. "Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja, ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen kokeilunsa keittiöstä vajaan."

Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka. He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä, viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.

"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava kysymys.

"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"

"Juodaan se", kuului varma vastaus.

"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija", -- tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"

XXV.

OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.

Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin. Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta. Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin -- näkivät hänen nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi ollut helppo tyydyttää ja tytöt -- kaikenikäiset -- kulkivat odotuksen jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.

Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla, mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin. Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia ja Cyril lähinnä korkeimmalle.

Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet Nancyn.

Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella. Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista, käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa. Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa. Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.

"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian puolesta."

"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"

"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään, jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä melkein pyörryin ilosta."

"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.

"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja ääneni!"

Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka, vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen, mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.

Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia. Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy, se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja muutteli asioita aivan kuin itsestään -- koristellen kaikkia tehtäviään mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias, hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat, kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.

Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon --

Oi nuori merimies, valkamas luota juurella kallion katsot ja katsot taikurivanhusta, silmissä ihmetys... Säihkettä seuraa!

Suur' oli mestari, armias taika, kun yli laaksojen aamuina suven, kun yli vuorten ja ihmiskasvoin, kun yli kaiken lauluun kutsuen kimmelsi säihke.

Oi nuori merimies, rantahan riennä, kumppanis kutsu, purtesi työnnä, purjehet nosta! Ennenkuin häipyy se äyrähän taakse, lähteös, joudu, Säihkettä seuraa!

Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät pronssinväriset puolikengät ja sukat -- uutuus Beulahissa -- hänen tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen johtolauseeksi.

Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa, edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun valossa.

Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä, vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen. Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.

"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.

"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä. "Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"

"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."

Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen, minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!" huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"

XXVI.

ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.

Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.

Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan käynyt.

"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille. "Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."

Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli kävijöitä.

Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa, kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä kompastuskivenä."

Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua, sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa, muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää varsin kipeästi.

Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan, vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.

"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen hänelle kätensä.

"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua niistä ja sanoi vain:

"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."

"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi. Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät koko joukon toivomisen varaa."

"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita, lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista, niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."

Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."

"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston, nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."

"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta, mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."

"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto, hyvin lempeästi annettuna.)

"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan perheenisän velvollisuuksia."

"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää uteliaisuutta.