Part 12

Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin -- minä sanoin -- voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme nyt kaikki olisi niin köyhiä."

"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.

Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.

"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan, minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi, mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"

Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin nähdä.

"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.

"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on, että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!" (Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)

"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo, ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras talossanne."

Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa, kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa, ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt. Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"

Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten, -- koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut, että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä, sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään onnistunut Carey-poikanen.

"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein sanomaan ja hänen äänensä värähti.

"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.

"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"

"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti! Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei mikään voi minua puolustaa, _ei mikään!_ Minä olen niin häpeissäni, etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka kovasti ylenkatson itseäni?"

Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen minuutin.

"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"

"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin, otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen, pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"

"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."

"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.

Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan" tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan. Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!" Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.

XXIV.

KIRJE SAKSASTA.

Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika. Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin, mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.

Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.

"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"

"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey. "Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."

"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin, sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä sirkukseen."

Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"

"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa. "Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on alati kaikesta hyvää uskova."

"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä", uskalsi rouva Carey virkkaa.

"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! -- elämän-iän kestävä, loppumaton hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa. Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa. Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen --: 'Älä ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä asiassa me ollaan kuitit!"

"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.

"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!' sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!' Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa laululavalle!"

"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".

"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti, mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan heidät aina mukaani."

Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.

"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.

"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham, lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."

"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham, "ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."

"Niin, näettekös, minä itse -- siinä kaikki mitä minulla on heille antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien Nancyä tapaamaan.

"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua. Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon. Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja, niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä kauheimpia iskuja."

Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen -- hiukan pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.

"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!" huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa! Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"

"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."

"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä rauhattomampana.

Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:

_Rakas Nancy neiti_. -- Koska kirjeenne minulle sisälsi pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä. Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä, sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja vuokralainen.

Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi pulpahtavan ystävällisyyden!

Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua, liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä --

"Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."

"Mutta miksi?"

"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"

Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.

Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa, että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja orpona.

"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään olisi isää ja äitiä!"

Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä, joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli ja kuoli.

"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on varmaankin aina ollut vieraskamarina."

Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli niitetty -- ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen tähtensä -- oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja, valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.

"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."

Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille, ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.

"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä, "oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"

"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on. Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin tarkasti mitään selittää hänelle."

Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.

"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.

"Katso; niin hän todellakin sanoo."

"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."

Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat tehneet jo niin paljon?

"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän on herttainen!"

Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle, missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen -- voitteko arvata -- sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka, sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan, olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn yläpuolelle.

"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.

Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä -- se on neljäntenä päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa -- pyytäisin pientä ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra Keltaisesta talosta!

Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.

"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"

"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."

Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.

"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.

"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.

Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin, ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi. Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten, ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään -- ja se oli niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä -- ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.

"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se 'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi! Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy voitonriemuisena.

Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta lähetitte minulle näytteen.

"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna kirjeeseesi?"

"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen arvoinenkin, mami? -- No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten juoksemme kotiin kertomaan muille."

Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan, että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia vallattomia myrskylintuja samoin.

Olen alati, rakas Nancy-neiti,

Teidän _Lemuel Hamilton_.

"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.