Part 11

Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä, ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan. Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä. Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa. Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille; Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan, missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä, joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen; ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta, lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus, keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.

Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.

Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa -- rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo -- mutta sen alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen. Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen, ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto -- onnistunut tahi epäonnistunut -- oleva suurin tapaus heidän elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma! Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa; ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.

Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.

Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!" Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.

XXII.

KUMMINLAHJOJA.

Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu. Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi, niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.

Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin, lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.

Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen kiukustunut ääni.

"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."

Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä, poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.

Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.

"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta. Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti yhteenpainunein huulin ja huohottaen.

"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun kirjoitan; -- olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"

Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen kirjan suuresta kirjakaapista.

Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen. Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti -- miksi olet sallinut hänen tulla asumaan kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää sitä, äiti?"

Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti, ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni, ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä katsellen ikkunasta setripuita.

"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve. Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja vie hänelle ruokaa tarjottimella."

"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan; sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä lohduttamaan.

"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä puoleen.

Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy, ellei ehkä minun!"

"Onko tuska poissa?"

"Ihan poissa, rakkaani."

Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril olivat äidittömiä.

Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään. Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli, että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka usein kohdannut sellaisen!

"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis, uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"

Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä hänen seurassaan.

"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille. Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."

Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina. Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus, hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan. Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta: pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi, jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa sitä!"

Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen naispuolista väkeä.

Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon, Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen arvovaltaansa.

"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain, Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä odota, että koulusi leimaa sinut!"

Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta, mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale; Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä, koetteli hän Pophamin lääkkeitä -- ryytineilikan pureskelemista, paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena. Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut, niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.

Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen kuutamossa.

"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta perään."

Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.

Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa, lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa. Ja kun kaikki tehty on alla Luojan auringon, voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.

XXIII.

LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.

Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla, oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi. Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä. Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään, sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa, se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt, mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.

Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.

"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä työnsä.

Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja surkean onnettoman näköisenä.

Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja katkeran painokkaasti sanoi:

"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"

Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi, Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen. "Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää, hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee muuta kuin nurisee, -- siitä että on niin paljon työtä, että meillä on niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"

"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!