Part 10

Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko, toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä" tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen, korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.

Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.

Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi tuoretta makua elämään.

Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta, samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset, joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, -- vanhaa, tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava, missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"

"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"

"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.

"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa. Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"

"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee olosuhteemme -- kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.

"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään kirkkojuhlia varten."

Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä esityksestä.

"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu", huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."

"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!" huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."

"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy", naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan romaania!"

"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; -- oh, tunnenhan minä elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan -- ja minä odotan hartaasti näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"

"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.

"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.

"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.

Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."

"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen puolesta -- sinähän pidät kaikista pojista!"

"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti, "mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"

"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"

Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"

XX.

MAALATTU HUONE.

Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.

Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.

"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä. Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon omenia keittoon."

"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."

"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.

"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan olisi Amerikkaa keksinyt. -- Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"

"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita leipäputinkiin."

Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan. Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan tapaan.

"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"

"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."

"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"

"Entisen värisen."

"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"

"On, sinistä."

"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"

"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."

"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"

"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."

"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."

"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."

"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"

"Ettei se lennä silmille."

"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi sidot palmikot nuoralla?"

"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."

"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"

"Säästän vapausjuhlaan."

"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja, niistä annan sinulle, jos vain käytät."

"Hyvä on."

"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut otsalla ja poskipäillä?"

"Lipeäsaippualla."

"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"

"Se on yläkerrassa."

"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden hyökkäyksen.

"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"

"Milloin on, milloin ei?"

"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin sieviksi täällä?"

"Onhan nuo tuommoiset?"

"Eikö sen sievemmät?"

"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill Harmonkin."

Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.

"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"

"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin Bostonin-matkalla."

Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen, ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset vaikka kuinka suuret.

"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert. "Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä seinällä."

Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin seinäpaperien aika oli tullut.

Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina, mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.

"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä mieluimmin öljyllä?"

Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."

"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti, velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se kuuluisi hänelle?"

"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa -- ei maar! Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään, vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"

"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.

"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen, että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' -- Katsokaapas tuota kokoustaloa uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"

"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen. "Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"

"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä on", virkkoi Gilbert.

"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä", sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin kyllin tekemistä."

"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"

"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.

"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä hän saa aikaan."

"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"

"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia, (vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua koskettaa niitä."

Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin, ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.

XXI.

KULMIKAS PERHE.

Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.

Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.

"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!" mietti Amerikan konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva, joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn ylistyksen, -- ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat", hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin. Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin, joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä; pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika' pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan, keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa! Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti! vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä, että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä -- ellei ehkä Tom -- sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin, joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on rauhallisena lepäävä haudassaan."