Part 3

Hän haukkuu niinkuin ei hauku muut, kuin koira hän haukkui kuuta, vaan kuu ei siit' ole kulunut, rakin tähden ei rataa se muuta.

Kynäherra ja ritari Pässinpää nyt lampaiden päitä johtaa, hän on suuri mies, hän on aatteen mies, kerran sarvensa tähdissä hohtaa.

3.

Suur''mestari Stultus.

Tien polvessa ma ison linnan näin, -- se matka mulle on kuin unta; suur'mestarina Stultus hallitsi ja aasiritarien kunta.

Hän nyökkyi istuimellaan lallattain: "mui, muuli, mui, sa pikku muuli, viim'yönä isäntäsi unissaan sun herätyksen huutos kuuli.

Mui, muuli, lauhkea mun muulini, kas, isäs lallattaa ja nauraa, hei, homekorva, knaappi Paksupää, käy, katso, saiko muuli kauraa!

Nyt itseni ma tahdon sonnustaa, mun hurskas rintani nyt huokaa, nyt tänne kypärä ja keihääni, myös aasinhäntä-töyhtö tuokaa!

On nähty vihollinen rajalla, tuo Järjen pojanpoika häijy, hän tänne samoo kompajoukoillaan ja puuro-aivojani väijyy.

Kas, Järki täällä ennen ruhtinoi, mut siit' on ehkä sata vuotta, hän mullin mallin valtakunnan vei ja vanhat tavat muutti suotta.

On täällä maattu unta makeaa, ja harvoin uni syntiin puottaa, nyt nuori nulkki Meitä ahdistaa ja vanhaan perintöönsä luottaa.

Ma pukeudun tylsyyspanssariin, mun tunnussanani on suuri: kun tuhmuus aasin päällä ratsastaa, ei estä aatostenkaan muuri!

Mui, muulini, mun viisas muulini, ei isäntäsi ketään pelkää, kun kiinni pidän sinun hännästäs, niin pääsen vaikka pilven selkään!"

-- Hän nousi, hieroi hetken silmiään, hän lallatti ja eteen taipui, "mui muulini!", hän puhui unissaan, taas valtaistuimelleen vaipui.

KUMARTAJA.

Hän Espistä puhteilla purjehtii ja suippopartaansa vääntää, hän polttaa hienointa havanaa ja ruusupuukeppiä heiluttaa ja -- senaatissa hän kääntää.

Hän on mielevä mies à la Parisienne, hän sotilaspiireissä viihtyy, ei pienintä pilkkua huivissa oo ja kaikki on uutta ja come il faut ja harvoin hän kiistahan kiihtyy.

Hän on hieman väsynyt maailmanmies, ja kaljuna päänsä jo hohtaa, hän nuoruuden haaveet jo heittää ties, hän on kuiva ja päättävä järkimies, joka seuransa makua johtaa.

Hän on tätien lemmikki leikillään ja äitien toivo ja valtti, hän perheissä luovii ja huopailee, hän valloittaa ja hän hurmailee ja hällä on maku ja maltti.

Hän usein on vaiti kuin miettisi vaan ja itse-ivaa hän sietää, hän taiteen tarhoissa vaeltaa ja symbolismia arvostaa ja Ibsenin hulluksi tietää.

Hän oikeustiedettä suosittaa, mitä aatteista --? Leipä on aate, uus suunta se taiteen ojaan vie ja tokkopa siinä ees järkeä lie, sehän on kuin himmeä vaate.

Hän tuntee maa-alan mahtavan, joka kuokkien paljon tuottaa, hän tietää, mistä ne tuulet käy, vaikka taivaall' ei yhtään merkkiä näy, niin tähtien lentoon hän luottaa...

Hän virkarappuja tepsuttaa ja katsovi kulmainsa alta, hän matalana mairii ja pokkuroi, missä vallasherrojen kannus soi ja missä on vaara ja valta.

-- Hän kulkee ja keppiä heiluttaa ja hämyssä hiljaa häärää; jo eilen hän kiiltävän salkun sai, jo huomenna vallassa istuu kai ja tuhansien kohtalon määrää.

RÄKÄTTIRASTAS.

Räkättirastas ruma lintu näki kerran suurta unta, närhit istui ympärillään sekä varislautakunta.

Vanhasta vaivaispetäjästä kurotti se käheen kaulan: "kuulkaa tyysten, lintuin loiset, kun ma teille laulun laulan.

Opissa olen kauvan ollut, varikset sen aina myöntää, vaikka jotkut tuhatniekat halveksien nokkaa työntää.

Tarkastin taiteen mittakaavat, teoriiat, säännöt tiedän, pyhää yksinkertaisuutta taiteessa ma yksin siedän.

Alastomuuden kauneutta, tahdon, lemmen vapautta laulaa joka kiiltonokka; rappeutta, rappeutta!

Kiittäkööt sata-sekakielet intohimon kuninkuutta, nuoren veren oikeutta sekä hengen joustavuutta!

Kirkukoot kotkat kirmaellen taivaan salamoissa uhmaa, me vain hyväntiedon puusta ylistämme pientä, tuhmaa!

Eläkööt hyveen kamasaksat taiteen esikartanolla, eläköhön nöyrä tuhmuus, suojass' sen on hyvä olla!

Kulkevi tyhmyys kruunattuna turhuuksien markkinoilla, meill' on kunnia ja valta oman hyödyn tunkioilla.

Täytämme uskon rääkynällä maailmoiden kaikki loukot, tulevaisuus meille loistaa, meitä seuraa sotajoukot:

Professorit, virkaveljet, nyt on uudistuksen hetki, siveästi avaan suuni, kuulkaa närhit, variksetki:

Käkkärä -- kärä -- käkkärä, krää, siin' on tunnussana syvä!" "kraa, kraa!" vaakkui varislauma, närhit rääkyi: "hyvä, hyvä!"

Räkättirastas kähisteli, mut ei enään käynyt nuotti, häpeissään ja salavihkaa nahkamunan pesään puotti.

REMU RYMYSEN PÄIVÄKIRJASTA.

Viinakurrilta lainan sain, siksi juon minä maanantain; jotta poistan höyryn häivän, juon ma vielä tiistaipäivän; koska keskiviikko paistaa, tahdon tiistain maljan maistaa; tuorstaina kun täysi oon, katson tyhjään kukkaroon; kun ei mua vaatteet paina, voin ne juoda perjantaina; lopetan kuin alkaa sainkin täsmällensä lauvantainkin; pyhänä ei maistu viini, silloin, nääs, on krouvit kiinni.

SANANKUULIJA.

[P:vedellä sattui, että saarnan aikana tuli porsas kirkkoon.]

Ja oottekos kuulleet kummempaa ja syntiä suurta ja tummempaa, miks meidän pappi sen jauhaa, hän mieliimme helvetin teroittaa ja syntikuormaamme veroittaa ja elämän loasta pauhaa.

Ja oottekos kuulleet kummempaa, kylän porsasta ei ole tummempaa kuin se meidän, se kiitosta niittää; se pappien puuhia uurastain tuli kirkkohon tuonoin tuurastain, "veli!" mietti se, "kyllä jo riittää!"

Oven suussa se röhkötti: noh, noh, noh, ja seinät ne vastasi: oh, oh, oh; "pyhän nimessä, säästä jo vaivas, pilapiispaksi luulet hassun mun, mut kuulehan oppia nassun mun: myös lokaan päilyy taivas. --"

NURKKASIHTEERI HANSNERUS.

Hän kimnaasissa oli aikoinaan, jo siellä teki lurjuskujeitaan, ja vieras hälle oli amo, mensa, hän peräpenkillä vain elämöi ja custos'ta hän raamatulla löi, pois potkituksi tuli kompeinensa.

Hän kynäherran köyhän viran sai, siin' oli vuoden sekä viikon kai, kun haukkui tuomarit ja naimakaaren. Nyt tietää partaalla hän hunningon: ens sääntö oikeuden kieltää on, principium summum juris est negare.

Hän ryypyn riivaama on viekas mies, jo monen torpparin hän pettää ties, hän häikäilyttä hävyn pään voi purra, hän kiertää lakia ja ansaan lyö, ja kättä huitomalla sanans' syö, ei tapansa oo juuri mitään surra.

Hän kylissä vain jouten renttuaa ja riitajuttujansa rupattaa ja saunoissa hän viettää usein yönsä, siell' lauteilla hän viinan houreissaan nyt istuu tuomarina tuolillaan, näin alkaa hän nyt kuulustelutyönsä:

"Käy eteen syytetty, pois lakkisi, noo, vallesmanni, vanha rakkari, kuin partaveitsi järki mull' on aina, nyt olet loukussani, hahhahhaa, kuin hiiri... paksu silmäs muljottaa, nyt vaa'assa ei valhees paljon paina.

Heh, vallesmanni, ensin syytän sua, sä kylän heittiöksi kutsuit mua, 'sus sentään, -- monen kunnian oot vienyt niin kerran syyttömän sä lakiin hait ja viinakurrilta sa lahjan sait, sä korven viinapoltoista oot tiennyt.

Hys hiljaa...! Miksi virkani sa veit, vain itsellesi suden kuoppaa teit, nyt makaat siellä, et voi ketään pettää, ja vaikka vetoisit sa senaattiin, niin sotken, seulon tämän juttus niin, sä että vielä maistat leipää, vettä.

Ja sinä vanha, kiero laamanni, ain' kultatakkiin peitit syntisi, on sulla seutu täynnä tenavoita; ja sinä, henkikirjuri ja kyy, sun verolippus aina myöhästyy, sä vouti kotonasi oot kuin noita.

Nyt tuomarina viisas Hansnerus on rikkaan rosvojoukon kauhistus, nyt häntäherroille hän kerran näyttää, ne hyppii, nuijaa kun hän huiskuttaa, ne nurkkiin hiipii, kas, ne kuiskuttaa, ei auta, toimensa hän tarkkaan täyttää.

Ja kaikki lautamiehet, kuulkaa siis, nyt vallesmannin ottaa itse hiis, ja tuomio se lankee aivan tälleen: hän virkavirheistänsä sakot saa ja passitetaan Aurajoen taa, niin kunnes kunnon miesi hän on jälleen."

Ja kuulijoiden kesken suhu käy: "ei Hansneruksen vertaa maassa näy, ei kunnan kettuja hän suotta säästä, kas, Hansnerus, hän mies on paikallaan, jos itseään ei joisi hutikkaan, maaherraksi hän kerran voisi päästä."

Niin Hansneruksen korviin kuiske soi, hän harhakuvillensa ilkamoi, ja aatos hämärihin usviin hukkuu, maaherran unimyssy silmillään hän maiskuttaa ja nauraa mielissään, pois saunanoljille hän vihdoin nukkuu.

ALEKSIS KIVEN MUISTOLLE.

Motto: "MINÄ ELÄN!" Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella.

I.

Seisoo vuorella kumma mies ja katsoo pohjoista taivaanrantaa, katseessa heijastaa ruskon lies; hän kätensä vaipua antaa. Katsoo maahan ja metsiin taas ja seisoo kuin mykkä kallionpaas', kuuluu kohina, huuhkain huhuu ja kalsea korpi puhuu. Tuli hän ahkeran auran tieltä ja nousi onkalon pihtipieltä, tuli hän laaksosta lauhkeasta, miss' ei ole suurta rauhaa, tahtoi ilmoihin yläisihin, miss' Ukon ämyri pauhaa, missä avaruus salamoi ja puhdas, iloinen ilma soi.

Hän katsoo metsähän syvimpään kuin katsoisi sielunsa hämärään, hän katsoo kaikesta pois, kun ois hän tunturin tulta vain ja muille viluinen vieras ois.

Oi, katsos, katsos, mi syvä liemu, mi outo hymy ja synkkä riemu, kun lähenee valkea yö; mut musta on sydän, mi lyö!

Sinne pohjoisen perille hän unten haahtensa suuntaa, mist' onni ootettu hajottaa ja lempi levoton puuntaa.

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

II.

Hän muisti mestarinsa muinoisen Williamin suurimmista suurimman, mi taitoon, tietoon nosti runoniekan ja antoi taikakalut etsijälle, loi silmät auki hengen maailmoille ja luomisvoiman antoi alkavalle. Sai taiteen pyhän innon runoniekka, tuns' syyt ja synnyt, elämän ja sielun ja ristiriidat, raivot ihmisrinnan, hän oppi kaavat, puitteet, teon teikit, niist' ottain sekä viisaat neuvot maksain loi itsestänsä uuden maailman ja maailmasta oman tunteen taustan, löys' itsensä, lens, nousi, kasvoi ja kaaresteli taivaissa ja maissa ja antoi tunteen viinikuohun käydä ja mielikuvain kauvas kuljetella, hän itki, iloitsi ja lauloi julki, näin uraa uutta jumalihin kulki.

III.

Ylitse pitkän kohisevan korven kuuluvi pauketta pyssyn ja torven, hiessä joukko joutio raataa ja kontioita kaataa voimalla seitsemän miehen, pirtti on tehty honkapuista, pirtiss' on elämän kiistaa, sudet ne ulvovat korven suista, metsä se tiukkuvi riistaa, siellä ei lainehdi kultaiset pellot, siellä ei soimaa kirkon kellot, ei ammota julkea jalkapuu ja poissa on maailma muu. Sinne he läksivät pois kuin kiireillä tulta ois paeten maailman menoa kurjaa, etsien elämää suurta ja hurjaa voimalla seitsemän miehen. -- -- Mut katso, pimeä pirtti palaa, pakkanen paukkuu ja kyntensä salaa, sieltä he läksivät pois, kuin kiireillä kirous ois; sieltä he läksivät kohdusta korven seitsenluotina pyssyn suusta vaihtaen auraan raikuvan torven, maistaen marjoja tiedonpuusta, palaten miehinä yhteiskuntaan, muistaen unena korven untaan.

IV.

Tiehaarassa klanetit soi, häihin sulhanen iloiten astuu ja kuuluvi kunnailta huljan huiske, härkien ammuessa kulkevi Härkä-Tuomo ja rakkaita juhtia kaitsee illalla lempeäll'.

Kas, Esko se huimapää nyt omissa häissään leiskuu ja kuokkavieraana pöydät kaataa: morsian viety on. Tutut ja tupalaiset pihall' oottaa jo parikuntaa mielellä lempeäll'.

Kotihin ylkä käy, on aatos kuin pitkäisen pilvi, ja kuuluvi pihalta itku ja ilve sydäntä hellyttäen. Klanetit heikosti kiljuu, pois palavi olkilyhteet illalla lempeäll'.

V.

Kankaalla hongat huminoi, koivuissa Kalevan kannel soi.

Ken synkkänä yössä yksin käy? Se kurjista kurjin Kullervo on, jonk' otsall' ei onnen välkettä näy, vain orjan merkki kuulumaton. Hän käsiä vääntää ja kivet nostaa ja sukunsa tahran tahralla kostaa, hän on sankari suuri ja jylhä puu, jolle aurinko on kuin kuu, kun harhaa hän kimman työssä tai voihkivi hurjana yössä, hän kosken kuohuun juoksevan näki siskonsa aamuisin, armahan, häntä aaveet alati ympäröi, hän himovan miekan rintaansa löi, hän kostosta kiveksi paatui, ja Riekkokankaalle kaatui, häntä kalvoi mustat murheiden kyyt, ja sovitti syntinsä syyt.

VI.

Kymbaalit pajujen oksilla soi. Palmun oksat käissä Israilin ihanat immet käy uuden yljän häissä. Lempeistä lempein Lea suree isänsä kultaa, Aramilta armahalta salaa hän lemmen tultaan, Sakeus kultaa punnitsee, ilkeä Joas himoitsee.

Kansassa kulkee kohina, itkevi tumma nainen, kulkevi kuiske kultainen, saarnavi Natsarealainen... -- -- -- -- - Jerusalem päivässä hohtaa, loistaa valkea muuri, ylitse mustan maailman käynyt on kajastus suuri. -- -- -- -- - "Lea", "Lea", itämaan kukka, sydäntäs Jumala johtaa, onni, autuus ja rauha, lempi silmistäs ijäti hohtaa.

VII.

Miks varjo otsalla korkealla suupielen iloa tummentaa, miks runoniekka ei rauhaa saa? Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa, kuin sammuis aurinko, hukkuis maa, ja kauvas himmeiden vuorten taa pois virtaisi ilma vapaa.

Ne tulee, tulee ne tummat joukot, ne rajut äänet ja aatteet kummat, ne aivoin verkoissa ottelee; hän kuuntelee, ja piiriss' seisovat metsät tummat.

Hän painii Jaakopin painiaan, hän häätää hirmuja rinnastaan, kuin iskuun nostaa hän käden nuoren, ah, tuskaa! -- tuskin hän hengittää, kuin tähkä hervahtaa raskas pää, hän vallass' on tuskan vuoren.

Oi, Jumala, kahleista päästä, on jyrkkä tie, älä valoas vie, ettei jalka kuiluja kohtais, oi, säästä, säästä! Hän liian nuori on kuolemaan, hän kirkkain toivo on synkimmän maan, sen soihtuja vielä hän johtais.

Kas, salama kasvonsa kirkastaa, ukon ämyri pilvissä pauhaa, hän muistaa äitinsä kasvot armaat, ne valkeet hapset, ne silmät harmaat, hän tuntee niin kummaa rauhaa.

VIII.

Kuin laaksossa hän kulkee taas ja luikku vasten olkaa häilyy, niin kaukaa jahtitorvi soi ja sinikellot päilyy. Hän sadun ihmeprinssi on, hän on räätälin poika Al'addin, hän on nähnyt kerran unta, hän taikalampun löysikin, hän sillä hurmaa maailman, on hänen kulta, kaikki maa, ja prinsessan hän saa ja puolen valtakuntaa.

Hän kuulee kun kirkon kellot soi, ne lapsuuden muistoja soivat, pyyt, teirit pensaissa karkeloivat ja kruunatut hongat huminoi. Hän ei muista menneitä murheitaan, ei maailman kavalaa paulaa, kuin astuis hän kautta seikkailun maan nyt kirkas hymy on huulillaan, kun sinipiiat laulaa.

IX.

Sinipiikojen laulu.

Käy kisahan, jo kuultaa koi, ja salon sima pillit soi, jo mettiset ne mettä juo, ja linnut pesään korren tuo, kas, päivä paistaa yli maan ja luonto soittaa laulujaan. Maan Luoja sekä auringon myös sulle antoi kantelon, siis vaivu soittos helinään, taas kulje alas elämään. Vaikk' kuolis kangas, kuihtuis puu, jos loppuis ilo, onni muu, jos tulee tuska, maahan lyö, jos tulee turma, tulee yö, sun soittos käy kuin aamun koi, ei silloin Suomi kuolla voi.

Ääni korvesta:

Sinä kuolet!

Kaiku:

Minä elän!

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

KUOLEMA VAELTAMASSA.

Kuolema, se suuri velkoja ja hyväntekijä, peljätty ja toivottu ajoi kuulumattomilla kulkusilla meren aukealla, aavalla jäällä. Meren sulassa jyskähteli jää, sen yöllinen soittelu suli pimeään avaruuteen. Kuolema ajoi maata kohden. Kuusipeitteiset neitsyeelliset niemet syöksyivät kuin mustan merilinnun siivet valkoiseen rantaan. Kesäinen, keltainen ahvenruoko kahisi kuin sannalla silkki, kuolemalla oli musta hevonen, mustat valjaat, musta oli kulkunen, jonka sisusta oli heinillä täytetty. Sillä kuolema tahtoo tulla joskus hiljaa, näkymättä ja kuulematta ja hän on hiljainen mies. Jää vongahteli rannalta rannalle, hienot hileet helistellen vierivät avaralla lumi-aavikolla kilvan hangella kiitävien pilvenvarjojen kanssa. Kavio kapsahti, jalas suhahti ja kuolema katsoi eteensä. Ja hänen katseensa oli lempeän ankara. Hän ajoi salmen suusta lahden jäälle. Molemmin puolin kohosivat vuoret kuin jättiläiskameelin kaksoiskyttyrät äänetöntä taivasta kohden ja peittivät varjoillansa puolet lahtea. Mutta kuolemasta ei langennut varjoa eikä hänen hevosestansa. -- Oikealla rannalla näkyi kylä. Se nukkui ja se oli kuin aaltoilevan poven alla sykkivä sydän ja ystävällisten polkujensa kautta puhui se hiljaista kotikieltänsä. Suuri päivä sen ylitse kulki ja kultasi iltaisin sen satoja vihreitä akkunaruutuja. Nyt tuikki ainoastaan kahdesta akkunasta tulta, kuin kaksi silmää yössä, joista toinen oli pienempi ja suora, toinen isompi ja kiero. Kuolema ajoi hiljaa rantatietä ja näki kuolleita varpusia tien ohessa. Hän tuli rantamökkiläisen pihalle, nousi kuistille ja naputti ovelle. Ei se ollut lukittu, sillä mökeissä ei varkaita peljätä ja sen ainoalla asujamella oli valkoinen omatunto. Kuolema astui huoneeseen ja toi tullessansa jääkylmän, ikuisen tyhjyyden henkäyksen. Vuoteella kamppaili sairas mökkiläinen, kuolema istui hänen vierellensä vuoteelle ja asetti viileän kätensä hänen kuumalle otsallensa.

"Ken sinä olet?"

"Unen veli, kuolema."

"Kiitos, että tulit."

"Miksi kiität?"

"Lepoa tahdon, unta tahdon."

"Vihaatko elämää? Kovaa olet kokenut ja okaita sinä olet niittänyt, rikas naapurisi sinut talostaan hääti, maineesi tahrasi ja voimasi varasti."

"Enkä vihaa. Vitsa hän oli, hyvä vitsa. Anteeksi annan hänelle, hän esti minua itseilosta, ja unta ei hän ole minulta varastanut. Silmäini alla lapseni kasvoivat ja päivänpaiste oli minun huoneessani, jos ulkona oli pimeys. Maailma lapseni vei, se on elämän määrä. Talvi on nyt minussa ja viha rinnassani kuollut."

"Pelkäätkö minua? Kynttilä palaa pöydälläsi?"

"En pelkää. Tupaani tahdon katsella, silmäni hyväilee ovea, jota elämänlanka kiertää. -- Ehtiiköhän se ensi jouluksi kellon luo. -- Oveni kautta lasteni nuori nauru kulki, elämä oli hyvä vieras, joka pellonpientareelta lempeästi työtäni katseli ja antoi minulle päivien työssä unohdusta ja iloa, hyvä vieras, joka illan tullen istui vierelleni tarinoimaan kuin isä ja veli. Ikkunata katson, joka minulle aina hymyili ja oli minun toinen silmäni, pöytää katson, jolla leipäni pyhänä lepäsi, kelloa katselen, jonka sydän tykki omani kanssa. Tämä huone on minun muistojeni pyhäkkö, siksi sitä katsella tahdon, ennenkuin täältä lähden."

"Oletko jo katsellut?"

"Olen, sammuta kynttilä! Kiitos, että tulit, olet yhtä hyvä minulle kuin elämänikin oli!"

Ja kuolema sammutti kynttilän ja oli ikäänkuin tupa olisi elänyt ja sen seinät olisivat itkeneet. Hellällä kädellä katkaisi kuolema mökkiläisen elämän langan, joka oli hienompi hienointa kuninkaan silkkirihmaa.

Kuolema kulki taas pihalle, poisti heinätukon kulkusesta ja ajoi rikkaan miehen taloon; koleasti soitti kulkunen: minä vien, minä vien. Hän koputti ovelle, se oli pönkitetty. Mutta kuolemata ei estä rautalukot, ei kivilinnat, eikä hiushienot saivarrukset. Ovi aukeni itsestänsä ja niin kulki hän monen lukitun oven lävitse ja tuli viimeiseen huoneeseen.

"Ken siellä?"

"Kutsumaton vieras."

Vuoteella makasi kalpea mies. Hän tuijotti veristävin silmin samaan paikkaan. Hän torjui vasemmalla kädellään ikäänkuin näkyä, jota hän ei voinut silmistänsä siirtää. Hän katseli omaan hirveyteensä, sillä hän näki oman, paljaan itsensä edessään ja hän voihki kammon kahleissa. Kuolema istui hänen vierellensä ja asetti kylmän kätensä hänen kylmille kantapäillensä.

"Kuka sinä olet? En minä ole mitään tehnyt."

"En minä kysynyt, mitä olet tehnyt."

"En minä ole varastanut enkä väärentänyt, en ole onnen onkija enkä konna, en vihaa muita enkä itseäni, olen joskus vaan hairahtunut niinkuin muutkin, eikä muut ole minua parempia."

"Sinulla on hyvä muisto, se elää ja syö sinua."

"Puhuitko kullastani, annan minä, annan kolmannen osan köyhille, mökkiläiselle omansa annan. Ah!"

"Hän kuoli äsken, eikä enään tarvitse sinua."

"Hehhehhee... rauha hänen sielullensa, kunnon mies, perin kunnon mies, hm, hiukan tyhmä vaan. Oh, valoa, valoa, enemmän valoa, yö on niin pimeä eikä pimeys ole mykkä."

"Sinä pelkäät, kaikki kynttilät jo ovat kruunussasi sytytetyt."

"He... en minä pelkää, minä tahdon vaan katsella salia."

"Tiedätkö, kuka olen?"

"Tiedän sen."

"Kauhun veli, kuolema."

"Säästä, sääli, tahdon elää, tahdon parantua ja parantaa."

"Mitä sinä näet?"

"Minä katselen tuota hienotekoista ovea, sen kynnyksellä minä poikani kirosin. Minä olin pyöveli, joka ruoska kädessä vaanin muiden työtä. Minä poljin elämää jalkojeni alle ja minä näen viattomia silmiä, näen pieniä ruusuisia käsiä, jotka minun jalkojeni ympärille kietoutuvat, jalkoja polttaa, polttaa... Minä kokosin kultaa, sillä minä tahdoin unhoittaa, illoin istui tyhjyys vieressäni ja nauroi ontosti. Minä katselen korkeata ikkunata, joka oli kuin pahansuova katse, minun peilini, pöytää minä katselen, joka vihasi minun leipääni, kelloa kammon, joka laski omantuntoni tuhannet tuskan lyönnit, katson vihassa kattoa, joka kuuli yksinäisen vahingon nauruni ja sen lävitse näen ja katselen kuin alaspäin mustiin himon hautoihin, joissa ikuinen pimeys käy."

"Vieläkö tahdot katsoa? Sammutanko kynttiläkruunusi?"

"Älä sammuta, älä! Annan kaikki, kaikki minä annan!"

"En sammuta, sillä vaikka sinulla olisi tähdet kynttelinä ja kuu tuohuksena, niin pimeys sinussa olisi sitä suurempi. Päivällä sinä taas sanot: viime yönä minä näin pahaa unta. Palakoon siis kynttiläsi joka yö, kunnes ne itse voit sammuttaa ja valkeus sinut täyttää. Silloin tulen taas."

Ja kuolema kulki hiljaa pois. Hän täytti taas heinillä heleän, mustan kulkusensa ja ajoi jäälle. Mutta mereltä kuului kolea kohina ja kaislassa soitti vihuriviima pilliänsä. Pimeys vaelsi kuin musta hursti yli seudun ja sen pohjasta välkähti yksi ainoa tulen tuike, joka ei sammunut.