Part 8

Kauan istuivat Alli Rantamäki ja arkkitehti kumartuneina piirustusten yli. Penttilä haukotteli. Mitä hän ymmärsi tai halusi ymmärtää tämän tai tuon rappukäytävän asemasta! Ja hän vakuutti itselleen olevan samantekevää, onko ruokailuhuoneessa sini- vaiko punakukkaselliset maalaukset. -- Tuleva emäntä näkyi käsittävän asemansa toisin. Hän tahtoi tarkalleen tietää, miten valoisa mistäkin huoneesta tulee. Onko akkuna aamu- vai ilta-aurinkoon päin? Tuleeko halli tarpeeksi ilmava? Ovatko ulkoparvekkeet järvelle vaiko maalle päin? Kaikki halusi hän tietää. Arkkitehti selitti kaikki, lausui mielipiteensä ja kuunteli kohteliaasti toisen huomautuksia.

Penttilä pyysi tavata vielä samana iltana Maaselän tehtaitten ylijohtajaa, ins. Mikkolaa. Ilmoitettiin, että asemalla on tapahtunut jokin tapaturma ja insinööri on siellä. Penttilä lähti myös asemalle.

Tapaturma oli huolimattomuuden tulos. Vaunusta purettaessa erästä lämmityspannua, joka oli painoltaan noin 6 tonnia, oli työnvalvoja asettanut tuet huolimattomasti ja pannu oli pudonnut valtion vaunun ja pienemmän paikallisvaunun väliin sulkien osittain rautatien. Pannu oli nopeasti saatava ylös, sillä lastaustyöt kärsivät. Oli kuitenkin toisen työvuoron päätyttyä katkaistu sähkövirta jonkin linjalla toimitettavan korjauksen tähden. Nostokone kävi sähköllä eikä toiminut, kun ei ollut virtaa. Ins. Mikkola oli järjestänyt jo alulle vipunoston, mutta se kävi hitaasti, ja hän oli kiukkuinen. Penttilä näki hänet sellaisena ensi kerran. Selkäpiitä karmivat ne karkeat kiroukset, joita hän päästi.

Penttilä mietti hetkisen. Hän irroitti erään monttöörin avulla moottorin nostokoneesta ja siirsi autostaan akkumulaattori-moottorin tilalle. Hihnan kiristäminen oli suurin työ. Ennenkuin miehet olivat ennättäneet nostaa pannua 20 sm, oli nostokone käyttökuntoinen, ja pannu nostettiin tuota pikaa. Nostokone toimi tosin hiukan hitaammin kuin vanhalla moottorillaan, sillä uudessa moottorissa toimi hihnapyöränä auton hammasratas.

Miehet ihmettelivät uutta laitosta. Ins. Mikkola oli hetken ääneti. Kun pannu oli saatu omaan vaunuun ja tie laitetuksi, huusi hän lähitienoolla olevat miehet nostokoneen luo. Tarjottuaan miehille paperossit hän sanoi:

»Nyt pidetään pieni tupakkatunti, sillä tänä iltana tapahtui sellaista, mitä ei ennen ole tapahtunut. Olen aina sanonut, että tämä tehdas tekee ihmekoneita, mutta en tullut ajatelleeksi, että se kone on itse p----le.» Hän veti lakin syvemmälle silmilleen ja lähti. Nyt vasta käsitti tämä käytännön mies, jolla ei ollut mielikuvitusta, että oli siirrytty uuteen aikaan.

Tosiaankin uusi aika alkoi levitä Maaselästä. Sähkövaunuja ei vielä voitu myydä, sillä omiin tarpeisiin tarvittiin niitä paljon, ja aluksi tehtiin pääasiassa kuorma-autoja. Mutta latausasemia tehtiin sopiviin kohtiin suurella kiireellä. Paljon hankaluutta tuotti riittävän voiman saanti. Jäniskoski antoi kahdelle latausasemalle 500 kilowattia kummallekin, eikä pienempiä kannattanut rakentaakaan. Helsinki lupasi 5000 kwt yöllä. Penttilä otti voiman kiitollisuudella vastaan, ja asema oli jo valmiina odottamassa lähetyksiä Maaselästä.

Penttilä lähti maaseudulle asettamaan lataajia kuntoon. Tuntui ihmeelliseltä, että hän laittoi latausasemat ja akkumulaattorien eli pommain myynti- ja vaihtoasemat kuntoon ennen kuin voi laskea kauppaan tarvittavan määrän koneita.

Hän tahtoi, että jos joku ostaa hänen sähkömoottorinsa muodossa tai toisessa, niin hän on valmis ruokkimaan sen käyttäjälle mukavasti ja halvasti. -- Jos ensi vaikutelma koneesta on huono, niin se pysyy kauan.

Penttilä lähti sähkövaunullaan ilman ohjaajaa morsiamensa kanssa eräänä toukokuun aamuvarhaisena. Oli varattu voimaa 12 pommaa ja hiukan evästä matkaajille.

Julkisuudessa oli nähty yhtä ja toista jo Maaselän tehtaista ja Penttilän töistä yleensä.

Ins. Sarlinin Maaselässä-käynnin jälkeen kierteli maan ruotsalaisissa lehdissä, ilmeisesti jonkun sähkömiehen kirjoittamana, pitkä selostus akkumulaattorien epäkäytännöllisyydestä niitten raskauden ja lyhyen iän tähden.

Uusi Suomi julkaisi haastattelun Amerikan viimeaikaisista liikeoloista. Haastateltava oli ilmeisesti joku palaava siirtolainen tai Amerikassa saarnamatkoilla käynyt agitaattori. Tiedot olivat kyllä oikeita, mutta pintapuolisia. Kotimaahan palannut kertoi, miten kaupungin kaduilla nykyään on hiljaista. New Yorkissakaan ei kuulu enää tuhansien autojen puuskutus eikä hevosten kavioitten läiske. Katuäänet soivat kaikki aivan kuin sordiinolla soitettuina. Kulkuneuvot ovat nimittäin muuttuneet. Stillwell-sähkövaunut ovat työntäneet polttomoottori-vaunut kokonaan syrjään.

Ainoastaan maaseudulla käytetään enää niitä. Sähköautot käyvät aivan äänettä. Heikko sirinä kuuluu vaunun kiitäessä eteenpäin. Jos ilmarautatien kolina vielä hiljenisi, niin New York olisi hiljainen kuin hauta. Haastateltava ei tiennyt kertoa mitään Stillwell-tehtaitten synnystä eikä kehityksestä eikä siitä, kuka oli alun perin niitten takana.

Toukokuun loppuviikolla julkaisi Helsingin Sanomat pitkän, kolme palstaa käsittävän kirjoituksen valtion koskirakennushullutuksesta. Kirjoitus oli kokonaan ilmeisesti jossakin iltaseurassa lausuttujen mietelmien pohjalle rakennettu. Siinä vedottiin vielä sähkön liikatuotantoon, valtion varojen tuhlaukseen -- ne kun pantiin moniksi vuosiksi seisomaan ilman korkoa. Ja siinä osoitettiin, että on paljon tärkeämpiäkin töitä vielä kesken, esim. Konserttitalon rakentaminen Helsinkiin.

Penttilä luki tämän kirjoituksen Iisalmessa. Hän sähkötti Maaselkään ja käski lähettämään neljälle suurlehdelle Helsinkiin auton kullekin. Pomma kuhunkin valmiiksi. Helsingistä saa kyllä lisää, sillä lataamo oli jo valmiina.

Tämä oli erehdys. Suomessa ei ole tapana lähettää sanomalehdille -- kahvit kyllä, mutta ei autoja. Lehdet heräsivät isänmaallisuuteen. Uusi Suomi muisti haastattelun amerikkalaisesta sähköautosta ja näki selvästi, miten pieni Suomi on joutunut trustin haltuun. Nyt se tiesi Maaselän tehtaista, jotka muka trusti on rakentanut, vaikka se tähän asti ei ollut puhunut niistä mitään.

Helsingin Sanomat pilkkasivat voimakasta amerikkalaista reklaamia.

Hbl. puhui ulkolaisen kilpailun turmiollisesta vaikutuksesta maamme teollisuuteen.

Sos.-dem. yksin kiitti lahjasta. Se, joka ei tunnusta niin pientä isänmaata kuin Suomi, näki asian hyvältä puolelta, kun hyvän lahjan sai. Sanallakaan ei sekään puhunut suomalaisesta tehtaasta.

Lahjansa vastaanotosta sai Penttilä kuulla Rovaniemeltä.

»Olkoon Helsinki ja helsinkiläiset herrat. Minulla on laaja maakunta. Annetaan sille sähköä ensin.»

X.

Sähköautot ja -moottorit menivät hitaasti kaupaksi. Suomen talonpoika ei ole varsin herkkä omistamaan uusia katsantokantoja eikä uusia elintapoja. Kuiva sähköakkumulaattori muutti talonpojan elintavat. Hän oli tottunut kasvattamaan hevosia ja vielä käyttämään öljylamppua. Uusi keksintö teki molemmat tarpeettomiksi. Sähkövalo voitiin nyt siirtää ilman kalliita johtoja mihin tahansa. Kulkemaan pääsi maalla ja vedessä ilman hevosta. Peltotyöaseet käytettiin sähköllä. Talviteitten kunnossapito tuli hiukan hankalammaksi kuin ennen, sillä niiden täytyi nyt olla paremmassa kunnossa.

Maaselän ja Sydän-Suomen tehtaissa oli suurta ylituotantoa. Penttilä alkoi ajatella vientiä ulkomaille. Mihin? Venäjällekö? -- Ei sinne nyt sentään ensiksi. Tietysti nekin raukat apua tarvitsevat, mutta järjestäkööt ensin sisäiset asiansa.

-- Viro saakoon ensiksi tarpeensa ja sitten Saksa. Saksa ponnistelee vielä Versailles'n rauhanehtojen täyttämiseksi -- lähettäkäämme sille apua. Ruotsi kalistelkoon miekkaa Ahvenanmaan asiasta ja tulkoon toimeen tulevassa kilpailussa miten voi.

Heinäkuun alussa lähetettiin 10 malliautoa Berliiniin ja sama määrä erilaisia moottoreita.

Uusi aika ei tullut jättämättä merkkejään Suomeenkin. Hevosten hinnat laskivat jyrkässä polvessa. Hevosten vientiä Ruotsiin tuntui olevan miltei joka satamassa.

Penttilä lähetti veljilleen kaikkia koneita, mitä hänen valmisteistaan voitiin maataloudessa käyttää. Ensimmäinen oli henkilö- ja kuorma-auto. Sittemmin seurasi erikoisen voimakas peltoveturi, puimakoneen sähkömoottori, pumpun moottori, puusirkkeli -- valaistuslaitetta ei tarvittu, sillä sellainen oli ennestään -- puhelinpatterit, ja navettaan lähetti hän lannankärrääjän, lypsykoneen ja silppumyllyn. Vanha emäntä, Penttilän äiti, oli vihainen kaikista näistä kojeista.

»Mitä sitä ihmisillä enää tehdään, kun kaikki käy masiinoilla», tuskaili hän. »Nyt pestään astiat ja pyykit masiinoilla, keitetään sähköllä. Piiallekaan ei jää työtä muuta kuin äpäräin laitto. Niitä se Aapeli niillä masiinoillaan ei voine laittaa.» -- Ovi paukahti tiukasti emännän painuessa kamariinsa.

XI.

Alli Rantamäen ja Aapeli Penttilän häät oli määrätty vietettäviksi syyskuun 20 p:nä.

»Ovathan kiireimmät kesätyöt jo tehdyt», oli ukko Rantamäki hymähtänyt.

Häät piti vietettämän sellaisen talon tapaan, jossa »morsiamella on vähän otettavaa».

»Ei mitenkään ylellisiä eikä herrasväkisittäin, vaikka ei turhasta nuukuudestakaan mihinkään ole», oli isäntä määritellyt kokille häitten komeuden. Vävy ei ollut oikein isännän mieleinen, vaikkeihan sitä moittiakaan sopinut. Parempi olisi ollut, jos olisi rusthollari. Ei mitenkään komeuden tähden, vaan »rusthollin talo ruokkii aina emännän». Etteikö tuleva vävy jaksaisi vaimoaan ruokkia -- --! Eipä silti, mutta sittenkin -- maa on sentään aina maata. Ei niistä suuristakaan rahoista aina tiedä.

Väkisinkin isännän ajatukset näinpäin kiertelivät, kun hän ajatteli tyttärensä tulevaa kohtaloa. Olihan viime aikoina ruvettu Penttilästä sanomalehdissäkin hyvinpäin puhumaan. Syytettiin vain keinottelijaksi, joka vain kokoaa rahoja. Tosin jokin insinööri Mikkola oli julkaissut kirjoituksen ja verrannut Penttilää maailman suurimpiin keksijäneroihin, väittäen suurmiehen kävelevän keskuudessamme, mutta eihän sitä tiedä.

Vieraita oli kutsuttu. Molempain sukujen ja naapurien odotettiin tulevan. Penttilä olisi tahtonut vain pienet perhekutsut, mutta morsiamen isä huomautti, että »se on Rantamäen tytär kun vihitään». Se ei ollut mitenkään pröystäilyä, vaan kuului vierasvaraisuuden lakeihin, että Rantamäen tyttären häissä tulee suvun kokoontua, ei niin paljon sulhasen ja morsiamen tähden, vaan jotta vanhat sukulaiset tapaavat toisensa. Jos häitä ei olisi pidetty, olisi se ollut loukkaus monelle etäiselle sukulaiselle, kielto tavata vanhoja ystäviä.

Häät täytyi pitää.

Penttilä lähetti 30 autoa asemalle viemään vieraita Rantamäkeen. Hänen sukunsa, asuen laajan pitäjän toisella laidalla, tuli miltei kokonaan junalla. Itse hän halusi mennä sukulaistensa kanssa, koska sellainen on tapa häissä. Sitäpaitsi on tapa, että sulhanen menee morsiamen taloon yksin ajaen, jotta morsiamella on tilaa palatessa. Niinpä Penttiläkin ajoi yksin Maaselän ensimmäisessä autossa. Etumaisessa autossa oli, kun he asemalta ajoivat Rantamäkeen, paitsi ohjaajaa Penttilän vanhin veli Antti, puhemiehen virkaa tehden, sekä kaksi viulunsoittajaa. Näitten perässä ajoi Penttilä yksin. Sitten tulivat läheisemmät sukulaiset, sulhasen äiti, sisar ja muu hääväki.

Jokaisen kylän kohdalla soittivat pelimannit jonkin reippaan marssin tai kiperän polkan.

Häätaloon saavuttua soittivat sulhasen soittajat surullisen poloneesin. Puhemies ei enää mennyt kysymään, saako tulla taloon, kuten ennen oli tapana, mutta sulhasen väki ei noussut ajopeleistä ennenkuin morsiamenpuolen soittajat olivat vastanneet soittoon.

Pian kajahtikin neljän viulun ja klarinetin virittämä »tulomarssi» kuistilta.

Portaitten alapäässä olivat vastassa morsiamen isä ja »kenkkäri». Kenkkäri oli joku läheinen sukulaisnuorukainen, joka valittiin ja kutsuttiin ikäänkuin isännän avuksi häihin. Hänen oli huolehdittava, että ruokaa ja juomaa oli saatavana ja ettei kukaan tarjoilussa tullut unohdetuksi.

Morsiamen isä johdatti sisään sulhasen äidin. Kenkkäri huolehti muista vieraista. Ennen oli tapana, että kuistilla tarjottiin vieraille heti ryyppy viinaa ja suolakalaa. Mutta kieltolain astuttua voimaan tämä »tuliaisryypyn» tarjoaminen oli jätetty pois.

Vieraitten ennätettyä riisua päällysvaatteensa tarjottiin kahvit. Sulhanen istuskeli tupakkakamarissa muitten miesten kanssa. Morsiamen sai hän nähdä vasta vihille mentäessä.

Hääpäivällinen oli runsas ja maukas. Puolen vuoden vanha sianporsas kokonaisena pöydässä teki juhlallisen vaikutuksen.

Penttilä oli pelännyt »esiintyä» häissään, mutta morsiamen rinnalla se meni mainiosti. Aloittaa ateria ja tanssi -- ei siinä mitään erikoista ollut, kun meni vain.

Vihille mentäessä, juuri kun sulhanen otti morsiamen käden morsiusneitojen ja poikien muodostaman kujan päässä, tunsi Penttilä polvensa notkahtavan. Hän tunsi morsiamen sormessa sormuksen eikä muistanut, oliko hän ottanut vihkimäsormuksen liivinsä taskuun. Saatuaan tilaisuuden hän koetti sitä. Siellä se sentään oli.

Häät olivat hauskat, niin jokainen häävieras tunnusti.

Sähkösanomia tuli runsaasti. M.m. tuli New Yorkista kolme. Yhden lähetti mr Stillwell perheineen, toisen mr Hoover ja kolmannen ins. Hertz. Tämä kunnon saksalainen oli aina saksalainen. Sähkösanomassakin hän sen ilmoitti. »Onnittelen nuorikkoja. 'Suomen' levittyä etelään tarvitsee Saksa poikaansa Hertziä», kuului koko sähkösanoma. »Suomen» levenemisellä tarkoittaa hän »Suomi»-patentin levenemistä.

Sähkösanomien joukossa oli eräs osoitettu yksityisesti Penttilälle. Hän oli kieltänyt lähettämästä Rantamäkeen mitään yksityissähkösanomia, elleivät ne ole erikoisen tärkeitä. Tämän täytyi olla siis jotakin erikoista. Lähettäjä oli Seppälä, eräs nuoremmista insinööreistä, vanhemmat olivat mukana häissä. Sähkösanoma kuului:

»Lakko puhjennut Kotkassa, kannatuslakko Tampereella ja Helsingissä. Maaselkä seisahtunee huomenna.»

Penttilä tahtoi säästää häärauhan eikä puhunut sanoman sisällöstä insinööreilleen eikä kenellekään. Hän sähkötti vain Seppälälle: »Kutsukaa neuvottelijat Sydän-Suomesta ja Maaselästä yläkonttoriin ylihuomeneksi klo 10 ap. _Penttilä_.» -- ja oli yhtä iloinen kun ennenkin.

Häitten huomenissa oli nuorenparin tarkoitus lähteä häämatkalle. Minne? Se oli heidän salaisuutensa. »Nuorta muoria», s.o. morsianta aamulla onnitellessaan ilmoitti Penttilä, että heidän täytyykin matkustaa Maaselän kautta. Ins. Mikkola vainusi heti jotakin erikoista. Penttilä lohdutti mainiten haluavansa näyttää vaimolleen heidän uutta asuntoaan valmiina.

Vasta junassa ilmoitti Penttilä, mitä Maaselässä on tekeillä. Hän pyysi insinöörejään pyrkimään samaan vaununosastoon, jotta voitaisiin pitää neuvottelu samalla.

Herrat olivatkin saapuvilla Penttilän tullessa. Sanaakaan sanomatta pisti hän saamansa sähkösanoman ins. Mikkolan käteen. Vaunun uutimet heilahtivat Mikkolan kirouksen voimasta. Ins. Vermasvuori oli hetken ääneti luettuaan sähkösanoman.

»Vaimoja ja lapsia minun surku tulee», sanoi hän.

Kaikkien saatua tietää sähkösanoman sisällön sanoi Penttilä, mitä on tehty.

»Sähkötin ins. Seppälälle, että hän kutsuisi neuvottelijoita sekä Sydän-Suomesta että Maaselästä huomenaamuksi», sanoi hän. »Herrat kai ymmärtävät, että lakko on estettävä. Tappiomme lakon sattuessa ovat korvaamattomat. Jos varastomme olisi riittävä, niin voisimme rahallisesti kyllä kestää vuoden, mutta lähetettyämme ulkomaille kaiken ylituotantomme emme mitenkään voi viikkoa enempää pitää käynnissä kotimaahan myymiämme moottoreita. Täten tulevat kaikki ostajamme kärsimään tappioita ja heidän uskonsa koneisiimme ja lupauksiimme horjuu.»

Kaikki tajusivat asian vakavuuden. Samalla huomattiin myöskin virhe liikkeen johdossa. Kukaan johtajista ei tiennyt, että Kotkassa on ollut mitään työnselkkauksiakaan, ja onhan täytynyt olla 14 päivää ennen tiedossa, että lakko siellä puhkeaa. Kukaan ei ollut ajatellut, että muitten tehtaitten kohtalo tai työolot voivat vaikuttaa heihin. Sanomalehtiä tuskin kukaan luki muulloin kuin matkoilla. Kotona oli muuta tekemistä.

Päätettiin palkata erikoinen sanomalehtien lukija, joka seuraa sanomalehdistöä ja lyhyesti referoi niissä olevat, liikettä mahdollisesti koskevat asiat. Samalla hän voisi koota arkistoa liikkeelle.

Mato kuolee lyömällä päähän. Lakko oli siis lopetettava pääpaikassaan Kotkassa. Konttoripäällikkö Lehtovaara ja ins. Pekkala lähetettiin suoraan autolla Kotkaan ottamaan selvää, miten korkealle nousisi vuotuinen summa, jonka kotkalainen liike joutuisi maksamaan, jotta miesten vaatimus tulisi tyydytetyksi ja lakko loppuisi heti.

Yksi ja toinen häävieraista saapui kotiasemalleen ja sanoi hyvästit. Maaselän asemalla morsiusparin hyvästellessä kutsui Penttilä tulemaan katsomaan »meidän pesäämme» -- »sitten kun olemme tulleet kotiin», lisäsi hän painokkaasti. Hän ei silloin tiennyt, että matka tulisi kestämään niin kauan kuin se sitten kesti.

Neuvottelijoiksi menivät Penttilä itse sekä insinöörit Mikkola ja Vermasvuori. Kotkasta saapui sähkösanoma: »Satatuhatta.»

Penttilä pyysi, että hänelle tultaisiin ilmoittamaan heti, kun neuvottelijat ovat saapuneet.

Mahdolliset vaatimuskohdat tarkistettiin vielä kerran. Palkkain pitäisi olla riittävät. Asunto-olot olivat auttavat. Työmäärä oli tietysti aika suuri, sillä kaikki työt tehtiin urakalla. -- Jännityksellä odotettiin, mitä neuvottelijat vaativat.

Noin neljänneksen yli kymmenen ilmoitti konttoristi, että neuvottelijat ovat saapuneet.

Penttilä seuralaisineen lähti n.s. yläkonttoriin.

Heidän hämmästyksensä oli rajaton. He olivat odottaneet, että heillä on vastassa omia miehiä ainakin viitisenkymmentä. Ihmeekseen näkivät he, että odottajia on kolme tuntematonta miestä. Herrat tervehtivät toisiaan.

Penttilä katsoi vastapuoluettaan pitkään ja tutkivasti. Kumpikaan puoli ei puhunut mitään.

Viimein Penttilä aloitti: »Herrat ovat kai tulleet pyynnöstäni neuvottelemaan Sydän-Suomessa ja Maaselässä puhjenneitten lakkojen johdosta?»

Vieraat miehet olivat kaikki nuoria, tuskin kaksikymmenvuotiaita. Pitkä tukka kaikilla, ja punainen kaulaliina ja kaksinkertainen kaulus täydensivät pukua. Omituisin oli heidän hehkuva katseensa.

Vanhin heistä vastasi: »Niin olemme, ja sitäpaitsi Tanttilan, Jäniskosken, Porraskosken ja Laukkasen tehtaitten työläisten puolesta.»

»Kenties herrat näyttävät jonkinlaiset valtuudet», pyysi Penttilä.

Nuorin korotti äänensä: »Emme me mitään papereita tarvitse, me olemme ammattijärjestön määräämiä.»

»Milloin Teidät määrättiin?»

»Viime keskiviikkona.»

»Mutta eihän lakko ollut silloin vielä edes alkanutkaan.»

»Silloin se määrättiin alettavaksi.»

»Helsingissäkö?» sähähti Mikkola.

»Tietysti. Ammattijärjestö määräsi lakon alettavaksi ja sillä hyvä.»

Tuoli poltti ins. Mikkolan alla. Ins. Vermasvuorella oli täysi työ pitää häntä alallaan.

Penttilällä oli tukala paikka. Tämäkö oli työn ja pääoman taistelua! Hän, työmies, talonpojan poika, joutuu edustamaan pääomaa noita kolmea Helsingistä lähetettyä, täyteen pumpattua ammattiagitaattoria vastaan, jotka sanovat edustavansa työtä? Työtä -- miehet, jotka tuskin tietävät, mitä on työ. Miehet, jotka tuskin milloinkaan ovat tehneet yhtään mitään, ja tulevat sanomaan, että heidän takanaan on 15000 miestä, jotka ruokkivat vaimojaan ja perheitään. Ainakin 50000 ihmisen toimeentulosta olisi siis päätettävä.

Penttilän äänettömyyttä pitivät ammattijärjestön edustajat heikkouden merkkinä. He alkoivat pommituksen.

»Me vaadimme, että urakkatyöt heti poistetaan ja alin tuntipalkka määrätään. Tehdasneuvostot ovat heti perustettavat ja niitten valta tunnustettava. Kaikki ne työnjohtajat, joista annetaan myöhemmin luettelo, ovat heti erotettavat.»

»Hyvät herrat!» keskeytti Penttilä. »Jos näihin vaatimuksiin myönnytään, alkavatko työt tänään iltavuorolla klo 4?»

»Jaa! Asiasta on tehtävä sopimus ja se lähetettävä Helsinkiin. Sitten äänestetään lakon lopettamisesta tai jatkamisesta. Sitäpaitsi on lakkoajalta maksettava täysi palkka.»

»Jos ehtoja ei hyväksytä, niin mitä sitten?»

»Ehdot ovat hyväksyttävät! Tehdasta ei panna käyntiin ennenkuin ne hyväksytään. Yksikään hyrrä ei pyöri, ellei kaikkiin vaatimuksiin ole myönnytty. Me olemme ihmisyyden nimessä alkaneet taistelun kapitalistien nylkyvaltaa vastaan, ja me emme taivu. Meitä ei sorreta enää, ei työllä eikä aseilla.»

Penttilä näki, ettei hän jaksa pitemmälle rauhoittaa Mikkolaa. Mitta oli tosin täysi hänessäkin, mutta Mikkola oli aivan räjähtämäisillään.

»Hyvät herrat! Lapsille on annettu vaarallinen ase leikkikaluksi. Tunnustatte kai itsekin, että ette tunne paikallisia oloja. Minulle ensin ilmoitetaan, että lakko on vain kannatuslakko Kotkan lakkolaisille. Sitten tulette te Helsingistä ja esitätte teoriojanne tietämättä, onko niillä edes työväestön keskuudessa kannatusta. Luulisin, että Maaselän työväki kuolisi nälkään tuntipalkalla, sillä niin hyviin palkkoihin se on tottunut. Mitä tulee tuohon Kotkan lakkoon, niin olen sitoutunut, edustajani välityksellä, suorittamaan lakon aiheuttaman palkkaeron, ellei asianomainen tehdas sitä katso voivansa tehdä. Sitten ette voi vakuuttaa töitten rauhallista alkamista, vaikka kaikkiin vaatimuksiin tyydyttäisiin. Hyvät herrat! Mikä on se poliittinen temppu, jota Helsingissä nykyään suoritetaan ja jonka tueksi on järjestetty tämä lakkoilu? Eikö ole mitään! Tunnen, että työväen etujen parantamiseksi ei näin tehdä. Minun ehtoni on: Tänään kello 1 tulkoon omia miehiäni puheilleni ja he esittäkööt vaatimuksensa. Joka tapauksessa on työt aloitettava kello 4 iltapäivällä. Ellei niin tehdä, niin seurauksista en minä vastaa. Hyvästi, hyvät herrat.»

Vastaväittäjät olivat useasti yrittäneet keskeyttää Penttilän, mutta hän ei antanut. Ins. Mikkola oli malttanut mielensä huomatessaan Penttilässä olevan miestä takana. Suut vaahdossa selittivät edustajat poistuessaan toisilleen, miten sikamaisesti heitä oli kohdeltu.

Penttilä soitti kaikille niille työnantajille, joitten tehtaiden tiesi olevan lakossa ja jotka saattoi tavata puhelimitse.

Kaikki olivat ehdottomasti lakon pikaisen lopettamisen kannalla entisillä ehdoilla -- tai sitten täydellinen työnsulku.

Penttilä lähti käymään keskustehtaalla. Ovella seisoi lakkovahti. Penttilä meni miestä kohden aikeissa puhutella. Mies livisti pakoon. Penttilän tuli surku työmiehiään, jotka niin väärin pantiin kärsimään jonkin helsinkiläisen puolue-edun hyväksi.

Kello 1 ei tullut ketään neuvottelijoita.

Kello 4 ei tehdas lähtenyt käymään.

Ins. Mikkola ja Vermasvuori viipyivät lähes tunnin Penttilän yksityiskonttorissa.

Kello 6 lähti juna Turkuun. Siinä matkusti tehtailija Aapeli Penttilä nuoren vaimonsa kanssa häämatkalleen.

Kuollut oli Maaselän tehdasalue. Yhdeksän kuukautta siinä oli tehty työtä, tehty niinkuin ei milloinkaan ennen Suomessa. Nyt se oli aivan hiljainen. Kyynel pyrki Mikkolan silmäkulmaan. Voi niitä, jotka tämän tekivät!

XII.

Herrasväki Vahlberg istui arkihuoneessa. Rouva Annie oli hyvin hermostunut, eikä herrakaan tuntunut olevan rauhallisimmalla tuulellaan.

Heidän poikansa, Sydän-Suomen konepajan johtaja ins. Yrjö Vermasvuori, oli käymässä vanhempiaan tervehtimässä.

»Miten sinäkin, Yrjö, sekaannuit sellaisen suomalaisen kanssa asioihin!» päivitteli vanha rouva pojalleen.

»Mamma rakas», lohdutti poika. »Se suomalainen on vielä kuuluisa mies, ja minä pidän onnena, että pääsin hänen palvelukseensa. Mutta mamma ei tunne häntä. Hän on niin vaatimaton, ettei hän ole milloinkaan antanut puhua itsestään. Suomessa ei tunneta häntä.»

»Voi Yrjö! Sinä olet vielä niin nuori, ettet tunne maailmaa. Suurimmat huijarit voivat joskus esiintyä mitä edullisimmassa valossa. Sitäpaitsi minä kysyin vanhalta ystävältäni, lehtori Sandströmiltä, miten on mahdollista, että voimaa voidaan panna kokoon niinku sinä olit sanonut.»

»No, ja mitä sanoi ukko 'Joka oli todistettava'?»

»Yrjö! Sinä olet unohtanut kunnioituksen vanhaa opettajaasi kohtaan. Aikomukseni oli säästää sinua siltä nöyryytykseltä, mutta rangaistukseksi minä sen nyt sanon. Hän sanoi, että se on mahdotonta. Kysymyksessä täytyy olla jokin petkutus.»

»Mamma rakas. Älkää vaivatko itseänne tuollaisten ongelmain ajattelemisella. Asia on kerta kaikkiaan niin, että nykyaikaan on se mahdollista, mikä ukko Sandströmin aikana on ollut mahdotonta.»