Part 6

Penttilä naurahti. »Niin mielelläni kuin asuisinkin jossakin Kultalassa, niin en siihen kuitenkaan jouda. Minulla on minun työni. Tekisittekö sen palveluksen, että ilmoittaisitte Ranholmin matamille hänen elämänsä muutoksen? Raha-asiat järjestän vielä tänään.»

»Mielelläni teen sen.» Kyynel kiilsi emännän silmänurkassa. »Olette isänne poika, mutta ennen kaikkea olette kelpo Hämeen kelpo poika.»

Penttilä muisti auton kuin pelastavan enkelin ja sanoi olevan välttämätöntä käydä vielä pankissa ennen sen kiinnipanoa. Tosin sanottiin olevan vielä toista tuntia aikaa, mutta Penttilä ei uskaltanut luopua keksimästään pelastusnuorasta. Sillä totta totisesti hän ei osannut sanoa emännän viimeiseen kiitokseen sanaakaan.

»Terve tuloa huomenna kello 1 päivällä juomaan kuppi kahvia», kaikui Penttilän korvissa emännän sanat vielä pankissakin. --

Toinenkin velvollisuus muistui Penttilän mieleen. Noin 5 kuukautta sitten lainasi O.-Y. Peurakosken juoksupoika hänelle käyttöpääomaa. Tosin rahallinen velka oli maksettu, mutta hyvä tahto oli maksamatta. Penttilä sähkötti heti pojalle, että jos Anton Sorsa (sehän oli pojan nimi) haluaa ruveta käymään koulua, niin se riippuu vain hänen omasta halustaan. Tai jos jotakin muuta on pojan mielessä, niin ilmoittakoon, toivomukset täytetään mikäli mahdollista.

Penttilä vietti merkillisen yön. Riisuutuessaan hyräili hän jotakin laulua. Se oli tosiaan merkillistä, sillä hän ei osannut mitään laulua. Vuode oli hirveän kuuma ja mukurainen. Käveltyään hetkisen edestakaisin huoneessaan hän istahti pöydän ääreen ja rupesi selailemaan puhelinluetteloa. Hän nousi kuitenkin kärsimättömänä huomattuaan lukevansa R-kirjainta nimi nimeltä. Puettuaan uudelleen hän lähti alas ruokasaliin syömään.

Luettuaan sanomalehtiä, joista ei hän alusta muistanut mitään loppuun päästyään, vilkaisi hän tarjoilijattareen, joka toi ruokia viereiseen pöytään. »Hämmästyttävän vaalea tukka», ajatteli hän, »aivan kuin... Alli Rantamäellä -- no se nyt on merkillistä ettei hän pääse eroon siitä!» Hän nipisti itseään reidestä niin että mustelmat jäivät, ja lähti kadulle. Miksi? Sitä ei hän itsekään tiennyt.

Ajureja meni ja tuli. Toisissa istui mies ja toisissa mies ja nainen. Hevoset juosta lompsuttivat laiskasti. Polttomoottoriautot jyskyttivät ja lemusivat.

Penttilä löysi itsensä. Noista hevosista ja hajuavista autoista täytyy Helsinki vapauttaa! Huomenna alkaa työ. Pitää saada ostetuksi pari kolme miljoonaa tiiltä. -- Penttilä meni hotelliinsa ja nukkui kuin hako lopun yötä.

VI.

Poliitikot tekivät ministerilistaa pää hiestä märkänä. Oikeisto ei hyväksynyt vasemmistoa eikä päinvastoin. Keskusta ei hyväksynyt kumpaakaan eikä kumpikaan sitä.

Maassa oli kireä aika. Olisi tarvittu lujaa ja kaukonäköistä hallitusta. Sitä ei saatu. Politiikat eivät sallineet. Totuus lieneekin, että politiikan sivuasia on maan paras ja pääasia puolueen ja oma etu.

Kallista aikaa kului. Talven selkä oli taittumassa.

Markan kurssi oli mahdollisimman häälyväinen. Vararikkoja tuli. Pörssikauppa oli heimostunutta.

Tehtiin kuitenkin hyödyllistäkin työtä. Jäniskoskella mentiin kallioon kuin juustoon, niinkuin miehet sanoivat. Sydän-Suomen konepaja takoi täydellä höyryllä. Sähkömoottorikonepajaa pantiin kuntoon. Ostamalleen Maaselän tilalle rakensi Penttilä suurta keskuskonepajaa. Paikka oli mainio: lähellä haara-asemaa, jolta erkani kolme päärataa. Parinsadan hehtaarin suuruinen kumiseva nummi oli rakennuspaikkana.

Penttilä puhui harvaan ja liikkui hitaanlaisesti, mutta kun hän ei puhunut turhia eikä liikkunut hukka-askeleita, sai hän paljon valmista. Kokonaisen arkkitehtitoimiston hän lähetti Maaselkään tekemään suunnitelmia. Saatavana olevat tiili- ja sementtivarastot hän osti kaikki.

Suurinta vaikeutta tuotti sivuraiteitten saanti. Paperit kiersivät virastoja. Rautatiehallitus, piirihallitus, ratainsinööri, asemapäällikkö ja ratamestari, kaikki lupasivat tehdä parhaansa, mutta valmista ei tullut. Lopulta Penttilä väsyi odottamiseen. Hän lähti persoonallisesti rautatiehallituksen päätirehtöörin puheille. Apu tuli. Hän selitti suunnitelmansa ja päätirehtööri oli käytännön mies. Määräyksiä annettiin -- ja ylihuomenna oli hiekkajuna aloittamassa Maaselän laiturin rakentamista.

Aika jo olikin. Lasteja saapui hirmuisesti. Siinä oli tiiliä, sementtiä, rautaa, lautoja, koneita ja jos mitä. Läheistenkin asemien ratapihat olivat täynnä vuoroaan odottavia täysiä lasteja.

Aika oli tällaiselle suurelle yritykselle otollinen. Penttilä sai miehiä, vaunuja ja tarpeita. Muu liikenne oli miltei pysäyksissä.

Liikkeen pääkonttori oli sijoitettu Helsinkiin. Penttilä oli tyhjentänyt hotellistaan aluksi kolme huonetta ja sittemmin huoneen kerrallaan, joten hän jo oli päässyt 12 huoneeseen, lukuunottamatta omaa makuuhuonettaan.

Konttoripäällikkönä toimi 25-vuotias Antti Lehtovaara. Aikaisemmin oli hän ollut eräässä pankissa Helsingissä, sittemmin tehtaankonttorissa Tampereella. Lehtovaara oli kai ensimmäinen mies, joka oli tarjoutunut Penttilän liikkeeseen. Hän olikin mies paikallaan, työteliäs ja kykenevä. Konttori oli maan nykyaikaisimpia. Erikoisesti pantiin huolta korttijärjestelmien laatimiseen. M.m. oli liikkeen jokainen mies pantu n.s. mainekortille. Tämä oli välttämätöntä, jotta keskuskonepajaan saataisiin aikanaan mahdollisimman työkykyistä väkeä, johtajasta portinvartijaan asti.

Penttilän työmäärä oli suurimmillaan. Perusajatukset kaikkeen täytyi hänen sanoa. Niitä antaessaan käytti hän aina parlografia, jotta ei tarvinnut toistaa samaa. Suurta haittaa tuotti huono puhelinyhteys eri tehtaitten välillä. Penttilä neuvotteli oman linjan saannista. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö piti sitä turhana ylellisyytenä. Hän yritti kärsiä siksi kunnes pääkonttori voidaan siirtää Maaselkään ja jättää Helsinkiin vain pienempi asiainhoito-osasto.

Sanomalehdistö kertoi Amerikasta kummia uutisia. Mainittiin, että siellä oli keksitty uusi bentsiiniä ja polttomoottoria vastaava voimanlähde. Suomenkin sanomalehdet pohtivat asiaa. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että Suomesta juoksivat ne langat, jotka aiheuttivat tämän hälinän.

Autojen hinta laski. Amerikkalaiset tehtaat syöksemällä syöksivät tuotteitaan Europan markkinoille. Suomeenkin tuotiin yhtenä ainoana kuukautena 3000 uutta autoa. Tämän jo olisi pitänyt herättää huomiota. Poliitikot eivät kuitenkaan joutaneet sellaiseen kiinnittämään huomiotaan. He kaivoivat jo uutta kuoppaa juuri saamansa kokoomushallituksen tuolin alle.

Penttilän hommat alkoivat vähitellen herättää huomiota. Sanomalehdissä näkyi silloin tällöin joku uutinen ja Sosialidemokraatti sisälsi kerran asiallisen kirjoituksen Maaselän uuden konepajan työväen asuinrakennuksista. Penttilä sai muutamia kutsuja perheisiin juomaan kupin kahvia. Useimmiten hänen oli pakko kieltäytyä, mutta oli paikka, josta hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Se oli Ratakadulla eräässä vuokralais-»poksissa». Tekosyynä oli se, että sai puhua kotipitäjän asioista.

* * * * *

Kevätpurot alkoivat vieriä pitkin katuojia, hävitäkseen ensimmäiseen viemäriaukkoon. Tehtaitten työt alkoivat sujua. Valmiitakin töitä saatiin. Sydän-Suomesta alettiin tiedustella, mihin koneita saa lähettää. Maaselässä oli tehdasrakennuksen ja muutamien muiden rakennuksien perustyöt tehty ja muuraus aloitettu. 18 latausasemaa ympäri maan oli osittain ostettu, osittain järjestelyn alaisina, jopa toisia rakennettiinkin.

Penttilä lähetti erityisen viejän mukana latauskoneen piirustukset Sydän-Suomen konepajalle. Niin pitkällä jo oltiin.

Eräs asia oli kuitenkin kesken. Paljon oli Penttilä sitä ajatellut, mutta päättäminen oli vaikeaa. Ratakadun vuokralainen se tuotti sellaista päänvaivaa.

Useasti oli Penttilä ajatellut saattaa asian päätökseen, mutta epäilytti, että jos -- --. Ja siihen se taasen jäi. Mutta miksi ei asiaa voisi ratkaista? Olihan hän sellaisessa taloudellisessa asemassa, että jaksaisi vaimonsa ruokkia. Niin, vaimonsa. Miksi ei hänelläkin saisi olla vaimo ja koti? Olisiko hänen pakko koko ikänsä asua vuokrahuoneissa tai kolkossa hotellihuoneessa -- tai vaikkakin omassa talossa, mutta yksin! Täytyyhän hänellekin tulla joskus levonkin hetki. Pitääkö hänen silloin aina mennä johonkin ravintolaan joutohetkeään viettämään? Ei suinkaan. Asia on päätettävä ennen lukukauden loppua. -- Miksi ei tänään?

Päättävästi iski Penttilä kynänsä pitimeen, antoi sanan autonsa ajajalle ja lähti asiaansa toimittamaan.

Kummasti jyskytti hänen takkinsa alla, kun hän painoi muuatta soittonappulaa Ratakadulla. Palvelija tuli avaamaan. Neiti oli kotona, mutta tuskin vielä pukeissa. Aivan oikein, aikahan olikin varsin aamuvarhainen, tuskin sopiva aika Penttilän asialle.

Palvelija oli kuitenkin erehtynyt. Alli Rantamäki astui saliin miltei samassa kun Penttiläkin. Hän oli aamuraikas. Vaalea tukka oli kammattu niskaan pienelle nutturalle, ilman käherryksiä ja keinotekoisia kaunistuksia. Raikas puna oli poskilla. Mistä se johtui, sitä ei Penttilä osannut arvata, eikä hänellä ollut siihen aikaakaan. Hänelle oli pääasia saada sanotuksi asiansa.

Istahtamatta, katsomatta, onko muita huoneessa, hän sanoi sanottavansa suoraan ja koreilematta.

»Neiti Rantamäki!» aloitti hän. »Olen ajatellut teitä paljon. Olette ainoa nainen, jolle olen ajatuksia tuhlannut, lukuunottamatta äitiäni. Haluatteko jakaa elämän surut ja ilot kanssani? Voitteko tulla vaimokseni?»

Ohho! Nyt se oli sanottu.

Tyttö oli hetken ääneti, punastui hiusmartoa myöten ensiksi ja vaaleni sitten. Penttilä säikähtyi. Mitähän hän nyt oli tehnyt! Olikohan tyttö kihloissa aikaisemmin? Jospa maa aukenisi ja nielisi heidät kokonaan, hänet, tytön ja koko maailman!

»Tiedättehän, että kotipuolessamme on tapana kosia tyttöä vanhempainsa läsnäollessa -- --»

Puhui tyttö muutakin, mutta huone alkoi pyöriä Penttilän silmissä. Siinä menossa näki hän jonkin oven, tarttui kahvaan, ja se oli sattumalta eteisen ovi. Miten hän sai takin päälleen ja tuli alas rappusia, se on tänä päivänäkin hänelle arvoitus. Sen hän muistaa, että puolen tunnin päästä oli hän matkalla Ouluun, ylimääräisellä junalla -- hakeakseen sopivaa latausaseman paikkaa.

VII.

Seinäjoella odotti Penttilää seuraava sähkösanoma:

»Valtiovarainministeri pyytää tietoja joistakin viime kesänä tehdyistä lainasopimuksista. Asialla kiire.

_Lehtovaara_.»

Penttilä vastasi:

»Paperit ministeriössä. En voi saapua. Ottakaa lakimies valvomaan etujani.»

Vaunu tuntui hänestä hirmuisen ahtaalta. Tosin hiukan helpotti mitä pohjoisemmaksi tultiin. Ei hän liikkunut eikä reuhtonut. Istua kyhjötti tyhjän vaununsa nurkassa ja kärsi. Miksi hän olikaan ollut niin tyhmä? Nyt hän ei voi mennä Helsinkiin, ei ainakaan ennenkuin yliopiston lukukausi on loppunut. Niin, eikä hän voi mennä koko Etelä-Suomeen. Ei ainakaan Tamperetta etelämmäksi. Hehän voivat sattua vastakkain minä päivänä hyvänsä, ja siihen tilanteeseen ei Penttilä enää halunnut joutua.

Penttilän vaunu oli liitetty Seinäjoelta matkustajajunan perään. Viimeiseltä porrassiltamalta oli mainio näköala. Eivät ole Etelä-Suomen suurimmatkaan peltoaukeamat kuin karjatarhan suuruisia länttejä verrattuina näihin Pohjanmaan aukeamiin. Mikä suuri työmaa täällä avautuukaan »Suomi»-akkumulaattorin vetämälle auralle, äkeelle, niittokoneelle, kylvökoneelle ja monelle muulle peltotyökalulle! Ja Pohjanmaan tulevaisuus! Se on vielä kerran jaksava ruokkia koko Suomen, jos tarve tulee. Hämäläinen, kivisten maiden mies, kastelee jokaisen leipäpalansa hiellään. Siksi maa onkin hänelle rakas. Hän ei siirry kauas kotikonnultaan, ja jos siirtyy, sinne takaisin kuitenkin kuolemaan haluaa. Hämäläinen unohtaa sen, missä hän helpolla leipänsä ansaitsee, mutta ei sitä paikkaa, joka on hänen käsiinsä känsät kasvattanut.

Toisin on pohjalainen. Kaukana on metsänreuna hänen kotiseudullaan. Laajat ovat aukeat. Siksi on kansaankin tarttunut jotakin suurpiirteistä ja mahtavaa. Vahinko vain, että hän itsekin tietää tämän ja on taipuvainen kerskailuun, mitä hämäläinen ei tee humalapäissäänkään --.

Etelässä, s.o. Helsingissä, teki kevät tuloaan. Oulussa oli täysi talvi. Lumi oli vielä hohtavan valkoista eikä keväälle ominaista likaisen harmaata. Penttilän mieli oli harmaa. Katuiko hän? Ei. Ei mies koskaan kadu tekoaan. Korkeintaan kiroaa ja kantaa seuraukset kuin mies.

Oulu mataloine rakennuksineen ja ikäänkuin suurien lumivallien taakse taisteluasentoon vetäytyneenä esiintyi kuulakkana kevätiltana edukseen.

Jos Penttilän mieli ei olisi ollut niin perin masentunut, olisi hän voinut nauttia pohjolan kuulakasta yöstä, mutta nyt hän istui hotellihuoneensa sohvan nurkassa ja mietti tämän elämän iloja ja suruja, käännöksiä ja koukkuja.

Kauppalehdessä teki tunnettu kauppaolojemme tuntija, nimimerkki K.S., selvää maan taloudellisesta asemasta.

M.m. sanoi hän: »Palkkojen ja ulkomaisen rahan suhteeton nousu vv. 1919-1920 lyö yhä vieläkin leimaansa teollisuuteemme. Silloiset kalliit varastot, niinhyvin valmiiden tuotteiden kuin raaka-aineidenkin, ei ole vielä kulutettu. Nyt kun osoittautui, että rahamme huonous olikin keinotekoista, ovat teollisuuslaitokset joutuneet vaarallisen kilpailun kynnykselle. On odotettavissa, että ulkomainen teollisuus tulee saattamaan vaikeaan asemaan monta teollisuushaaraa, jopa koko teollisuutemme kaiken todennäköisyyden mukaan tulee horjahtelemaan, ellei uutta perustetta voida laskea.»

Maan taloudellinen tilanne oli surkea. Puutavaraliikkeet eivät kaataneet metsiä, jotka suinkin voivat jättää kaatamatta. Tosin hakkuuaikojen pidennyksiä ei kruununmetsiin myönnetty, mutta se ei paljoa auttanut. Rautateollisuus oli lamassa. Hyvin menestyvät kenkätehtaatkin tekivät vain kolmipäiväisiä viikkoja.

Maataloustuotteiden hinnat laskivat sydäntalvella yhä edelleen. Kevättalvella odotettua hintojen nousua ei tullut. Maanviljelys oli joutunut samalle kannalle kuin ennen sotaa. Se ei kannattanut.

Taloudellinen pula oli maassa.

Mutta erään miehen liikeyrityksissä tehtiin työtä täydellä höyryllä. Jos otetaan huomioon myöskin Imatran rakennustyöt, niin oli tuo mies tällä kerralla maan suurin työnantaja, lukuunottamatta valtiota.

Itse oli tuo mies naisen pakoon ajamana hautautunut jonnekin. Kahteen päivään ei hänestä ollut kuulunut mitään. Konttoripäällikkö Lehtovaara teki voitavansa saadakseen selville isäntänsä olinpaikan. Hän telefonoi, hän sähkötti eri puolille, mutta ilman tulosta.

Penttilä oli hautautunut Ouluun. Tosin kaupunki ei tuntunut enää niin pieneltä kuin hänen tullessaan, olihan tavallinen rannikkokaupunkimme, pikemmin kauniimpi kuin toiset, mutta ei suurempi.

Penttilän silmät olivat jo avautuneet. Hän näki kevätauringon, joka alkoi lämmittää maan toista lapetta. Merikosken pauhun hän kuuli. Niin, Merikoski. Miten paljon kansallisomaisuutta onkaan mennyt hukkaan vuosisatojen kuluessa ja miten paljon vieläkin menee koskiemme vapaina virtaillessa tai kytkettyjenkin kevättulvan vyöryessä hukkaan! Oulunjoen koskien rakennustyöt olivat jätetyt kesken samaan aikaan kuin Imatrankin, eikä niitä ollut aloitettu, vaikka Imatraa rakennettiin.

Vaasalaisista sanomalehdistä luki Penttilä, että Vaasan kaupunginvaltuusto oli evännyt häneltä latausaseman tontin. Tosin läheiset rautatieasemat voisivat tulla kysymykseen, mutta tällaisen pienen latausaseman pitäisi sijaita kaupungissa.

Penttilä matkusti Vaasaan ostaakseen jonkin yksityisen, vaikkapa ahtaammankin tontin ja pannakseen sillä rakennustyöt alulle.

Pari päivää hän vietti Vaasassa. Sopivaa tontin myyjää ei tahtonut ilmaantua. Jos Penttilän nimi ei olisi ollut Penttilä, vaan jokin -ström tai -qvist, niin on luultavaa, että tontteja olisi ollut kaupan ainakin muutama tusina. Mutta maan ruotsalainen vähemmistö oli huomannut heikommuutensa ja peläten sulautumistaan voimakkaampaan suomalaiseen ainekseen oli alkanut jo muutamia vuosia sitten ankaran taistelun olemassaolonsa puolesta. Pienintäkään ruotsalaisen omistamaa kiinteimistöä ei saanut myydä suomalaiselle. Ei maatilaa, ei kaupunkitaloa, ei mitään. Puoluekuri ja turvan tunne yhteisessä leirissä olivat niin suuret, että kukaan ei rohjennut, jos halusikin, poiketa heimon päätöksistä.

Penttilä ei ollut laiskana näitä päiviä. Hankkimalleen pienelle kartalle hän laati täydellisen latausasemasuunnitelman koko eteläisempää Suomea varten, s.o. Rovaniemen eteläpuoliselle osalle. Valmiina tai rakennettavana oli jo 21 asemaa, mutta tarvittiin vielä noin samanverta ennenkuin maan tarve voitiin tyydyttää mahdollisimman vähän vaivaamalla käyttäjiä ja tuottamatta suuria kuljetuskustannuksia.

Penttilä halusi päästä patentteineen kansan käyttämäksi ja päästä nopeasti. Hän tiesi, että vuosikymmenen kuluttua hänen koneensa on levinnyt ympäri maapallon, mutta hän halusi, että se leviää Suomeen ennen muita maita ja että Suomi saa nauttia ne edut, jotka on ensiksialkaneella. Penttilän lähin päämäärä perustaessaan latausasemaa Vaasaan oli saada sähköaura kyntämään Isonkyrön ruispeltoja.

Niin, Isokyrö! Vieläköhän siellä löytyy yhtään Aaroni Perttilää? Vieläköhän Vaasassa on yhtään Larssonia? Topeliuksen muistopatsas on Vaasassa. -- Penttilä päätti käydä katsomassa tätä runoilijan muistolle pyhitettyä kiveä.

Kevätpäivä oli kirkkaimmillaan. Somasti solisi vesi katuojissa. Suuret lumivallit olivat hävinneet. Kadut olivat likaiset ja mustat. Vaasan kirkkopuiston puut olivat rääsyisten kerjäläisten näköisiä kaikessa alastomuudessaan. Siinä istui setä Topelius rakkaitten lasten ympäröimänä. Penttilä kiersi patsaan toiselle puolelle voidakseen auringon valon häiritsemättä ihailla taiteilijan työtä.

Kuka seisoi patsaan sivulla? -- Alli Rantamäki. Penttilä toivoi, että patsas kaatuisi heidän väliinsä, jotta hän voisi lähteä huomaamatta pakoon, tai että vastapäätä oleva kirkko lennähtäisi ilmaan kiinnittääkseen vastaantulijan huomion muualle. Mitään ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut. Aurinko loisti täydellä terällään. Piipittipä joku lintunenkin jossakin alastoman puun alastomalla oksalla.

Penttilä tervehti ja aikoi lähteä pois. Silloin näki hän jotakin. Hän ei ollut selvillä itsekään mitä. Hän näki vain silmät, jotka katsoivat surullisesti, posket, jotka olivat lumivalkeat, huulet, jotka vapisivat. Hän ei enää paennut, vaan astui lähemmäksi. Puhuivatko he jotakin, sitä ei kumpainenkaan tiedä eikä kumpainenkaan kaivannut. Sanattomina lähtivät he kuitenkin kulkemaan rinnakkain kevään likaamia katuja.

Tultuaan erään kivirakennuksen edustalle sanoi Alli Rantamäki: »Minä asun tässä tätini luona.»

Penttilä ikäänkuin heräsi. »Viivyttekö kauan Vaasassa?» kysyi hän.

»Ainoastaan huomisen päivän. Olen tätini miehen hautajaisissa ja matkustan huomenillalla.»

»Menettekö kotiinne vai Helsinkiin?» kysyi taasen Penttilä.

Tyttö punastui. Miksi? Penttiläkin tunsi veren kohoavan poskilleen.

»Aion poiketa kotonani», selitti neitonen hohtavin poskin.

»Tapaamme toivottavasti Rantamäessä kahden päivän perästä», sanoi mies hyvästellessään.

Jos Penttilällä oli ollut kiire lähteä Helsingistä, niin yhtä kiire oli hänellä nyt päästä sinne jälleen.

Hänen päästyään Helsinkiin yöpikajunassa klo 8 aamulla oli insinööri Ranta jo yksityishuoneessa odottamassa häntä. Jäniskoskelta kuului hyviä uutisia. Kallioväylä oli porattu niin pitkälle, että voima-aseman laittamiseen olisi parasta ruveta mitä kiireimmin.

»Jos tilaamme koneet koko voimamäärälle, niin olisi paras tilata heti, sillä töitten keskeytys koneita odotellessa tuottaa suurta haittaa», lopetti Ranta.

»Osa voima-aseman koneista on lastausvalmiina Tampereella ja loput valmistuvat kolmen viikon kuluttua. Kevättulvan hyödyksikäyttämistä varten jätetään vanha voima-asema paikalleen ja ohjataan liikavesi sen turpiiniin», oli Penttilän selitys.

Ranta ei sanonut hetkeen aikaan mitään. Hän tuntui miettivän. Pyysi puhelun Jäniskoskelle ja pääsi pian, kun aamulla ei ollut paljon ulkolinjapuheluja. Penttilä kuuli seuraavan keskustelun:

»Ranta täällä. Terve! Kyllä ne Tampereelta tulleet piirustukset ovat oikeat. Antakaa mennä alaväylä vain suuremmaksi. -- -- 60 kiloa. Ohho! Antaa soida. Ei se liikaa ole. -- -- Tänään pitää olla auki. -- -- Kyllä ennättää, kun vain tahtoo.»

Väittäkööt vielä, tuumi Penttilä, ettei suomalaisissa ole amerikkalaista »kuraasia», kun on vain tilaisuutta sen ilmenemiseen. Aivan samansuuntaisia puheluja hän oli kuullut amerikkalaisten insinöörien ja johtajien keskustellessa apulaistensa kanssa. Kieli oli toinen ja sanat erilaiset, mutta henki ja äänen sävy samat.

Juoksevien asiain hoidossa kuluivat päivät siihen asti, kun Penttilä oli luvannut tavata Rantamäen tytärtä hänen kotonaan. Molemmat tajusivat, että tapaamiskysymys koskee tyttären isää eikä heitä itseään.

Penttilä tiesi, että asemalta on vaikea saada hevosta, ja siksi lähetti hän autonsa edeltäpäin. Auton ohjaaja arveli, että maantiet eivät olleet vielä ajokunnossa, mutta lähti sanaakaan sanomatta. Auton kuljetti hän määräasemalle junalla ja oli oikealla hetkellä ohjaustangossaan odottamassa Penttilää.

Asemalta oli kahdeksan kilometriä Rantamäkeen. Maantie oli kyläpaikoissa ja aukeilla sulana, syvän, upottavan kuran peitossa, mutta kujilla ja metsäkohdilla oli vielä lunta, muutamin paikoin vahvastikin.

Komeasti pyörähti raskas 60-hevosvoimainen auto matkaan aseman kovalta hiekkakäytävältä, mutta heti maantielle päästyä alkoi sen ääni muuttua. Penttilä alkoi epäillä perille pääsyä. Polttomoottorien huonot ominaisuudet tulivat selvästi näkyviin. Jos auto ei päässyt eteenpäin, niin moottori pysähtyi kokonaan. Se ei mitenkään käynyt hiljaa voimiaan säästäen.

Viisi kilometriä päästiin eteenpäin, mutta sitten tuli lunta niin paljon, että auto ei pysynyt tiellä. Oltiin juuri Rantamäen metsäpalstan kohdalla. Asumuksia ei ollut missään lähitienoilla. Penttilän ei auttanut muu kuin lähteä matkalaukku kädessä jalkaisin eteenpäin. Ohjaaja lähti autolla pyrkimään asemalle. Penttilä ei ollut harmissaan -- hän näki asian huvittavan puolen. Rantamäkeen menee kosija jalan... Se on tosin hiukan tavatonta, mutta maailmassa täytyy kaikkeen tottua.

Pitkää lehtokujaa kävellessään tähyili Penttilä kulmainsa alta, näkyisikö ihmisiä päärakennuksen akkunoista. Turhaan! Talo oli kuollut. Hän meni pääportaista sisään. Ovi ei ollut lukossa, joten vieraita siis oli odotettu. Tilava eteishalli tervehti vierasta miellyttävällä lämmöllään, mutta ketään siellä ei ollut.

Penttilä riisui takkinsa, kolautti hiukan keppitelinettä, jotta hänen tulonsa huomattaisiin.

Kuului isännän yskäisy ja raskaat askeleet alkoivat lähetä eteistä.

Hämäläinen talonpoika on itsetietoinen, sillä hän tietää turvansa olevan vain itsessään ja Jumalassa. Elleivät omat voimat riitä ja Jumala auta, niin asiat ovat hullusti. Naapurin apuun hän ei turvaa eikä salli naapurin sekaantua omiin asioihinsa. Yksin hän seisoo kuin mänty mäen töyräällä. Yksin elää ja yksin kaatuu, jos kohtalo niin määrää.

Rantamäen suku oli vankkaa hämäläistä rusthollarisukua. Rustholleista olivat pojat naineet ja rustholleihin naitiin tyttäret. Sukuylpeitä oltiin ja kunniasta arkoja. Arvo annettiin toisille, mutta tunnettiin omakin arvo. Miehiä olivat koko suvun miehet olleet, ei juoppoa niin moneen polveen kuin muistettiin. Kunniastaan arkoja olivat myös naiset. Pienintäkään tahraa ei heissä voitu löytää. -- Moni köyhä oli saanut avun Rantamäen isännältä, eikä kerjäläinenkään milloinkaan tyhjin pussein keittiöstä lähtenyt. Rantamäen nykyistä isäntää kunnioitettiin paikkakunnalla, tosin pelättiinkin. Ankara hän oli, jos pienimmänkin loukkauksen huomasi, ja vilpintekijän ei ollut hyvä olla hänen edessään.

Kookas, ja vieraan täytyi myöntää, miehekäs isäntä tuli vierastaan eteiseen vastaan. Sileäksi ajellut kasvot osoittivat päättäväistä miestä, joka ajaa tahtonsa perille, ja valkea tukka vakuutti järkeä ja elämänkokemusta olevan tehdyn päätöksen takana.

Isäntä antoi kätensä tervehdykseksi niinkuin tapa on, oli vieras sitten tuttu tai tuntematon.

Penttilä aloitti keskustelun selittämällä olevansa Koskenkylän Penttilän poika Aapeli.

»Ali-Penttilänkö?» kysyi isäntä.

»Ei, Yli-Penttilän.»