Part 5

Penttilä pyrki johtokunnan puheille, jotta mahdollisimman harvat korvat kuulisivat hänen sanottavansa. Lyhyenläntä, lihavahko johtaja Salo tuli tervehtimään. Penttilä selitti haluavansa päästä liikesuhteisiin pankin kanssa ja ensiksi asioittensa takuuksi haluavansa vaihtaa 10 miljoonaa dollaria Suomen markoiksi.

»Odottakaa hetkinen, koetan saattaa Teidät pääjohtajan puheille», puheli ystävällinen vanha johtaja ja lähti toimittamaan tietä auki.

Noin kymmenen minuutin päästä palasi hän ja ilmoitti puheillepääsyn olevan selvän.

Suoruudestaan kuuluisa, jäntevä mies ja tunnettu valtiomies, tohtori Vuorenrotko kääntyi tuolissaan, tarkasti tulijaa sankalasiensa sekä lävitse että ylitse, ei vastannut tervehdykseen eikä käskenyt istumaan.

Hetkisen tarkastettuaan vierasta sanoi hän miltei ärähtäen: »Kenen pirun Te nyt luulette Suomessa voivan ostaa 10 miljoonaa dollaria? Häh!» Ääni ei ollut luotaantyöntävä, vaan asiallisen tuikea ja sopi mainiosti Penttilän ristiriitaiseen mielentilaan.

»Tarvitsen rahaa», selitti hän. »Aion ostaa muutamia osakkeita, muutamia koskia sekä tilata koneita.»

»Tarvitsetteko Te nyt tässä kädenkäänteessä neljäsataa miljoonaa markkaa ostaaksenne 'muutaman' osakkeen?»

Todellakin. Penttilä huomasi tottuneensa Amerikassa liian suuriin summiin.

Sovittiin, että pankki ostaa puoli miljoonaa dollaria. Penttilä jättää rahat tilille ja rupeaa asioimaan pankin kautta, silti tekemättä mitään sopimusta.

Pankin arvopaperiosaston johtaja oli nuori, ilmeisesti urheilija, hänellä oli ulkonevat poskipäät ja harvinaisen ohuet huulet. Teki hiukan hermostuneen mutta luotettavan vaikutuksen.

Penttilä tiedusteli useitten osakkeitten hintoja, tapaa, miten osakkeita pörssissä myydään, onko hintojen nousua odotettavissa, ynnä muita seikkoja.

Johtaja vastaili ja selitti suopeasti. Mutta kun Penttilä oli luetellut, mitä hän haluaa ja mihin hintaan, tiedusteli johtaja, minkälaisia vakuuksia pankki saa ostojensa takuuksi.

»Ostamme määräyksenne ensi tilassa, herra Penttilä, mutta olemme huonojen raha-aikojen johdosta pakotetut veloittamaan kolmanneksella arvioidusta hinnasta etukäteen.»

»Tietysti! Tilini tulee pysymään pankissa toistaiseksi koskemattomana osakeostojani varten, joten herra johtajan tarvitsee vain siirtää. Annan heti valtakirjan.»

Johtaja oli ääneti, otti valtakirjan ja kumarsi Penttilälle kuten muillekin kundeille.

Pääjohtaja pistäysi sivumennessään arvopaperiosastolle ja »sattumalta» kysyi, mitä osakkeita herra Penttilä oli tilannut. Oli kuitenkin mahdotonta tehdä mitään johtopäätöstä, pyrkikö uusi ostaja saamaan haltuunsa joitakin erikoisia tai jotakin erikoista alaa koskevia papereita. Tilaus käsitti pankki-, teollisuus- ja kulkulaitososakkeita. Olipa joukossa vakuutusosakkeitakin. Hinnoista ei voinut mitään päättää, sillä kaikki tarjoukset olivat yli silloisten kurssien. Tosin muutaman suuren konepajan, erään sähkötarviketehtaan ja Jäniskosken sähkövoimayhtiön papereiden hinta oli aika korkea, mutta senhän ei tarvinnut merkitä mitään.

Penttilä tiesi, että tällainen tutkimusmatka tehdään, joten hän oli tehnyt tilauksensa tahallaan sekaisin -- ostamalla osakkeita, joista varmasti häviää.

Penttilä alkoi opetella pörssipeliä, ei missään tapauksessa harjoittaakseen keinottelua, vaan saadakseen sananvallan muutamissa yhtiöissä.

Parille pankkiirifirmalle hän myöskin antoi osaketilauslistan. Siinä oli osittain samoja, osittain toisia papereita kuin mitä hän pankilta oli tilannut. Täten hän saattoi hiukan epäselvyyttä pörssiinkin, jottei vain kukaan huomaisi, mihin hän pyrkii.

Tuli tammikuun toinen päivä. Penttilä oli utelias näkemään tulevia apulaisiaan.

N.s. seurusteluhuone, jonka hän oli saanut käytettäväkseen, oli täynnä miehiä. Olipa yksi nainenkin joukossa.

Vahtimestari kävi pyytämässä, Penttilän käskystä, kaikilta paikanhakijoilta joko todistukset tai käyntikortit. Vahtimestarin palattua ihmetteli Penttilä, miten paljon vapaita insinöörejä on Suomessa. Lyhyen tarkastelun jälkeen vetäytyi hänen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Joukossa ei ollut yhtään insinööriä. Eräs 60-vuotias sähkömonttööri oli lähinnä. Sitten oli erinäinen joukko kangaskaupan konttoristeja, kauppamatkustajia, sahanasettajia, tukkityönjohtajia, ja laivan koneenkäyttäjiä kymmenkunta. Nainen oli erään juutalaisen omistaman ompeluliikkeen johtajatar. Mutta miestä, jota haettiin, ei ensimmäistäkään. Itseensäluottavaisuus on hyvä avu, mutta rajansa on silläkin! Paperit vietiin takaisin ja tiedoitettiin, että kukaan ei ole ilmoituksessa tarkoitettuihin paikkoihin sopiva, joten paikkoja ei täytetä.

Toiset lähtivät, mutta eräs Söörnäisten lastauspaikan »sakin fööri» vaati päiväpalkkaa. Häntä oli muka suotta vaivattu. Penttilä sai maksaa 50:-- hotellin palveluskunnalle ukon ulosheittovaivojen korvaukseksi.

Kaiken lisäksi oli viereisessä huoneessa jokin juopotteluseurue. Huudettiin, laulettiin ja juotiin kuin porsaat. Kieltolaki maassa! Se oli hävytöntä. Penttilä soitti siivoojatarta ja käski tyhjentää huoneen. Siivoojatar niijasi ja meni. Huuto yhä yltyi.

Penttilä juoksutti samalla asialla vielä jonkun vahtimestarin, hovimestarin. Sama tulos. Omistajankin hän sai liikkeelle.

»Toimittakaa heti hiljaisuus tuohon huoneeseen», ärjäisi hän isännälle.

»Jaa! Herra on vuokrannut tämän huoneen, he ovat vuokranneet tuon huoneen. On päivä, eivät he häiritse suurestikaan», selitteli liukas isäntä.

»He häiritsevät minua!» kivahti Penttilä.

»Jaa. Minä en voi sille mitään. Jos herra ei ole tyytyväinen minun hotelliini, niin --»

Voi s... Hänet ajetaan siis ulos! Eräs ajatus livahti Penttilän aivoissa. »Paljonko maksaa koko tämä morkku?» kysyi hän isännältä aivan tyynenä.

»Se maksaa paljon. 180 matkustajahuonetta, palvelijain huoneet, ravintolasalit, hyvä tontti. Hyvä herra, se maksaa paljon», puhui isäntä aivan kuin lapselle.

»Jos haluatte tulla rikkaaksi, elellä vapaasti, niin sanokaa -- nyt on tilaisuus», puhui Penttilä kuin arpojen kauppias.

»Kaikki maksaa. Rahan arvo on niin huono! Tontti on erinomainen. -- Tahdon 12 miljoonaa irtaimistoineen», määräsi isäntä lopultakin.

»Ansaitsette hyvästi. Ansaitkaa! Tarvitsen talon. Ostan sen.» Penttilä oli aivan entisellään.

»Tahdon 12 miljoonaa ilman bufetti-irtaimistoa», hätiköi isäntä.

»Kaikki seurasi kauppaa. Hankkikaa joku tuomari, tunnin päästä teemme kauppakirjat.»

Kauppakirjat tehtiin, raha-asiat järjestettiin -- ja Penttilä omisti yhden kaupungin ravintoloista.

»Merkillinen päivä», tuumi hän. »Aamulla kuvittelin olevani kunnianarvoisa tuleva tehtailija. Iltasella olen ennen ylenkatsomaani kapakoitsijain ammattikuntaan kuuluva. No, mutta onhan toki jokin 'titteli' minullakin.»

III.

Hotellinkauppa osoittautui erittäin tuottoisaksi. Ei siten, että hotelli olisi tuottanut voittoa. Se ei antanut edes siedettävää korkoa pääomalle. Mutta kauppa oli edukas siten, että Penttilälle, tuolle hullulle amerikkalaiselle, kuten Sosialidemokraatti häntä nimitti, tarjottiin ostettavaksi rautatehtaita, luujauhomyllyjä, tiilitehtaita, maatiloja, sekatavarakauppoja -- toisin sanoen kaikkia yrityksiä, jotka eivät kannattaneet.

Tämän huomattuaan luopui Penttilä kokonaan pörssikeinottelusta -- hävittyään muutaman satatuhatta. Jonkinverran hänelle oli siitä hyötyäkin: Jäniskosken osake-enemmistö jäi hänelle. Tosin kalliisti, mutta jäi kuitenkin.

Kauppoja syntyi aito amerikkalaisella vauhdilla. Tammikuun puoliväliin mennessä oli Penttilä ostanut hotellinsa lisäksi osakkeet kahteen käynnissä olevaan ja yhteen seisovaan konepajaan, yhden tiilitehtaan kokonaan, kaksi suurta maatilaa ja moottori-auton.

Luopuessaan pörssikeinottelusta saattoi hän erään pankkiirifirman konkurssiin. Pankkiiri, juutalainen, oli saanut päähänsä, että Penttilä on iskenyt kätensä paperitehtaisiimme, kun hän eräänä päivänä oli ostanut useita paperitehtaitten osakkeita. Juutalaisemme vainusi hyvää »geseftiä», osti paperitehtaita, korotti kurssia ja kiinnitti kaikki pääomansa osakepapereihin. Yht'äkkiä Penttilä möi monen miljoonan arvosta samoja papereita. Juutalaisella ei ollutkaan vapaita rahoja, vaan kurssit laskivat huimasti. Ei niin paljon tehtyjen kauppojen tähden, vaan syntyneen osittaisen paniikin tähden -- kun ei ollut ostajaa.

Penttilä oli pörssissä sattumalta, kun tultiin sanomaan, että juutalainen kaatuu. Penttilä läksi saliin. Hänen tuli sääli miehen harmaita hiuksia. Juutalainen pinnisti juuri silloin viimeisiä voimiaan kurssin nostamiseksi. Penttilä näki pirullisen liekin, joka loisti tämän Jaakopinpojan silmistä rahaa menettäessään. Hänen sisunsa kuohahti ja hän virkkoi: »Antaa mennä!» Ja se meni.

Samana iltana luikki juutalainen maasta.

Ostaessaan käynnissä olevia tehtaita sai Penttilä insinöörit ja miehet, piirustuskonttorin ja piirustajat kauppojen mukana. Sanomaton apu oli hänelle se, että niin vaikeasti kuriin tottuvat suomalaiset olivat jo tottuneet järjestykseen käynnissä olevissa tehtaissa. Penttilä voitti aikaa. Jos hänen olisi pitänyt järjestää kaikki alusta, olisi se kestänyt aika kauan.

IV.

Sydän-Suomen Rautateollisuus O.-Y. oli suurin Penttilälle joutunut konepaja. Hän päättikin matkustaa sinne ensiksi. Tehtaassa valmistettiin nykyään pieniä höyrykoneita. Penttilä ajatteli muuttaa tehtaan valmistamaan ensin erikoisia työkoneita ja sittemmin sähkömoottoreja.

Tehdas oli jykevä ja nokinen. Ne olivat uuden omistajan ensi vaikutelmat. Amerikkalaisten ei tarvitse tuhlata suuria summia tehdasrakennuksiin. Lauhkea ilmanala sallii helpotuksen. Kylmät talvemme vaativat meiltä lämpimänpitävät suojat ja korottavat tehtaittemme perustamiskustannuksia.

Tehtaan toimitusjohtaja, insinööri Yrjö Vermasvuori, erään maamme tunnetuimman suvun suomalaistunut vesa, oli kuullut tehtaan osakkeitten joutuneen jollekin amerikkalaistuneelle suomalaiselle nousukkaalle. Itsellään oli hänellä perusteelliset tiedot alaltaan. Harjoiteltuaan useissa ulkomaisissa rautateoskeskuksissa oli hän noin vuosi sitten, tuskin kolmekymmentä täyttäneenä, tullut nykyiseen toimeensa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä jäädä toimimaan sellaisen miehen johdolla, jolla on kultaiset hampaat, luonnottoman paksut kellonvitjat ja kengänkärjissä kuin suuret perunat, ja joka kaiken lisäksi on -- sivistymätön.

Hämmästyksekseen hän huomasi isäntänsä olevankin hartiakkaan, tavallisesti puetun ja harvapuheisen miehen. Huomiota herätti vain ulkoneva korkea otsa ja sen alapuolella kaksi harmaata silmää. Liikkeet olivat jäykät ja puku aivan tavallinen. Ennen kaikkea teki mies tyynen ja miellyttävän vaikutuksen.

Konepajan omistaja ja toimeenpaneva johtaja keskustelivat yksityiskonttorissa liikkeen tulevaisuudesta.

Penttilä näytti tarvittavien koneiden piirustuksia.

-- Näitä tarvitaan sata kappaletta, näitä kaksi kertaa niin paljon ja näitä ja näitä...

»Toivottavasti voitte noin osapuilleen sanoa, milloin saatte ne valmiiksi?» tiedusteli hän.

Sovittiin, että insinööri tekee tarkemmat laskelmat ja suunnitelmat huomisaamuun.

Vähää ennen töitten lopettamista illalla pistäytyi ins. Vermasvuori konepajan puolelle ja -- kenet tapasi hän! Penttilä siellä oli puseroon ja työhousuihin pukeutuneena erään miehen kanssa täydessä sovinnossa suunnittelemassa hammaspyörien jyrsimiskonetta nopeampikäyntiseksi.

Uudessa neuvottelussa, aamulla, mainitsi insinööri tarvitsevansa aikaa koko tilauksen valmiiksisaamiseen kuusi kuukautta, mutta voitaisiin aika lyhentää 5 kuukaudeksi. Tosin samalla kustannukset nousisivat neljänneksellä. Oli käytettävä ylityötä.

»Korottakaa kustannuksia 250 %, jotta pääsette 3 kuukauden toimitusaikaan», ehdotti Penttilä.

Insinöörin otsa rypistyi. Ennakkotiedot amerikkalaisesta toteutuivat. Penttilä huomasi insinöörin katseen synkistyvän.

»Nämät koneet tarvitaan mahdollisimman pian, jotta uusia miehiä saadaan työhön. Teidän miehiltänne ei työ lopu», sanoi hän harvaan tapaansa.

Insinööri huomasi kysymyksessä olevan todellisen työnjouduttamisen eikä halun saada tehdas mahdollisimman pian toisten seisovien tehtaitten sarjaan. He saavuttivat yhteisymmärryksen.

Sovittiin, että peruutetaan kaikki tilaukset, jotka voidaan. Miehiä otetaan työhön niin paljon kuin voidaan ja Penttilän tilauksia aletaan jouduttaa.

Penttilä kulki kaikilla laitoksilla, jotka hän omisti joko kokonaan tai osittain. Hän jakoi tilauksia, antoi työintoa. Tosin oli hänen pakko joskus järjestää johto uudelleen. Strömforsin O.-Y:n voima-asemalla hänelle näytettiin ovea. Vakaasti päättäneenä ostaa koko osakeyhtiön hän lähti sanaakaan sanomatta.

Oli kirkas talviaamu. Lunta oli vähän. Pakkanen pysytteli 10 ja 15 asteen välillä. Savu nousi suorana patsaana korkeuksiin.

O.-Y. Jäniskosken voima-asema oli rakennettu samannimiseen koskeen, maakunnan sähkötarvetta tyydyttämään. Voima-asema oli käynnissä, mutta vain puolittain. Huonot ajat olivat ajaneet rakentajayhtiön konkurssiin eikä nykyinenkään omistajayhtiö ollut vakavarainen. Penttilä osti osakkeet kosken käyttämättömän voimamäärän tähden.

Hän ajoi majatalokyydillä paikalle. Päästyään kosken yli vievälle sillalle hän maksoi ajajalle ja läksi käyden etsimään ihmisiä.

Parin kivenheiton päässä sillasta istui hirsikasalla mies, ilman takkia ja paljain käsin välittämättä pakkasesta. Edessään maassa oli hänellä mittauskojeita ja kädessään lauta, johon oli pingoitettu paperi. Mies näkyi innokkaasti kirjoittavan paperiin. Hän oli noin 26-28 vuoden paikkeilla, voimistelija, oikea kiekonheittäjä. Tukka oli vaalea, ja vieraan katseen kiinti ainoastaan voimakas leuka. Penttilässä mies herätti huomiota, ja hän päätti ottaa selvän, mitä mies tekee ulkona näinkin varhain.

Hän astui luo ja tiedusti tietä konttoriin. Mies nousi seisomaan, vilkaisi pitkään kosken yläjuoksuun, sitten paperiinsa, huokaisi syvään, mutta samassa kirota ropsautti aivan kuin omille ajatuksilleen. Hän oli aivan unohtanut, mitä vieras oli hänelle sanonut.

»Jaa että mitä?» kysyi hän yhtä paljon silmillään kuin suullaankin.

Konttori ei ollut vielä auki, mutta hirsikasalla istuva otti kojeensa ja lähti opastamaan vierasta sinne.

Päästäkseen keskustelun alkuun Penttilä kysyi, miten paljon koskessa on voimaa. Tällöin he seisoivat pienellä kunnaalla, rantapenkereen korkeimmalla kohdalla.

»Tarkoitatteko käytössä olevaa kosken voimaa vaiko sitä, joka siitä voidaan saada?» kysähti paikkakuntalainen. »Sillä katsokaa nyt itse: jos tuo kallio puhkaistaan ja nykyinen uoma tukitaan, niin näette itse kosken lyhenevän puoleen nykyisestään, ja sitäpaitsi saadaan putous korkeammaksi. Sain juuri valmiiksi laskelmat. Kosken voima saadaan tällä parannuksella noin kaksinkertaiseksi.»

»Miksi sitä ei laiteta?» tiedusteli Penttilä.

Paikkakuntalainen hymähti. »Ensiksi se vaatii paljon rahaa ja toiseksi syntyisi siitä voimaa, jota paikkakunta ei tarvitse, koska nykyäänkin sähkövirtaa menee vain noin kolmannes saatavasta. Sehän Imatrankin voima-aseman rakentamisen lykkäsi, kun ei tietty, mitä tehdään saatavalla voimalla.»

»Ryhtykää rakentamaan koskea heti. Annan rahat ja ostan voiman», sanoi Penttilä. »Olen nimittäin Jäniskoski-yhtiön nykyinen omistaja.»

»Kalle Ranta, laitoksen nuorempi insinööri», esitteli hirsikasalla istunut, silmät renkaina ja posket hehkuen. Miehessä paloi jo täysi työn tuli. Hänen palava halunsa tuntui olevan jo päästä tuohon kallioon käsiksi. Penttilä valoi öljyä tuleen alkaessaan suunnitella työn nopeutta ja erilaisia vaikeuksia, jotka voivat työtä estää. Ranta oli asiastaan varma. Hänellä oli piirustukset ja suunnitelmat valmiina. Tänään hän laski lopullisesti, paljonko voimaa saadaan uudesta koskesta -- ja kirous olikin aiheutunut siitä, kun hän ei luullut voivansa saada koskeen ketään innostumaan. Samalla kuitenkin oli hänen edessään seisonut mies, joka ratkaisi asian heti.

Ei tietty, mitä tehdään Imatran voimalla, jos rakennetaan voima-asema! Penttilä oli saanut kalvavan madon sydämeensä. Ei tiedetä, mitä voimalla tehdään. Voi kaikki taivaan vallat! Siinähän olisi voimaa, sitä, mikä hänellä on suunnitelmissaan a ja o.

V.

Eduskunta oli kokoontunut. Esityksiä ja välikyselyjä tuli satamalla. Niitä teki sekä oikeisto että vasemmisto. Hallitus oli keskustasta ja keskustamiesten kädet olivat sidotut.

Rahaministeri vastasi ensimmäiseen välikyselyyn. Hän teki selvää ulkomaan valuuttakaupasta ja maan taloudellisesta tilasta, mutta jätti mainitsematta, mistä hallitus oli saanut dollarinsa ja paljonko niitä oli jäljellä.

Hallitus sai epäluottamuslauseen ja jätti eronpyyntönsä.

Liikkui mitä hurjimpia huhuja. Kerrottiin, että amerikkalaiset rahamiehet ovat ostaneet koko Lapin ja alkavat kaivaa kuparia ja kultaa, joita molempia sieltä on löydetty äärettömiä määriä. Kerrottiin saksalaisen suurteollisuusmiehen ostaneen Suomen valtion metsät ja kosket.

Eduskunnan jäsenet olivat ymmällä. Heille ei tehty mitään esitystä pitkäaikaisen valtiolainan ottamisesta eikä mitenkään annettu selvitystä raha-aseman suhteen. Tiedettiin ainoastaan, että ulkomaan rahaa on ollut hallituksen käytettävissä.

Sanomalehdet olivat hämääntyneinä. Tähän asti olivat ne jatkuvasti puhuneet rahamme huonosta arvosta ja keksineet keinoja sen arvon korottamiseksi. Nyt rahan arvon noustessa, vaikka tilapäisestikin, olivat maan vauriot hirveät. Sitäpaitsi oli aivan epätietoista, mitä on tuleva.

Olisihan ollut sanomalehdistön naurettavaksi tekemistä, jos olisi yht'äkkiä alkanut puhua markan arvon laskemisen hyödyllisyydestä! Sanomalehtimiehet harmaantuivat harmista.

Helsingin Sanomat pelasti tilanteen. Se aloitti laajan selostuksen eronneen hallituksen hyvistä puolista. Toiset sanomalehdet hengähtivät helpotuksesta. Ne yksimielisesti aloittivat pitkät kirjoitussarjat samasta asiasta, mutta päinvastaisessa tarkoituksessa.

Tilanne oli kuitenkin pelastettu. Ainakin viikoksi oli heitetty tuhkaa lukijain silmiin, sillä olihan niillä hyvä riitakapula: »Eronnut hallitus.»

Penttilä saapui Helsinkiin. Hän oli viipynyt matkallaan yli kaksi viikkoa. Hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt politiikan käännöksestä mitään. Kaupunkiin tulonsa jälkeisenä aamuna lähti hän tapaamaan kauppa- ja teollisuusministeriä. Vahtimestari selitti, että ei ole ministeriä. Penttilä käsitti, että ministeri ei ole vielä tullut, ja lähti tapaamaan valtiovarainministeriä. Sama selitys. Hän hämmästyi. Jokainen yksityinen, jos ottaa asiainsa hoitajan, vaikkapa konttoristin, varaa itselleen ajan, joka konttoristin on oltava töitään hoitamassa irtisanoutumisensa jälkeen. Kuuluivat ministeritkin olevan vielä virassaan, mutta eivät mitään tee. Miten maailmassa oli tällainen taloudenhoito kansan omaisuudella ja asioissa mahdollista ja sallittua? -- Mutta se oli sitä politiikkaa, jota Penttilä ei ymmärtänyt.

Täytyyhän todella olla jonkun, joka hoitaa ministeripulan aikanakin niinkin suuria asioita kuin valtion koskien rakennustöitä. Penttilä joutui valtioneuvoston määräämän koskikomitean puheenjohtajan luo. Tämä oli noin 45-vuotias, kokenut ja tarmokas insinööri, nimeltään Kuorre.

Penttilä esittäytyi tehtailijana. Se oli kuitenkin turha vaiva, sillä ins. Kuorre tuntui olevan selvillä Penttilän viimeaikaisista hommista.

»Odotin Teitä puheilleni jo aikaisemmin», virkkoi hän, »ja haluan keskustella kanssanne muutamista koskiemme rakennusmahdollisuuksista.»

Penttilä luuli insinöörin tarkoittavan juuri valtion koskia, mutta hän tarkoittikin Jäniskoskea. Ins. Ranta oli siis tarmokkaampi kuin Penttilä oli luullutkaan. Sinä aikana, kun Penttilä haki korkean kruunun herroja, oli Ranta kääntynyt maan tunnetuimman voimalaitosammattimiehen, sukulaisensa ins. Kuorteen puoleen saadakseen täyden varmuuden laskelmainsa pätevyydestä. Ja ne olivat olleet oikeat. Ins. Kuorre antoi niistä kiittävän lausunnon.

Penttilä alkoi ammunnan järeällä tykistöllä. »Haluan ostaa valtion laitoksista kaiken sähkövirran, jota valtio ei heti voi itse käyttää», ilmoitti hän.

»Sähkön liikatuotantoa ei nykyään ole, kun luovuttiin Imatran rakentamisajatuksesta», kertoi Kuorre, »sillä Imatran rakentaminen olisi tullut maksamaan paljon ja virtaa syntynyt yli kulutustarpeen, joten maan niukoista rahavaroista olisi jäänyt suuri osa monien vuosien ajaksi kuolleeksi pääomaksi.»

»Tarjoudun rakentamaan Imatran voimalaitoksen valmiiksi, jos minulle luovutetaan jo tehdyt työt ilman korvausta ja 50 vuoden vapaa käyttö. Käyttöajan loputtua lankeaa koko laitos ilman korvausta Suomen valtiolle.»

»Tarjouksenne, herra Penttilä, on suurenmoinen, mutta eduskunta ei tule siihen suostumaan. Se vainuaa siitä jotakin ulkomaalaisen tai yksityisen suomalaisen keinottelua. Lainatkaa tarpeellinen määrä valtiolle, niin koski laitetaan kuntoon.»

Tähän suuntaan kävi neuvottelu. Tultiin yksimielisiksi, että Penttilä lainaa 80 % ja saa yhtä paljon kosken voimamäärästä käytettäväkseen. -- Laina on koroton, mutta jos valtio haluaa enemmän voimaa, on lainaa samassa suhteessa maksettava takaisin. Missään tapauksessa ei sitä ole maksettava takaisin lähimmän kymmenen vuoden aikana.

Penttilä oli tyytyväinen, sillä Suomen voimantarve on toistaiseksi turvattu. Vientiin se ei tosin vielä riitä. Kun Penttilä astui katukäytävän yli autoonsa, tapahtui hänelle jotakin erikoista. Katua kulki samalla nainen. Hän oli pitkä, solakka, vaalea, sekä tukka että iho vaaleat. -- »Missä olen nähnyt nuo kasvot?» pääsi mieheltä miltei ääneen. Neiti hymyili hiukan Penttilän hämmästykselle ja astui rohkeasti kohden.

»Sydämelliset kiitokset avustanne jouluaamuna!» kiitti hän.

Niin, hehän olivat samanpitäjäläisiä, Penttilä muisti jo kaikki. Rantamäen Pentti-isännän ja vaimonsa Aliinan tytär kai se oli, jota hän jouluna auttoi. Tytärhän olikin ilmeinen äitinsä kuva. Miten ollenkaan oli voinut olla epätietoisuutta? Kyllähän Penttilä tunsi Rantamäen, joka on pitäjän vankimpia rusthollareita, kuuluisa korskeudestaan ja suoruudestaan. Ei siedä vilppiä vähääkään, hyväntahtoista pilaa joskus.

Tytär Alli oli ylioppilas, luki kieliä. Opettajaksiko? Ei, muuten vain.

Penttilä sai erikoisen halun saattaa tytön kotiin. Miten saada se sanotuksi? Viisi minuuttia sitten keskusteli hän mitä varmimmin ja sanoja puuttumatta Imatran vesivoima-aseman rakentamisesta. Nyt ei hän saanut sanaa suustaan. Äsken hän keskusteli maankuulun miehen kanssa. Nyt hän oli hämillään nuoren tytön edessä. Penttilä suuttui itseensä.

Pyytääkö ajelemaan? Ei autolla ajo niin erikoista ole, että sitä kannattaisi tarjota. Ei hän voinut suoraan kysyä, että missä te asutte. Sehän olisi ollut tungettelua. Tyttö mahdollisesti huomaakin Penttilän tuskan ja pelastaa hänet.

»Äitini on sattumalta kaupungissa ja haluaisi myöskin kiittää avustanne», sanoi hän. Penttiläkin virkosi.

»Olisin kiitollinen, jos saisin tulla tapaamaan emäntä Rantamäkeä.» Hänen äänensä värisi. »Haluaisin mielelläni kuulla kotipuolen kuulumisia.»

Tilanne oli pelastettu. Noustiin autoon. Neiti Rantamäki sanoi osoitteen ja alkoi vilkkaasti kertoa harrastuksistaan, isästään, joka on hiukan sairastellut viime aikoina, äidistään, joka on tervehtimässä tytärtään ja viipyy muutaman päivän kaupungissa.

Penttilä jätti auton odottamaan, jotta olisi jokin syy sanoa poislähtöön, jos sanat loppuvat. Keksiihän sitä aina jonkin asian lähteäkseen, ja lähtö tuntuu aikaisemmin tietyltä, kun auto odottaa.

Ylioppilas Alli Rantamäki oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä virkamiesperheeltä, maksaen huoneestaan, ilman liinavaatteita, enemmän kuin vuokraaja koko huoneistostaan. Tosin neidillä oli oikeus pyytää vieraitaan talon saliin.

Tiesihän Penttilä, että Rantamäen emäntä oli rouva jos kukaan, vaikka tahtoikin kutsuttavan itseään emännäksi, mutta hän oli sittenkin hämmästyä kohdatessaan emännän.

»Kiitos sekä tyttäreni että itseni puolesta, ja vielä enemmän kiitän matami Strandholmin puolesta. Tehän annoitte laittaa hänen pirttiinsä uuden muurin», puhui emäntä johtaessaan vierasta saliin.

Penttilä pääsi jutun alkuun. »Torjun kaiken kiitoksen, sillä olen aivan unohtanut velvollisuuteni 'Ranholmin matamia' kohtaan. Tarkoitukseni on antaa Kultala hänelle asuttavaksi ja kohtuullinen eläke.»

»Kauppias Falck sanoi teidän käskeneen laittaa uuden uunin matamin pirttiin ja itsenne muuttavan Kultalaan», selitti emäntä.