Part 11

»Kyllä, kello 10 lähtee sotilaslentokone, mutta siihen pääsee yksinomaan lento-osaston ylipäällikön luvalla, ja hän asuu kaupungissa.»

»Eikö täällä ole yksityisiä koneita?»

»Ei. Koko Saksassa ei ole muita kuin englantilaisia sotilaslentokoneita.»

Myöhemmin ihmetteli Mikkola, kuinka hänen sappensa ei haljennut.

Kiireisesti syöksyi hän takaisin autoon. Riivatun hitaasti ajoi mies ja hirmuisen monessa virastossa täytyi hänen käydä ennenkuin lupa myönnettiin, mutta neljännestä vailla kymmenen oli lupapaperi hänen kädessään. Matkalaukkunsa oli hän unohtanut johonkin virastoon, mutta minne, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Pääasia oli, että hän klo 10 istui Hampurin lentokentällä englantilaisessa sotilaslentokoneessa, jonka potkuri surisi lähteäkseen.

Viittä minuuttia vailla kaksitoista syöksyi ins. Mikkola puhelinkonepajaan. Jos oli vaikea päästä lentokoneeseen Hampurissa, niin ainakin yhtä vaikea oli päästä eroon englantilaisista Berliinissä. Toimeenpantiin sellainen ristikuulustelu, että vasta Suomen lähettiläs, joka oli Mikkolan henkilökohtainen tuttava, hänet vapautti, vakuuttaen, että mies ei ole mikään vakooja, vaan rehellinen Suomen tasavallan alamainen.

Mikkola hämmästyi astuessaan puhelinkonepajaan. Uuden koneen ääressä seisoi kaksi suomalaista miestä ja näitten ympärillä kymmenkunta saksalaista herraa. Suomalaiset olivat kuin vahtisotilaat valmiina puolustamaan konettaan. Mikkolan tullessa hengähtivät he helpotuksesta.

Ins. von Baussnern aikoi puhua jotakin, mutta Mikkola vilkaisi kelloaan. Aikaa oli enää pari minuuttia, joten ei ollut aikaa puhelemiseen. Mikkola halusi vielä kerran katsoa, että kaikki laitteet ja viisarit olivat paikallaan.

Kunnossahan ne olivat. Suomalaiset olivat uskollisesti vartioineet aarrettaan.

Kaikki herrat tarkastelivat kellojaan. -- Kello on jo 12, ilmoittivat he. Mikkolakin vilkaisi kelloansa ja väitti, että se on vielä puolta minuuttia vajaa.

»Nyt se on täysi», sanoi Mikkola, ja samassa alkoikin puhelinkoneen kello soida. Hieman vapisi Mikkolan käsi hänen kääntäessä alemman viisarin ylemmän kohdalle ja ottaessa kuulotorven käteensä. Eikä äänikään ollut aivan varma hänen huutaessaan: »Halloo!»

Äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, jännitys laukesi ja ääni varmeni. Läsnäolijat kuulivat keskustelun, jonka tietenkin vain suomalaiset ymmärsivät, sillä suomi oli kieli, jolla puhuttiin ensimmäinen puhelu langattomalla puhelimella.

»Terve terve, Penttilä.»

-- -- --

»Hyvin kuuluu!»

-- -- --

»Jaa porina! Tässä ympärilläni on kymmenen saksalaista faaria, jotka soittavat suutaan niin vietävästi.»

-- -- --

»Herrasmiehiä he ovat.»

-- -- --

»En minä tiedä, kuka piru ne tänne on raijannut. Odotas vähän.»

Ins. von Baussnern oli tullut Mikkolan viereen ja halusi puhua myöskin. Hän oli hämmästynyt. -- »Sehän kuuluu niin mainiosti, että herra Penttilä ei voi olla Hampurissa, vaan jossakin lähempänä. Toiset läsnäolijat ovat kuuluisia tiedemiehiä ja sanomalehdistön edustajia. Rohkenin pyytää heitä tulemaan kokeilutilaisuuteen saapuville.»

Uutta konetta koeteltiin monta kertaa. Katkaistiin puhelu ja taasen soitettiin »ylös». Suomalaiset miehet puhuivat Penttilälle, Mikkola onnitteli tämän rouvaa ja eräs valkeapartainen mies pyysi Penttilää esitelmöimään keksinnöstään Berliinin yliopistossa. Hän lupasi.

Äkkiä tuli vieras miesääni Hampurin puoleiseen päähän. Se oli muudan sanomalehtimies. Hänen berliiniläinen virkatoverinsa oli soittanut langallisella puhelimella kesken kaiken, että menepäs ottamaan selville, mistä se ukko siellä puhuu.

Sanomalehtimies oli odottanut jännityksellä toverinsa tuloa, ja nyt se tuli. Hänkin uskoi vihdoin, että puhelu oli Hampurista.

Sanomalehtimiehet eivät kätkeneet kynttiläänsä vakan alle. Jo iltalehdissä oli lyhyitä selostuksia uudesta keksinnöstä. Seuraavan päivän aamulehdissä oli kuvia m.m. siitä, kun Penttilä ja Mikkola kiipeävät Hampurissa viemään kuparitankoa katolle. Miehet eivät olleet lainkaan mainittujen näköisiä, mutta vieraassa maassa juttu kyllä meni täydestä.

Penttilä allekirjoitti patenttien hakupaperit ja vielä samana iltana lähetettiin ne express-kirjeinä asiamiehille kuhunkin maahan.

Väsyneitä miehet olivat. Ins. Mikkolakin nukkui lentomatkansa päälle 15 tuntia yhteen menoon. Kaikki miehet saivat kahden viikon palkan ja ilmoituksen, että pääsevät uuteen tehtaaseen osastojensa työnjohtajiksi tai mestareiksi.

Penttilä söi puhelun päätyttyä vaimonsa kanssa yksinkertaisen aterian. Yhdessä he ajelivat hetkisen kaupunkia katselemassa ja lähtivät sitten iltajunalla takaisin Berliiniin.

V.

Taasen alkoi Penttilälle kiihkeä suurpiirteisen työn aika: rakentaa tehdas silmällä pitäen koko maailman tarvetta. Tämä oli jo neljäs hänen rakentamistaan suurista tehtaista, mutta vasta ensimmäinen, joka tehtiin tuotannollaan vallitsemaan koko maailmaa. Stillwell-tehtaat Amerikassa olivat suuret, mutta ne tuottivat ainoastaan kotimaanosan tarpeen. Maaselän tehdas valmisti nykyään kenties ainoastaan kymmenennen osan siitä, mihin sen täytyi kyetä ja mitä se oli suunniteltu kykenevän. Kaikessa suurpiirteisyydessään aiottiin sielläkin tuottaa vain vanhalle mantereelle.

Sitävastoin tämä uusi, ainoastaan tämä aiottiin rakentaa koko maailmaan. Mittasuhteiden piti olla siltä varalta huomioon otetut.

Ensiksi muutettiin n.s. hienojen autojen osasto puhelinkonepajaksi ja Mausfeldt-aseman lähellä olevalle hiekkanummelle alettiin rakentaa tehdasjättiläistä.

Herätti jonkinverran katkeruutta saksalaisissa, kun Penttilä sähkötti samat arkkitehdit, jotka olivat rakentaneet Maaselän tehtaat, laatimaan piirustuksia Mausfeldtiin. Oli kuitenkin ymmärrettävää, että Penttilä halusi heidät. Häntä rasitti ajattelu ja samalla keskustelu vieraalla kielellä. Hän puhui vaimonsa kanssa suomea, joten hänen ei aina tarvinnut ajatella saksaksi, ja siten se ei tullut koneelliseksi. Sitäpaitsi hänellä oli niin pienet pohjatiedot, että monen kielen oppiminen lyhyessä ajassa alkoi rasittaa. Ajatukset juoksivat vapaammin, kun sai puhua äidinkieltään.

Suunnitelmat laadittiin valmiiksi saksalaiseen malliin. Perustöitä ei juuri tarvinnut tehdä, maa kun oli kuivaa nummea. Koneitten hankkiminen oli suurin tehtävä. Kaikki ne tilattiin saksalaisista konepajoista.

Tiiliä, sementtiä ja rautaa tilattiin oikein tukkukaupalla. Kokeneetkin teollisuusmiehet ihmettelivät tulevan tehtaan ja tehdasalueen laajuutta.

Penttilällä oli yht'aikaa kaksi rautaa ahjossa. Hienoautopajaan laitettiin kiireesti pienoiskokoista Mausfeldtiä.

Kesken touhua oli esitelmätilaisuus Berliinin yliopistossa. Penttilä, puhuakseen varmasti asiaa, kirjoitti koko esitelmänsä. Hänestä se tuntui turhalta työltä, mutta teki sen silti.

Rouva oli paljon hermostuneempi kuin Penttilä itse. Hän kun oli lueskellut yliopistossa, tiesi, miten ankaria arvosteluja siellä voi saada, mutta Penttilä luuli, että ammattitiedemiehet ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja antavat pikkuseikassa hiukan erehtyäkin, kunhan loppu on oikea. Vaikka eihän erehtymisen vaaraa ollut, sillä käytännössä onnistuakseen täytyi teorian olla tarkasti oikea.

Esitelmäpäivä tuli. Penttilä oli puhelintehtaassa aamusta aikaisesta. Esitelmän piti alkaman kello 11 aamulla yliopiston eräässä luonnontieteellisessä salissa. Parempi olisi ollut jossakin laboratoriossa, mutta ne olivat pieniä -- arveltiin tulevan runsaasti kuulijoita.

Arvelussa ei petyttykään. Aivan, luennoitsijan edessä, matalimmalla penkillä istui kymmenkunta vanhempaa herrasmiestä, toiset kuivia käppyröitä, toiset täysiä maailmanmiehiä, sekä pukineistaan että ulkonäöstään. Ylioppilaita y.m. uteliaita oli salin korkeat takapenkit aivan täynnä. Sanomalehtimiehille oli varattu pöytä puhujasta vasemmalle. Rouva Penttilä meni saliin edellä ja pujahti yleisön joukkoon. Hän itse oli tahtonut niin.

Penttilä oli aivan tyyni astuessaan korokkeelle. Jos hän olisi tiennyt, keitä läsnäolijain joukossa on, niin varmasti hän olisi hiukan hermostunut, mutta kun hän ei tuntenut ketään, niin hän heistä vähät välitti.

»Sähkö on ainetta», aloitti hän. Pitkässä todistusten sarjassa tuli hän samaan loppupäätelmään kuin mistä oli lähtenytkin. »Sähkövirta on tavallisen atoomiliikkeen sekasortoon saatettu muoto», oli toinen asia, jota Penttilä väitti. Ensimmäisen väitöksensä näytti hän toteen käytännöllisillä kokeilla. Hänellä oli lataamo, jolla hän latasi pienen »Suomi»-patentin eli pomman. Toinen väittämä oli teoreettinen eikä sitä oikeastaan voinut todistaa muulla kuin teorialla.

Kuulijat hämmästyttivät Penttilän. Silloin kun näytettiin kouraantuntuvia kokeita, niin peräpenkit olivat innostuneita ja seurasivat. Sitävastoin ensimmäisellä penkkirivillä istujat miltei torkkuivat. Mutta kun tultiin teorioihin, niin ensimmäinen penkki heräsi takimmaisten alussa kuunnellessa, sitten haukotellessa -- ja lopulta siellä alettiin kuiskailla jokapäiväisiä asioita.

Eräs vanha herra ei voinut sitä sietää. Hän kimmahti seisomaan, pyörähti takaperin ja kivahti takana istuville: »Jollette jaksa seurata, niin menkää ulos, mutta älkää häiritkö näin erikoista luentoa.» Hiljaisuus tuli hetkiseksi, mutta vähitellen puheensorina alkoi taasen.

Penttilä päätti lopettaa esitelmänsä. Päästäkseen sopivasti loppuun hän kysyi, onko jollakulla jotakin kysyttävää, hän on valmis antamaan lisäselvityksiä. Hän astui alas korokkeelta, vilkaisi kelloonsa ja hämmästyksekseen huomasi puhuneensa kolme tuntia.

Eturivistä nousi pitkä ja luiseva mies. Otsa muodosti valtavan osan kasvoista. Hän puhui tottuneesti ja varmasti. »Lausun sulimmat kiitokseni herra, herra -- Penttilälle (joku kuiskasi nimen hänelle) ei niin paljon uusista aatteista, niitä on ennenkin ajateltu, mutta todistusten varmuudesta ja runsaudesta. Tosiaankin väitökset ovat tulleet kumoamattomasti todistetuiksi, suureksi voitoksi tieteelle.» Penttilä kuuli myöhemmin, että puhuja oli Berliinin yliopiston rehtori, kuuluisa fysiikan tutkija prof. Koch.

Langattomia puhelimia voitiin vähitellen laskea kauppaan. Tosin niitä valmistui hitaasti, vain muutama kymmen päivässä, mutta silti päätettiin ainakin eri maitten pääkaupungit saattaa toistensa yhteyteen. Penttilä lähetti miehiä viemään koneita Pariisiin, Roomaan, Wieniin, Tukholmaan ja Kristianiaan. Helsinkiin hän lähetti ensimmäiset kymmenen kappaletta, joista yksi vietiin Maaselkään, ja itse hän lähti Lontooseen. Tarkoitus oli kuulla, miten Victoria-putousten rakennusasia edistyy sekä kuinka jaksaa ins. Kalle Ranta.

Penttilä matkusti rouvineen, ja päästäkseen mahdollisimman lyhyellä merimatkalla menivät he Le Havresta Doveriin.

Lontoo. Miten erilaisella mielellä Penttilä menikään tuohon miljoonakaupunkiin nyt kuin lähes kaksi vuotta sitten! Tosin ei Englannin ilmastokaan ollut nyt kevätkesästä niin huono kuin syksypuolella.

Penttilälle oli lähetetty kaksikymmentä langatonta puhelinta ja hän oli pyytänyt ins. Rantaa tulemaan myöskin Lontooseen. Suomen lähetystössä heidän piti tavata. Lähettiläs ei ollut enää sama mies kuin silloin, »Suomi»-patenttia myytäessä. Hän oli siirtynyt teollisuuden palvelukseen Suomeen. Nykyinen lähettiläs, hieno mies, tohtori Rantaraita, teki voitavansa Penttilän hyväksi. Penttilä pyysi saada lahjoittaa langattoman puhelimen Suomen lähetystön käytettäväksi, mutta lähettiläs ilmoitti, että on haettava lupa Englannin hallitukselta ennenkuin sellainen voidaan panna kuntoon.

Voi sitä hallintolaitosten monimutkaisuutta! Siinä vaadittiin kaupunkineuvoston, maistraatin, rauhantuomarin, kreivikunnan sheriffin, sitten sota- ja sisädepartementin luvat ja lausunnot ennenkuin kuningas, s.o. pääministeri antoi luvan. Mutta siihen kului viikkoja. Penttilä odotti viikon, käyttäen aikaansa Victoria-putousten hyväksi.

Sir Bell vakuutti, että lupa kosken rakentamiseen saadaan, kunhan virastot vain ennättävät asiaan syventyä. Penttilä pyrki ja pääsi siirtomaaministerin puheille. Tämä tuntui olevan asian puolella, mutta piti pahana asiana sitä, että Penttilä on saksalainen. Penttilä todensi syntyperänsä, mutta ministeri sanoi, että tehtaat ovat Saksassa. Penttilä taasen todisti, että ainoastaan Suomessa ja Amerikassa tehdään »Suomi»-patentin mukaisia akkumulaattoreja, Asiaan luvattiin palata myöhemmin.

Penttilä ei malttanut odottaa langattoman puhelimen lupaa, vaan matkusti takaisin Berliiniin ja jätti ins. Rannan Lontooseen hoitamaan asiaa.

Berliiniin päästyään sai Penttilä oppineita vieraita. Prof. Koch saapui erään toisen professorin kanssa ilmoittamaan, että Berliinin yliopisto oli kutsunut Penttilän kunniatohtoriksi, sekä vähän sen jälkeen ilmoitettiin hallituksen antaneen hänelle professorin arvonimen. Ilmeisesti nämä kunnianosoitukset tulivat toisistaan riippumatta.

Mausfeldtin tehdas kehittyi saksalaisella täsmällisyydellä. Oli virkistävää nähdä, miten työnteko oli noussut suursodan jälkeisestä alennustilastaan. Työmiehet työskentelivät myöskin työn itsensä tähden eivätkä ainoastaan ajan tappamiseksi. Muurarit löivät tiiliä seinään niin nopeasti, että mieltä hiveli. Tosin heillä oli urakkapalkka, mutta silti ei sodan jälkeen ollut heiluttu sillä voimalla.

Oli laskettu heinäkuun loppuun saatavan tehdas osittain käyntiin. Suuria vaikeuksia oli, mutta suunnitelmasta pidettiin kiinni. Konepajat, joilta työkoneet olivat tilatut, tekivät työtä vuorokaudet ympäri. Kolmessa vuorossa valmistettiin samaa konetta. Työn jako tuotti vaikeuksia, sillä kukin mies olisi mieluummin tehnyt omia kappaleitaan eikä jatkanut toisen töitä.

Lontoosta tuli hyviä uutisia. Kuningas oli antanut luvan tuoda maahan ja käyttää langattomia puhelimia, »Suomalaisen keksijän Aapeli Penttilän mallia», niinkuin lupapaperissa seisoi.

Penttilä tarkasti yksityiskohtia myöten tehtaan rakennukset, jo paikalla olevat koneet, tekeilläolevien piirustukset -- toisin sanoen koko suunnitelman. Tämä tarkastus oli ankara ja yksityiskohtainen. Hän aikoi matkustaa, ensinnä mennä lyhyelle käynnille Amerikkaan ja sieltä suoraan Suomeen. Rouva jäi Berliiniin, hän ei tahtonut asettua merikivulle alttiiksi.

Penttilä pyysi ins. Rantaa seuraansa. Hänellä oli omia suunnitelmia tämän kykenevän ja tarmokkaan miehen suhteen.

New Yorkissa oli Stillwell & Co Ltd:n ensimmäinen yhtiökokous. Tilivuosi käsitti 15 kuukautta. Penttilä ei mennyt kokoukseen valvomaan osake-etujaan, vaan saadakseen tietää, mitä Etelä-Amerikassa oikein tehdään ja paljonko siellä tulevat laitokset maksamaan. Tämä kaikki oli valmistelua Victoria-putouksia varten.

Yhtiökokous pidettiin konttorirakennuksessa, entisessä Penttilän huoneessa. Osanottajia oli viisi, mr Stillwell itse, mr Hoover, mr Foss, eräs Penttilälle ennen tuntematon mr Maurepas sekä Penttilä.

Mr Stillwell teki selvää yhtiön asemasta ja esitti tilinpäätöksen. Sen mukaan oli yhtiön asema kerrassaan loistava. Voitto-osuutta ehdotettiin jaettavaksi 5 % ja loppu voitto siirrettäväksi poistoksi yhtiön Etelä-Amerikassa olevasta koskirakennuksesta.

Penttilä kysäisi, mikä se sellainen koskirakennus on, joka niin paljon rahaa vie.

Mr Maurepas pyysi puheenvuoron. Hän tuntui olevan koskirakennuksen sielu.

»Rakennamme voima-asemaa», aloitti hän, »Coober-boy-koskeen Amazon-virrassa. Koski on maailman vesirikkain ja sijaitsee luoksepääsemättömässä aarniometsässä. Olemme rakentaneet rautatien kosken partaalle ja peranneet kosken. Työn voidaan laskea tulevan valmiiksi kahden vuoden kuluttua. Nyt on työ sujunut, kun onnistuttiin löytämään tehoisa vastamyrkky eräälle vaarallisen maksataudin synnyttävälle nivelkärsäisen puremalle. Työ tulee maksamaan noin 600 milj. dollaria. Toivoisin herrojen lähtevän katsomaan. Se on nykyään huvimatka.»

Mr Foss, joka oli työn pannut alulle, vaikka hänen maksataudin uhrina täytyi siitä sittemmin luopua, suositteli innokkaasti matkaa. Kaikki toiset suostuivat, mutta Penttilä ei. Hän ei mitenkään voinut olla Europasta niin kauan aikaa pois. -- »Sijaisen kyllä voin lähettää, sillä matkatoverini, ins. Ranta, seikkailuhaluinen suomalainen, lähtee mielellään.» Vaikkakin vastahakoisesti niin kuitenkin hyväksyttiin Penttilän sijainen, ja itse hän sai lähteä rakkaaseen Europpaansa.

Penttilä neuvoi nuorta Rantaa ottamaan selville sen mitä voi, itseään paljastamatta, sillä hän tulee niitä kokemuksia tulevaisuudessa tarvitsemaan.

Itse hän palasi Europpaan. Langatonta puhelinta hän käytti laivallakin. Hänellä oli ollut mukanaan sata konetta tuliaisiksi Amerikkaan. Niistä jätettiin Stillwell-konttoriin yksi, Coober-boy-putouksille vietiin yksi, Stillwellin huvipurteen j.n.e. Sitäpaitsi pyysi Penttilä asettaa sen niihin suuriin valtamerihöyryihin, joissa hän kulki. Kapteeni ensin hiukan epäili, mutta myöntyi kuultuaan, että Englannissa oli lupa saatu.

Puhelin pantiin kuntoon Liverpoolin satamassa. Sieltä Penttilä puhui vaimolleen Berliiniin, ja niinkuin epäili, viimeksi moneen viikkoon. Toisin kuitenkin kävi. Noin kahden päivän-matkan päässä Englannista eli likipitäen keskellä Atlanttia koetti hän Suomen Lontoon-lähetystöön. Sieltä vastattiin. Hän soitti Berliiniin vaimolleen -- sieltä vastattiin. Helsingin tähtitieteellinen asema vastasi. Maaselästä ei vastattu. Siellä ei ollut konttoriaika. Nyt vasta Penttilä alkoi tajuta, minkä laatuinen keksintö oli langaton puhelin. Etäisyydet eivät merkinneet sille mitään.

Paluumatkalla puhui hän sekä Europan- että Amerikan-puoleisen rannan kanssa. Suomen lähetystöt Lontoossa ja Washingtonissa tulivat puhelinyhteyteen -- Penttilä oli lahjoittanut koneen molemmille.

Saksaan palattuaan hän tarkasti vielä kerran Mausfeldtin tehtaat sekä moottoritehtaat y.m. Niitten työtapa oli moitteetonta, samaten tuotteet. Taloudellinen asema oli loistava.

Ruotsin kautta palasi herrasväki Penttilä kotiin.

VI.

Maaselän tehtaat kävivät yötä päivää. Saksasta palattuaan ins. Mikkola järjesti kolmannen työvuoron. Tuotanto oli noussut kaksinkertaiseksi viimeisen vuoden aikana. Miehet saivat palkan kappaleelta eikä kappalehintaa muutettu, vaikka tuotanto nousikin. Ahkerampi työ ja parempi ammattitaito tuli siten mieskohtaisesti kunkin omaksi eduksi. Samalla tietysti isännänkin, sillä hinta myytäessä pysyi myöskin samana.

Penttilä saapui Maaselkään edeltäpäin ilmoittamatta. Hän tiesi, että aina joku auto on asemalla ja että hän siis pääsee asuntoonsa Penttilään, joksi talo oli nimitetty.

Oli tavattoman suloista kuulla äidinkieltään ympärillään, tuntea itsensä saman kansan jäseneksi kuin toisetkin uurastajat ja tietää, että tuo on samanlaiset taistelut taistellut kuin minäkin. Se on isänmaanrakkauden hienoin, itsekkäin muoto. Sitä ei tosin tunne se, jolla ei milloinkaan ole ollut tilaisuutta oleskella vieraassa ympäristössä, mutta isänmaahansa palaava riemuitsee siitä sanomattomasti.

Penttilässä oli kaikki siistiä ja kunnossa kuin isäntäväkeä odottamassa. Talon emännöitsijä, Penttilän kotikylän kuuluisa Kokki-Amaalia, pyöreä ja tuikea, muistutti kotikuristaan Nummisuutarin Marttaa, oli pannut ja pitänyt talon kunnossa. Tosin hänellä oli apunaan neljä palvelijaa, mutta joka paikan pitikin olla sitten tomusta vapaa. Häntä kutsuttiin nyt Amaalia-rouvaksi. Sallittakoon se ilo hänelle poikansa, kelpo miehen tähden! Antakaamme kirkonkirjojen olla alallaan.

Amaalia-rouva sitoi valkoisen esiliinansa nauhoja juostessaan isäntäväkeään vastaan.

»Terve tuloa, terve tuloa! Kun olisimme tienneet, että tulette, niin olisimme me nyt juhlallisemmin ottaneet vastaan», tohisi Amaalia.

»Tämähän on varsin hyvää, jos Kokki-Amaalialla vain on ruokaa antaa», sanoi Penttilä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Pari vastaantullutta palvelustyttöä nauraa tirskutti ja pieni pilvenlonka meni yli Amaalian kasvojen. Tuikea katse tyrehdytti tyttöjen naurun.

Amaalia mennä touhusi edellä raahustaen rouvan matkalaukkua. Päästyään rappusten ensimmäiselle askelmalle pyörähti hän ympäri, vaihtoi matkalaukun vasempaan käteensä ja heilautti oikealla valtavan kaaren ilmassa.

»Jaa-a. Kukas olis luullut Penttilän Aapelista tulevan tällaisen talon isännän! Se oli pienenä sellainenkin märkänenä.» Sanoi sanottavansa ja lähti sipaisemaan rappusia ylös.

Tulijat olivat hiukan ihmeissään ennenkuin perässä tuleva palvelustyttö selitti, että »Amaalia-rouva loukkaantui, kun herra sanoi häntä 'Kokki-Amaaliaksi'. Se oli niin aito Amaaliaa.» Penttilä nauroi vedet silmissä. Eteisessä rakennettiin rauha kiittämällä puhtaudesta, ja sitä sovintoa riitti sitten kaksikymmentä kaksi pitkää vuotta. Silloin Amaalia-rouva siirtyi toiseen olotilaan ja haudattiin kotipitäjänsä multaan, oman toivomuksensa mukaan. --

Talon rouva oli matkasta väsynyt ja meni lepäämään, mutta Penttilä lähti katsomaan, miten tehtaalla jaksettiin.

Astuttuaan n.s. isoon konttoriin hän on vähällä palata takaisin. Hän piti ennen kunnia-asianaan tuntea jokaisen apulaisensa tehtaan yövahdista johtajaan asti, mutta nyt siellä istui huone täynnä herroja, joista hän ei tuntenut ketään eikä kukaan häntä.

Vanha postinkantaja Justus Simeoninpoika Marjumäki pelasti tilanteen. Justus oli ensimmäinen mies Maaselässä. Hän se nosti ensimmäisen lapiollisen perustustöitä aloitettaessa. Sittemmin, katkaistuaan jalkansa, hän toimi postinkuljettajana. Alussa riitti selkäreppu postimiehelle, sitten oli jo hevonen ja nyt kuorma-auto ja apumieskin. Postikuorman suuruudesta sai osapuilleen kuvan Maaselän kehityksestä.

Nähtyään Penttilän tempasi Justus lakin päästään, mikä temppu tapahtui ani harvoin. Hän aikoi sanoa jotakin repäisevää, mutta Penttilä ennätti:

»Päivää, Justus. Mitäs kuuluu?»

»Kiitos kysymästä. Hyvää kuuluu. Minulla on hyvä toimi ja palkka. Kiitoksia herra tirehtöörille siitä!»

»Ei siinä mitään kiittämistä ole. Justus tekee työnsä ja saa palkan työstään. Nämä herrat istuvat työssään ja saavat palkan siitä. Ei Justuksella ole mitään kiittämisen syytä. Työ aina elättää miehen ja sillä hyvä.»

»Niin sen tirehtööri sanoo, mutta kyllä täällä tiedetään, mitä tirehtööri on tehnyt. Jos mies loukkaantuu, niin se muutetaan heti helppoon työhön ja saa saman palkan kuin ennenkin. Kyllä me tiedetään ja tirehtöörin nimeä kiitetään.»

»No niin. No niin. Justus vie postin sisään vain.»

Penttilä esittäytyi jokaiselle uudelle konttoristilleen. Hän oli oppinut Amerikassa, että ystävällinen, persoonallinen suhde isännän ja apulaisen välillä on paras työn suola. Siellähän on tavallista, että uusi liiketuttava esitetään koko henkilökunnalle. Tosin tästä läheisestä suhteesta johtuu, että usein rikkaat pohatat joutuvat naimisiin konekirjoittajattariensa kanssa, mutta mitäs pahaa siinä. -- Energiset, eteenpäin pyrkivät naiset ruvetkoot konekirjoittajattariksi.

Konttoripäällikkö Lehtovaaralla oli paksu pinkka joitakin paperiliuskoja kädessään Penttilän astuessa sisään. Hän laski paperit pöydälle noustessaan tervehtimään. Muudan liuska putosi, ja Penttilä nosti sen. Laskiessaan paperin pöydälle hän vilkaisi siihen. Se oli tilauslista, joka oli päivätty pari kuukautta sitten. Konttoripäällikkö luuli isännän tarkastaneen listaa paremminkin ja alkoi selittää, että he ovat tukehtua tilaus-tulvaan. Tehdas ei mitenkään jaksa tyydyttää kysyntää kolmellakaan työvuorolla.

Päästyään Suomeen tuli Penttilästä vakaa hämäläinen. Hän ikäänkuin uudelleen löysi itsensä. Rauhallisena hän nosti erään pöydän seinän viereen, johon oli kiinnitetty Maaselän kartanon tiluskartta. Konttoripäällikön valitus ei muuttanut lihastakaan hänen kasvoillaan.

»Pyydättekö, Lehtovaara, ins. Mikkolaa tulemaan tänne.» Penttilä puhui taasen hitaaseen, järkkymättömään tapaansa. Löyhäsuisuus, joka oli ulkomailla ollut vähällä tarttua häneenkin, oli unohdettu. Hän itsekin ihmetteli, että oli jaksanut Berliinissä puhua kolme tuntia yhteen menoon.

»Olemme käyttäneet jo kaksisataa hehtaaria Maaselän maista tehdas- ja asuntotonteiksi. Luulen, että meidän on pakko ottaa lisäksi kahdeksansataa hehtaaria.»

»Ellemme lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat», huomautti Mikkola.

»Sitä olen pelännyt. Olemme ottaneet hankkiaksemme akkumulaattoreja koko vanhalle maailmalle, ja se lienee meille aika kova pähkinä.»

»Ellei muuta estettä ole, niin saamattomuuttamme älkäämme näyttäkö. Nyt kun ensi kerran meiltä kysytään, mihin pystymme, niin älkäämme jättäkö tilaisuutta käyttämättä.»