Part 9

-- Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä, jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua, ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan. Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.

-- Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. -- Minä ajattelisin tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.

Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä ja virkkoi rauhallisesti:

-- Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.

Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:

-- _Opettakaa sitten kansaa edes rukoilemaan isänmaan puolesta._

Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi. Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko tämä nyt olla muistutus?

-- Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki vähän ajan kuluttua.

-- Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin, muistutti Saarimäki nöyrästi.

Kuin huutavan ääni kuului Pyydysmäen muistutus:

-- Niin... mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei yhtäkään!

Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän vesikaivolla.

-- Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle Iiskan toverille, vieraalle?

-- Enhän minä... joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä varasti.

-- Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse, eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä yritys on.

Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko jollain tavoin puhunut pahoin.

-- Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.

Vaimo sanoi perään:

-- Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä ryssän asiasta.

Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.

* * * * *

Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna, vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta, juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään. Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa, tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä, niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät. Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla, kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen, herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian. Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään, sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.

IV.

Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille, että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin. Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija, sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin, Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä, joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta, vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan. Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen, ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat. Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.

Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen. Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. -- Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina, varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.

Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika, ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.

Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä, joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta. Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä. Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.

Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa, joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä, hymähdyksiä y.m.

Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:

-- Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?

Saarimäki nousi hyvin vaatimattomana ja vastasi hiljaa:

-- Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.

Taisteluun haastajan äänellä jatkoi Nordberg:

-- Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko teillä tuomiokapitulin saarnalupa?

-- Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin saarnalupaa.

-- Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää pöyhkeyttä.

Saarimäki vastasi hyvin nöyrästi:

-- En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn julistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen käskyänsä noudattamatta?

-- Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja jokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas ja ryöväri.

Yleisön mieli oli alkanut aika lailla jännittyä.

Nyt nousi opettaja Lintumäki ja sanoi:

-- Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta puhua muut kuin valtiokirkon papit?

Pappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin nousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin kohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin itseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:

-- Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää hartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa. Sitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan sielunhoidosta.

Lintumäen suun ympärillä väreili hymy, kun hän varustautui vastaamaan:

-- Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä pyytämättä siihen papilta lupaa.

-- Sen estäminen ei ole papiston vallassa, keskeytti pappi.

-- Mutta jumalanpalveluksen estäminenkö on? kysyi opettaja,

-- Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi Nordberg.

Nyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin naisäänin väitti:

-- Tämä ei ole mitään harhaoppia... Tämä saarnaaja puhuu puhdasta jumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa kiinni, oi voi voi...

-- Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan poika.

Tuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten. Pastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:

-- Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies, pitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä seurakunnassa.

Nyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies. Suu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi syvällä bassoäänellään:

-- Kyllä tässä meidän tuvassa saa pitää tällaisia seuroja.

-- Mutta kun papisto kieltää! kivahti pastori.

-- Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen papiston orjia.

-- Ei, ei! piipitti vanha muori.

-- Äiti, olkaa nyt, pyysi poika.

-- Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän, huusi pastori Nordberg.

Joku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.

Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen, puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt, että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut, tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä. Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan. Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin, että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi, Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa, jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.

Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:

-- -- sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan, vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin -- vai evankelistako hän on? -- te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö, kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen konkottaen...

Seurassa alkoi tuntua hilpeyttä.

-- Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi pastori Nordberg.

Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:

-- Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä. Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista. Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä syytös jäisi torjumatta.

Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä. Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. --

* * * * *

Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.

-- Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.

-- Niin, sanoi äiti. -- Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein. Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä näyttää olevan.

Isä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:

-- Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta, jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta. Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.

Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt miehistynyt. Se oli hyvä merkki.

Äiti jatkoi puhetta:

-- En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt pahennusta tässä kylässä.

Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä sanoja.

Ylikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon nuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon piiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa paimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla myöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko Maiju.

-- Kun ei anna mun sitoa, vaikka mulla oli jo riepukin, moittii sisar.

-- Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti horjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee. Äitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.

-- Hmm, panee sisar hylättynä ja menee tiehensä.

Äiti huutaa hänen jälkeensä:

-- Missä Eliisa on?

-- Kiikussa!

-- Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska. Näkyykö Juhaa?

Ovenraosta vastaa tytön ääni:

-- Jussi taitaa olla lukuseurassa.

-- Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.

-- Älä nyt hätäile, kieltää äiti. -- Tämä on paha. Onko se kipeä?

-- Ei se paljoa ole, väittää poika.

Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa hämärää valoa ja lukea Suometartaan.

Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve ja onnellinen kuorsaus.

Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään alakamarin ikkunasta.

Pihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.

V.

Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.

Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa, joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.