Part 8

Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä, päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki, mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.

-- Nouskaa jo!

Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:

-- Kuulitteko?

Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin aikaisin tulee tuvastaan.

-- Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä, mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.

-- Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.

-- Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.

Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu vihainen ovenpaukaus.

Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.

* * * * *

Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu. Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen, samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee asutun vaikutuksen.

Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka, silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:

-- Pilkka!

Koira pysähtyy, katsoo ja heilauttaa häntää, mutta ei palaa.

-- Pilkkaa!

Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se viivana mukaan.

Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä. Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi. Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä irvistää köyhyys.

Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista...

-- Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin uikuttaa orpouttaan.

-- Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?

-- Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee! Ja moni muu.

Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:

-- Haetko hedelmää siitä, kuhunka et kylvänyt?

Lintumäki käännähti ja näki Pyydysmäen puolinaurussa.

-- Kuule, mikä tässä lie päävika? kysyy Lintumäki.

-- Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.

Lintumäki vääntää päätä:

-- No minä olen sitä... Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon kuntoon!

Pyydysmäki nauroi:

-- Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.

He astuivat yhdessä.

Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä. Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.

Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle. Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle, niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.

Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa. Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka pörröisenä kuin rohdinkuontalo.

-- Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei sopinut laitumelle viedä.

-- Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.

-- Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?

-- Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.

-- Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!

Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa, ja emäntä meni tupaan.

-- Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.

Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla. Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta pistäen ja iloisesti tarinoiden.

* * * * *

Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton tapa.

Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän orkesteri vähitellen alkoi soida.

Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson, maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä, kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken, niin nauttien ja verkalleen hän astuu.

Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.

-- Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.

Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.

Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:

-- Voi hyvä Jumala siunatkoon kuinka se on kipeä tuo mun vatsani!

Miesrukka vetäytyi kyyryyn ja kierähti ojan reunalle tuskissaan kiemuroiden.

Mestari Pettersson jäi säälien seisomaan viereen ja voivotteli:

-- Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.

Tuskainsakin keskellä täytyi suutarin nauraa:

-- Ky-ky-kylpylaitokseen! Voi perkele sentään, mitä puhuu.

-- Mihin sinä menet? kysyy Pettersson.

-- Lautamieheen.

Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan räätälimestarinkin silmissä.

-- Ehkäpä se emäntä sitten keksii jotain, virkkoi hän.

-- Sitä minäkin ajattelin.

Suutari nousi, sillä tuska oli hieman hellittänyt.

Kumpainenkin mestareista kulki nyt omalle haaralleen.

* * * * *

Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut, vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.

III.

Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire. Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja siksi kiirehtinyt pois kylästä.

Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä, yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata, ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa kansan kustannuksella!

Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti. Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että sitä uskotaan.

Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" -- keisaria vastaan! Ei se henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.

Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?

Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä. Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!...

Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?

Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu julki... jos ryssä saa sen murretuksi... jos keisari saa sen tietää...! Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat, kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä tuomittaviksi!...

Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä. Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia. Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!

-- Herra Jumala! hän huudahti, -- miksi ne eivät valista itseänsä ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi...

Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle ja tulee kenties vasta iltapäivällä.

Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin puolin eikä lannoiteta... Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään elämänyrityksetkin.

Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä omiaankaan... Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin ovat ylivoimaisia!

Lautamies Pyydysmäki hymähti katkerasti.

-- Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa. Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti köyhyyden itse...

-- Mutta millä Vuodon Iikkakin sen kukistaa? hymähti hän.

Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä, joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle, ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten, rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.

Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi, lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin, niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja suomalaisia, herroja ja kansaa.

-- Mutta se olisi liian kallis koe. Ei sellaista, ei millään ehdolla!

* * * * *

Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli lempeä hymy huulilla.

-- Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää. Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.

-- Joille armonsana on erityisesti osoitettu, keskeytti Saarimäki.

-- Niin, niinpä kyllä.

Iiska pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin sanoja etsien.

-- Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.

-- Ettäkö pitää järki- ja älyihmisille antaa etuoikeus?

-- Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille kuitenkin antaisin.

-- Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu yksinkertaisille ja pienille.

Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:

-- Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin hyvin yksinkertaisten ihmisten.

-- Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.

Saarimäki katsoi suu ainaisessa hymyssä lempeästi epäilevään toveriinsa.

Iiska myönsi:

-- Kyllä minä uskonelämän itsenäisyyden tunnustan ja käsitän...

-- Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.

-- No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen, ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen oikeuden rajoja.

Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.

-- Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. -- Odotin isää meijeriltä, mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.

Emäntä istui.

-- Tuliko suutari-Iikka? kysyi Iiska.

-- Tuli, mutta on niin surkean sairas. Sillä vaivaisella on se vatsatauti.

Emännän kasvoille levisi huolen tummentama pilvi.

-- Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä usko. Kyllä sillä tosi on.

Nyt tuli isäntäkin.

-- Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. -- Ota tuosta kahvia, panin kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?

Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut. Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:

-- Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.

-- Autuaaksi? tarkkasi emäntä kummastellen.

-- Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja ryssänvaltaa ylistäneen.

-- Ja ne ihmiset uskovat? tutki Iiska.

-- Uskovathan ne, kun eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään.

-- Hyvänen aika! huudahti emäntä. -- Sitä se sitten tuo suutari-Iikkakin tarkoitti.

-- Mitä? kysyi Pyydysmäki.

-- Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni, tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin talolliset näkisivät.

-- Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. -- Silläkö se sitten hänen vatsatautinsakin paranisi.

-- Niinhän se on, myönsi emäntä, -- mutta voihan sellaista ymmärtääkin, kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen elämässä on niin paljon ristiä.

Emäntä korjasi kupit ja alkoi lähteä.

-- Paikkaamaanko se Iikka rupesi? kysyi isäntä.

-- Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt aluksi, siksi kun sinä tulet.

-- Minä tulen heti.

Pyydysmäki kääntyi nyt Saarimäen puoleen.

-- Teidän kesämatkanne on sattunut tänne päin.

-- Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri lakkaamatta julistamassa evankeliumia.

-- Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että tämä tarkasteli kynsiään.

-- Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.

Molemmat ylioppilaat kohottivat päitään kysyvän näköisinä.

-- Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä venäläisestä vaarasta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki, kummastellen, kuin äkkiyllätykseen joutunut.

-- Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.

-- Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.

-- Eivät ne usko meitä, sanoi Iiska, innottomasti ja yhtäkaikkisesti.

Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän sanoi:

-- Kansa saa niin vähän kuulla ylioppilaitaan.

-- On niin ikävä tunkeutua, mutisi Iiska.

-- Kansan siis pitäisi osata pyydellä! ilkkui isä.

-- Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta, rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.

-- Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?

Poika korotti vielä ääntään:

-- Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä mitään ennenkuin olemme miehiä.