Part 7

"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan, Perintöruhtinaan kalliin hengen."

Nyt esiintyi porvarissäädyn puhemies Joachim Kurtén ja puhui ruotsiksi:

"Herra Kreivi!

"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä. He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista, joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan. Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.

"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava niille armollisen vahvistuksensa.

"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."

Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J. Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:

"Herra Kreivi!

"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.

"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari, Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.

"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen huolenpitoon."

Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.

Se oli tällainen:

"Suomen Kansan edustajat.

Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.

Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta 1891.

ALEKSANDER."

Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.

Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin. Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.

Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.

Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta, jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat, alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten iloksi ja _nauravat_ tällaisella hetkellä!

Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?

Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla alakuloisen mielialan ilme.

Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa, kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.

Hallita!

Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa vahvistumisen toivossa.

Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan? Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä? Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa hölynpölyä vain.

Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos, tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle jäähyväisistuntoon.

Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat. Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:

-- Jumalan kiitos, huomenna kotiin,

-- Sanos muuta, yhtyi toinen.

Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa: suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!

II OSA

I.

Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin, kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia. Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut, työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa, valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana. Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty. Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy? Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään, ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta. Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys, että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan. Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin. Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista maailmankatsomusta.

Sillä välillä olivat sitten vielä ehtoollispakko- ja kinkeripakkokiistat.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava, kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin. Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891 valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä, ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä. Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana, mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen, eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita? Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi, paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä. Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena Mooseksena...

Silloin.

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi. Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen, jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut, miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu, kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain laiminlyönneistä...

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua sotilasta _vapauttaisi isänmaan!_...

II.

Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten, mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta. Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu, yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.