Part 6

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan, otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla, jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia. Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus, joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi. Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä. Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin, aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä, joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä, joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman, kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa "säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

-- Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

-- Pelännevät taas sitä naissukupuolen kilpailua.

-- Taikka, sanoo Heikura myhäillen, -- he suojelevat naisväkeä kiusauksista.

-- Kassakavalluksista, totesi Pyydysmäki.

-- Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi Heikura.

Samassa tulee Jonas Castrén pöydän luo ja ilmoittaa:

-- Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

-- Tosiko? kysyä parikin yhtaikaa.

-- Aluksihan luultiin, että olisi kysymyksessä jokin erehdys, mutta tosi on.

-- Tässä on tuoli.

Heikura veti tuolia lähemmäksi.

Castrén istui.

Suomen asiain komiteaa koskeva uutinen ei ollut enää jännittävä.

-- Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

-- Pitäisikö puhua?

-- Pitäisi.

-- No minä en puhu.

-- Miksi et?

-- Ei kunnon koirakaan hauku käskystä.

-- Puhu sinä Heikura.

-- Niinkö nyt käy käsky?

-- Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja selvä järki.

-- Kiitos vain luottamuksesta.

-- Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen kuulumaton perustuslain loukkaus.

-- No eikö Castrén puhu?

-- Puhun minä, mutta pitää puhua muidenkin.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

-- Koska sinä olet minut kohottanut herrain säätyyn?

-- Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. -- Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

Sen otti Päivärinta asiallisesti.

-- No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies, asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

-- Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

-- Ette te piittaa tällaisen talonpojan jaarituksista, te herrat.

-- Se on pahalla tuulella, tämä Pekka, sanoi Castrén lepytellen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään, alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

-- Päivää, äänsi Meurman, suu hieman hymyssä.

-- Tulehan istumaan tänne, tässä on tuoli, tarjosi Päivärinta.

Tuuli alkaa saada leppoisemman leyhkän.

-- Tulit hyvään aikaan, sanoi Heikura, kun Meurman istui.

-- Kuinka niin?

-- Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten keskellä.

-- Pelkäsikö joutuvansa vähemmistöön?

-- Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa äänilajissa. -- Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me nyt, antaa tulla vain.

-- Tehdään nyt liitto ryssää vastaan, virkahti Castrén.

-- Ja ruotsalaisia vastaan, äänsi Pyydysmäki.

Meurman nosti nauravat silmänsä Castréniin:

-- Mitä Castrén siitä sanoo?

-- Ainahan minä olen ruotsalaisia vastaan, mutta...

-- Milloin et ole heidän puolellansa, pisti Päivärinta.

Castrén vähän hermostui:

-- Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

Meurman ennätti:

-- Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen, hämäläinen tai savolainen emäntä.

Kaikki nauramaan.

-- Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi, tarjoutui Heikura.

-- Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin. Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun..., esittelee Päivärinta.

-- Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan siipien sätkytys tuntui sielussa.

Vaaran läheisyys on ilmeinen.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on sekava ja harmahtava.

IX.

Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida. Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle, kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.

Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia", talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty, mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa vartaloa.

Mutta siinä on _kasvoja_! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito. Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä, jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät. Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme. Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään. Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.

* * * * *

Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan, mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa, sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta, maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös kohti Herrantemppeliä.

Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton lähestyessä.

Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen, viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee, ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää, loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske. Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.

Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron. Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille "kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.

Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.

Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan. Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti. Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen. Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus, pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen. Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi -- nämä jäävät rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.

He ovat etuvartijoita.

Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.

Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle. Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!

Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen, kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu, kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta, vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin keuhkoihinsa vetää.

Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen kirkkoon.

Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä... Venäjä on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto. Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä jumaloivan.

Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?

Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?

Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala. Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon, porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea hallitsi.

Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa, kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies, joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja -- kaikki ne näyttävät yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!

Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta, ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii muutamia värisyttämään.

* * * * *

Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa, säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen edustajat alkavat virrata sisään.

Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde. Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka. Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on, painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?

Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen valtaistuimesta oikealle.

Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa. Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa. Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta. Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla. Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja nuo, ja nuo...

Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut, kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.

Kaikki on järjestyksessä.

Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka he kumartavat.

Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:

"Korkea-arvoinen Herra Kreivi.

"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa kohtaan.

"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä, joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.

"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä jatkuvissa suurissa tehtävissään.

"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen suojaan."

Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja lausui suomeksi:

"Teidän ylhäisyytenne!

"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.

"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet. He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.